Tiedän, että sanoin itse, että todennäköisesti positiivisin mahdollinen lopputulos Mitellan eläinlääkärikäynnille on se, että päästäisiin lähtemään kotiin Mitellan ja sydänlääkkeiden kanssa. Siihen me pääsimmekin, mutta silti parkkipaikalla autossa tuli itku. Tiedän, ettei tilanne ole läheskään niin paha, kuin se olisi voinut olla: keuhkoissa ei näkynyt mitään selviä tiivistymiä, eikä nestettä ollut kertynyt niin pahasti kuin olisi voinut olla. Tiedän, että monilla freteillä on ollut todella hyvä vaste nesteenpoistolääkitykselle, ja se aloitetaankin Mitellalla nyt heti. Nyt kun kehkoissa ei näkynyt kasvaimia, katsotaan sydän vielä tarkemmin läpi ultralla keskiviikkona.
Silti kun silittelin Mitellaa boksissa sen väsähdettyä selvästi tutkimuksesta ja röntgenistä, tiedän että jollain tasolla lähtölaskenta on alkanut. Mikäli saadaan hyvä vaste lääkkeille, voimme saada mummuskan kanssa vielä hyviä kuukausia. Mutta ottaen huomioon Mitellan iän, yleiskunnon ja sydämen tilanteen, en usko, että parhaimmassakaan tapauksessa puhutaan enää vuosista tai välttämättä edes yhdestä vuodesta.
Silti olemme Jussin kanssa yhtä mieltä siitä, että lähdemme vielä koittamaan lääkitystä. Että jos yskänkohtaukset ja pumppaava hengitys saadaan kuriin, voi mummuska elää vielä hyvää elämää. Ja vaikka mummuskalle aloitetaan nyt heti kaksi eri lääkettä, joista toinen annetaan kahdesti päivässä, en usko Mitellan stressaavan lääkitsemisestä niin, että se laskisi merkittävästi sen elämänlaatua.
Jännitin tämän päiväistä käyntiä niin, että unohdin kokonaan ottaa lohitahnatuubin mukaan mummuskan tutkimuspalkkioiksi. Nyt yksi tuubi on pakattuna jo valmiiksi reppuun keskiviikkoa varten.
Nyt huomaa päässä, kuinka jännitys ja itku on alkamassa purkautua migreeniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti