sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Livian ammattiopiston avoimet ovet

Jo viime vuoden puolella sain tiedustelun, kiinnostaisiko meitä lähteä esittelemään näätiä Paimioon Livian ammattiopiston avointen ovien päivään. Suunnitteilla oli monenlaista ohjelmaa esillä olevista eläimistä poniajeluihin ja arvontaan, ja ajattelin että päivä voisi olla ihan mukavaakin vaihtelua eläinkaupoissa pidettäviin näätäpäiviin. Mielikuvissani näin päivän myös suhteellisen rauhallisena verrattuna hälyisiin kauppakeskuksiin ja messukeskukseen.

Kaikki alkaa olla valmiina näätäesittelyyn
Mielikuva säilyikin vielä eilen aamusta, kun saavuimme paikalle puolisen tuntia ennen tapahtuman avautumista yleisölle. Lähdimme matkaan Jussin, Sariannan ja Annin kanssa, ja Anni toimikin Liviassa opiskelleena meidän henkilökohtaisena oppaanamme. Meille oli varattu huone samasta rakennuksesta kissakahvilan ja moottorisahojen huollon kanssa pitkähkön käytävän päästä. Pitkä käytävä ja käytävän toisessa päässä heti ulko-ovien vieressä oleva kissakahvila sai jo vähän miettimään, mahtaisiko kukaan eksyä meidän huoneellemme asti - mikä ei olisi toisaalta ollut maailmanloppu sekään, sillä meillä oli kuitenkin hyvä porukka omasta takaa, ja sitten ehtisi ainakin pitää perusteellisemman esittelyn niille, jotka meidät vartavasten jäljittäisivät.

Huoneessa riitti kävijöitä
 Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi. Ensimmäiset ihmiset eksyivät ovelle kyselemään jo pari minuuttia ennen aukeamisaikaa, että joko sopii tulla. Sen jälkeen koko huone täyttyi ihmisistä, ja liikkeelle lähteneet lapsiperheet odottivat kukin vuoroaan päästääkseen silittämään näätiä ja kyselemään niistä. Miikkis kiehtoi etenkin aikuisia, mutta oli monista lapsista vähän jännä - ihan mielenkiintoinen nähdä, mutta sellainen johon ei välttämättä haluttu koskea, kun mietittiin, että mitä jos se vakuutteluista huolimatta pieraisee. Fretit sen sijaan pienempinä löysivät lukuisia lapsifaneja, etenkin kun valtaosaa sai pitää itse sylissäkin silittelyn lisäksi. Vain Mitellan kohdalla jouduimme aiheuttamaan molemmin puoleisia pettymyksiä: Mitellankin todella moni kun olisi syliinsä tahtonut, ja Mitella oli vähintään yhtä innokkaasti aidan vieressä kärkkymässä päästäkseen lasten syliin. Mutta etenkään lasten käsittelyyn en sitä vielä luottanut, kun vaikka neiti jo enimmäkseen käyttäytyy, niin jos se nappaa, se voi napata kipeästikin.

Välihuilailuja aitauksessa
Monen mielikuva freteistä olikin, että se on eläimenä pureva ja haiseva, ja miun ja Sariannan
laumojen käsiteltävyys aiheutti suurta ihmetystä etenkin vanhemmissa. Kiimailevan Ahdin hajutkin taisivat mennä enimmäkseen huoneessa olevan haisunäädän eli Miikkiksen piikkiin. Siinä olikin hyvä muistuttaa, mistä fretin maine on pitkälti tullut: jos sen kaltaisen aktiivisen eläimen sulkee pieneen häkkiin ja jättää kouluttamatta, siitä saa helposti aika mahdottoman. Sen sijaan riittävällä aktivoinnilla ja purukoulutuksella ne ovat oikein mukavia eläimiä - vaikkakaan eivät kotioloissa yleensä ihan yhtä syliinsammuvia kuin väsyneenä tapahtumissa.

Lapset eivät olisikaan millään malttaneet lähteä unisena syliin käpertyvien pikkunäätien luota, mutta monet vanhemmat muistuttelivat takana olevasta jonosta ja siitä, että muidenkin pitäisi päästä näkemään näädät. Kyllähän sitä itsekin näki, että jono ulottui ihan huoneen ovelle asti, mutta lopullisesti tilanne valkeni minulle vasta, kun Jussi kehoitti minua pitämään tauon ja menemään etsimään alpakat, jotka itse kovasti halusin nähdä. Astuessani ulos huoneesta tajusin ettei jono ollutkaan vain huoneen ovelle asti, vaan jatkui koko käytävän matkan aina ulko-ovelle asti. Jonon nähtyään osa vanhemmista koittikin ehdottaa lapsilleen esimerkiksi poniajelua näätien sijaan, mutta liittyivät lasten toiveista silti jonon jatkoksi. Siitä tuli hetkeksi aika epäuskoinen olo: porukka oikeasti jonotti minuttitolkulla ellei huomattavasti pidempäänkin päästäkseen näkemään ne otukset, joiden kanssa minulla on onni jakaa arkeni.
Mitella sai tyytyä minun ja Sariannan syleihin

Omaksi onnekseni karitsoiden, hevosten ja alpakoiden luona ei ollut samanlaista jonoa, kuten ei myöskään villapossujen aitauksella. Ehdin sitten kiertää katsomassa lempparini olematta silti ikuisuuksia poissa oman laumani luota. Kissakahvilan, lintulan ja hieman sivummalla sijaitsevan klinikka-/hoitolarakennuksen päädyin jättämään väliin, vaikka nekin olisivat kyllä olleet mielenkiintoiset, ellei olisi tiennyt, millainen vilinä näätähuoneessa oli. Joskus kun sitä on miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että hakeutuisi Liviaan opiskelemaan, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin käymään paikan päällä.



Ihastukseni alpakoihin ei ainakaan helpottanut niitä taas katsellessa, ja on varsin mahdollista, että jos minulla on ikinä niille sopivat tilat, saattaa minulle vielä sellaisia tulla. Itselläni on selvästi jokin fiksaatio älykkäisiin mutta itsepäisiin eläimiin. Sitten saisikin varautua pierujen sijaan vastailemaan kysymyksiin siitä, sylkevätkö ne. Tässä suhteessa ihmisille tutumpi vuohi tai aasi olisi varmasti helpompi (ja kanssa niin ihania, että kotieläinpihakaan ei ole tulevaisuuden suunnitelmista pois suljettuna ;-)).




Minä & kultapoika <3
Kellon tultua kaksi, väkimäärä alkoi pikkuhiljaa vähetä, ja osa Livian opiskelijoistakin pääsi sen verran irti järjestelyistä, että ehtivät moikkaamaan Annia ja näätiä. Ja me aloimme pikkuhiljaa laittaa kamoja kasaan. Jussi oli saanut pussillisen pulliakin, joista nappasin siinä itsellekin pari. Aamupalasta huolimatta sitä kun oli jo ehtinyt tulla hieman nälkä, ja Avoimien ovien lettujonot muistuttivat sitä mikä oli ollut vastassa näätähuoneen ovella, niin letutkin olivat saaneet jäädä. Mutta suunnattiinkin auto sitten ennen kotia kebab-pitseria Nummikseen.

Kotiin päästyä Miikkis ei jaksanut edes liikkua boksistaan, vaan jäi nukkumaan sinne. Tyttöjen piti
taas tehdä välitön tupatarkastus ja Mitellan koettaa pölliä reissukassista loput ankkanamit ja lohitahnan. Niitä se ei onnistunut saamaan, mutta juuri ennen lähtöä ystävän luo huomasin, että se oli pöllinyt silti jotain: matolla makasi järsitty pinkki muovinpala. Minulta kesti hetki tajuta mistä se on, mutta syylliseksi paljastui lopulta uudet kynsisakset: niiden sormipaikoissa olevat pinkit kumikappaleet olivat irtonaiset. Ei siinä auttanut sitten muu kuin kaivaa parafiiniöljy esille ja tehdä pika-arviota, uskaltaako neitiä jättää pariksi tunniksi kotiin. Päädyimme uskaltamaan ja kotiin palattua neiti olikin kakannut lähes kaikki puuttuvat pinkit palaset. Jotenkin minusta tuntuu, että tuo neiti tulee vielä joskus päätymään leikkauspöydälle fiksaatioineen - mutta se kerta ei onneksi ollut nyt.

Kynsisaksista irronnut osa

2 kommenttia:

  1. Ai kamala, se siis ahmi puolet tuosta toisesta kumijutusta? Onneks tuli ulos ! :o Oon pelänny ite etukäteen tota tilannetta, että jos noin tapahtuu, mutta ei se näemmä onneks aina leikkauspöydälle vie :) Valentinesissa Iinuakin kävi katsomassa kolme vai neljä lapsiperhettä, mutta en kyllä uskaltanu antaa syliin samaisesta syystä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on nyt kaksi kertaa varmuudella syöty jotain hyvin ison suolitukosriskin aiheuttavaa ja kerran yhdeltä lelulta katosi epäilyttävästi korva, jota ei onnistuttu jäljittämään. Kaikilla kerroilla on onneksi tähän asti selvitty säikähdyksellä ja parafiiniöljyllä. Mitella oli onneksi järsinyt tuon sen verran pieneksi silpuksi, että se mahtui läpi suolesta. Silloin kun Esteri oli syönyt lelun, se ehti oksentaa isoimmat kappaleet ja pienemmät tulivat sitten öljyn mukana läpi. Tuo Esterin tapaus vielä sattui kun miun tytöt olivat olleet minulla vasta pari viikkoa, ja Esteri päätti syödä tyttöjen mukana tulleelta dinolelulta hännän. Silloin sitä kyllä tunsi itsensä maailman huonoimmaksi fretinomistajaksi, kun lelun materiaali oli mietityttänyt minua heti sen nähtyäni, mutta olin silti päättänyt jättää sen tytöille, kun se oli ollut niillä jo kuukausia ja oli niiden lemppari.

      Frettien kanssa pieni ensiapukaappi on kyllä aika must-juttu, vaikka kuinka koettaa tehdä kämpästä sellaisen, että sielä ei olisi mitään vaarapaikkoja.

      Poista