perjantai 14. marraskuuta 2014

hierontakurssi, lemmikkimessut ja muuta härdelliä

Tämä aamu alkoi vähemmän hyvin. Olin juuri tullut kämpästä pihalle ja lähtemässä polkemaan töihin kun huomasin että pyörästäni oli mennyt ketjut. Niin on käynyt aiemminkin, ja olen visusti päättänyt opetella laittamaan ne itsekin paikoilleen. Joskus. Joskus kun minulla on enemmän aikaa ja olen virkeämpi. Valitettavasti se hetki ei kuitenkaan sattunut ennen tätä aamua, joten seisoin siinä 25 minuuttia ennen työvuoroni alkua pähkäillen mikä olisi nopein vaihtoehtoinen tapa päästä töihin. Varapyörästäni oli takarengas rikki, ja se seisoi pihassa Nishin vieressä odottamassa sitä samaa päivää jolloin olisin virkeämpi ja minulla olisi aikaa. Eli siinä hetkessä ihan yhtä turhana, samoin kuin lompakossani oleva latausta odottava bussikortti.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin heittää kypärä sisälle ja rynnätä kohti lähintä pankkiautomaattia hakemaan käteistä bussilippuun. Kunnes matkalla tajusin unohtaneeni pyöränlukon vyötäisilleni ja pyöräni siten lukitsematta keskelle pihaa. Palattuani takaisin pyörälle siirtämään sen pois kulkuväylältä ja lukkoon, oli jo varsin selvää että bussilla kulkien myöhästyisin töistä vähintään puoli tuntia. Niinpä minulla ei ollut juuri menetettävää siinä, että koitin soittaa Jussin heittämään miut töihin. Tiesin Jussin pitävän puhelimen öisin värinällä, joten mahdollisuuteni saada hänet puhelimella hereille mikäli hän olisi nukkumassa olivat olemattomat. Onnekseni (kolmas) puheluni sattui kuitenkin samaan kohtaan hänen herätyskellonsa soiton kanssa, joten sain hänet kiinni ja puhuttua itselleni kyydin. Siinä häntä odotellessani kirosin hiljaa mielessäni sitä kuinka monta asiaa minulla on viime aikoina jäänyt roikkumaan väsymyksen takia.

Viime viikot kun ovat menneet taas liian tutuksi käyneellä kaavalla; olen niin paljon menossa etten tahdo saada mitään aikaiseksi. Silloin kun ehdin olemaan kotona, olen liian väsynyt tehdäkseni muuta kuin pitää seuraa Mihailille ja nukkua. Pyykit kasautuvat, asunto huutaa imurointia ja tiskivuori odottaa turhaa valloittajaansa. Tai jos laitankin pyykkikoneen joskus pyörimään, olen usein jo niin syvässä unessa sen lopettaessa että sen tyhjäntäminen jää vähintään seuraavaan päivään - ellen ole siinä kohtaa jo unohtanut koko asiaa, jolloin joudun tunkkaisen hajun postamiseksi pyörittämään koko koneellisen uudestaan. Eli tällä hetkellä ei mennä kauhean kestävällä pohjalla, vaikka kovasti tiedostankin, että minun olisi opittava ottamaan enemmän aikaa kodille ja itselleni.

Menoja on vain niin kauhean helppo kasata, tai pikemminkin antaa niiden kasautua. Kaverit kyselevät mukaansa menoihin, on omat viikottaiset rutiinit ja niiden lisäksi vain välillä törmää mielenkiintoisiin tai hyödyllisiin kursseihin tai paikkoihin. Nytkin viime viikonloppuna perjantai ja lauantai menivät Turun työväenopiston järjestämällä niska-hartiahierontakurssilla, jolta sai hyviä vinkkejä millä saada tuota aluetta auki kun se itsellä usein töitä tehdessä jumittuu. Eli positiivisella ajattelulla sen voisi toivoa pidemmällä aikavälillä parantavan omaa jaksamista. Kurssi osui samaan viikonloppuun lemmikkimessujen kanssa, joten se lykkäsi messukäynnin sunnuntaille. Omista tutuista valtaosa oli messuilla jo lauantaina käymässä, joten sunnuntainen visiittimme meni sitten enemmän Jussin tahdissa matelija- ja nuolimyrkkysammakkopuolella. Itse tyydyin tällä kertaa enemmän katselemaan ja ainoat omat ostoksenikin tarttuivat mukaan ihmisruokapuolelta. Jussille sen sijaan tarttui mukaan kolmas käärme ja banaanikärpäsiä, joista omat inkkaritkin pääsevät toivottavasti vielä osallisiksi. Kevään messuille koitetaan sitten saada Mihail mukaan, jolloin ostokset jäisivät sitten toisesta syystä vähän vähemmälle. Vaikka kyllä sitä kummasti nytkin eksyi muutaman henkilön kanssa haisunäädistä puhumaan, vaikkei poika mukana ollutkaan.

Tämän aamuisen jälkeen sitä on taas koettanut laatia itselleen suunnitelmaa jolla saisi arjen paremmin haltuun. Toistaiseksi paras motivoija siinä on kuitenkin ollut Mihail, joka on pakottanut minut huolehtimaan itseni aina kuitenkin illaksi kotiin ja olemaan välillä myös kotona iltoja. Ilman poikaa olisinkin todennäköisesti jo aika piipussa, kun joinain päivinä tuntuu että olen sitä jo nyt. Mikään ei kuitenkaan auta nukkumaan yhtä hyvin kuin kainaloon kömpivä unisena tuhiseva skunkki. Joskus siinä poikaa silitellessä ja kaloja katsellessa ymmärtää paremmin kuin hyvin, miksi eläinten sanotaan rentouttavan. Tällä hetkellä oma eläinmäärä tuntuukin juuri täydelliseltä; se pitää miut tarpeeksi työn touhussa, ei pakota jakamaan huomiota liiaksi ja antaa miun nauttia monista hyvistä asioista joita lemmikit tuovat mukanaan. Vastapalveluksi sitä ei halua tällä hetkellä sotkea pakkaa uusilla tulokkailla. Voi olla että annan frettikuumeelleni periksi joskus, mutta tällähetkellä arjessani on tilaa vain yhdelle karvaotukselle, ja se otus löytyy jo kotoa ja on täydellisempi pakkaus mitä olisin koskaan uskonut voivani löytää. Siitäkin huolimatta, että se on nyt päättänyt vaihtaa vessapaikkansa koko asunnon kinkkisimpään nurkkaan. Ja kehtaa vielä möksätä miulle, kun en anna sen könytä syliini samalla kun koetan siirtää sohvaa päästäkseni käsiksi kyseiseen nurkkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti