Elämää allergian kanssa

Kaniallergiani ei ole ikinä ollut sieltä pahimmasta päästä, joten olen ajoittain onnistunut jopa unohtamaan sen kokonaan. Useimmiten oireet rajoittuvatkin silmien punaisuuteen ja kutinaan, ja häviävät kokonaan allergialääkkeillä. Oireet myös vaativat yleensä suoran kontaktin kaneihin tai heidän kuivikkeisiin. Eli ruokinnoista, vesienvaihdoista ja kanien katselusta selviän arjessa lääkkeittä. Aitausta siivotessa ja kynsiä leikatessa taas muistaa hyvin äkkiä, jos on unohtanut ottaa lääkkeet. 

Petteri ja Mainio ihmettelemässä kuusta sivutarhassa

 

Itselleni tuli ensimmäinen kani jo 1996, ja sitä ennenkin olin asunut samassa taloudessa veljeni kanin kanssa. Ensimmäisten kanssa en muista minulla olleen minkäänlaisia oireita, vaikka lapsuuden ja nuoruuden aikana ehdin asua kuuden perheeseen kuuluneen kanin sekä muutamien hoitokanien kanssa. Tämä siitä huolimatta, että valtaosa näistä kaneista asui makuuhuoneessani, eli altistus oli jatkuvaa. Ensimmäiset lievemmät oireet ilmaantuivat asuessani ensimmäisessä pienessä yksiössäni neljän kanin kanssa, mutta tällöinkin oireet poistuivat vielä kokonaan ilmanputsarin hankkimisen myötä. Kanimäärä laski kuitenkin pian kahteen, kun Nana menehtyi (epäilty cuniculi) ja Mökö muutti äitini luo. Mökön muuton piti alkuun olla väliaikainen, koska Nanan kuoleman jälkeen Hekla ja Mökö alkoivat ottaa yhteen häkin kalterien läpikin, ja tilan jakaminen yksiössä oli haastavaa. Äiti kuitenkin tykästyi Mököön niin kovasti, että hän ilmoitti pojan asuvan jatkossakin mummolassa.

Mainio & Petteri <3

Oireet pahenivat vuosien mittaan hiljalleen, ja lopulta oltiin siinä pisteessä, että en pystynyt juurikaan olemaan samassa huoneessa kanien kanssa. Asuin silloin vielä entisen mieheni kanssa, ja päädyimme järjestelyyn, että Hekla ja Denver asuivat hänen työhuoneessaan ja hän vastasi kanien hoidosta. Kun eromme astui voimaan, oli sitten luontevaa, että kanit muuttivat hänen luokseen asumaan, ja itselläni alkoi kaniton aika. 

Olen aina pitänyt kaneista, ja koska minulla oli ollut niitä suurimman osan elämästäni, kaniton koti tuntui alkuun oudolta, vaikka oireiden myötä vieraantuminen niistä oli osin alkanut jo ennen eroa. En kuitenkaan edes myöhemmin neliöiden lisääntyessäkään uskaltanut enää edes harkita sisäkanien ottamista. Pidin riskiä siitä, että yhteiselo ei sitten toimisikaan ihan liian isona, ja toki sitä vähän pelkäsi, että allergian kanssa leikkiminen voisi pahimmassa tapauksessa herkistää muillekin lajeille. 

Pampula ja Petteri kesäkanilalla

Kun sitten muutimme tähän nykyiseen kotiin, se kanikuumekin hiipi sieltä sitten taas hiljaa. Pihalla kun oli iso leikkimökki, joka oli ihan täydellinen kanilaksi. Alkuun ajatus oli, että se olisi eristetty talviasuttavaksi, ja kanit olisivat asuneet ulkona ympäri vuoden. Pyörittelin päässäni ajatuksen plussia ja miinuksia, enkä saanut päätöstä tehtyä. Toisaalta ajatus uusista kaneista houkutti suuresti. Toisaalta pelkäsin, miten oma allergiani reagoisi, ja kuinka paljon se veisi kanien pidosta pois, että ne asuisivat kokonaan eri tiloissa. Lopulta ystäväni helpotti päätöksen tekoani tarjoamalla meille kanejaan kesähoitoon. Voisin sitten rauhassa tunnustella, miltä ajatus tuntuu - ja mikäli homma tuntuisi hyvältä, lauman kaksi nuorta naaraspoikasta voisivat jäädä meille pysyvästi muun lauman lähtiessä syksyllä. Kukaan ei varmaan ylläty siitä, että niillä kahdella nuorella naaraalla oli pian nimet, ja aloitin varusteiden hankinnan ja tilojen laiton niin, että Pihlalla ja Taikalla olisi täällä kaikki tarvittava loppuelämän ajaksi.    

Petteri kesäkanilalla

Sitten kävi se, mitä ei olisi ikinä saanut käydä, ja kettu onnistui rikkomaan kanien laidunhäkin katon. Kaikki neljä löytyivät kuolleina. Kahdessa näkyi ketun aiheuttamia jälkiä, muut oli varmaan vienyt säikähdyksen aiheuttama sydänkohtaus. Kun olin kerännyt tuhkaamolle sen, mitä kaneista oli jäljellä (en halunnut haudata kaneja ja ottaa sitä riskiä, että kettu kaivaisi ne vielä ylös haudastaan), ja pakannut kaiken kaneille hankitun leikkimökin uumeniin, vannoin että en enää ikinä hankkisi kaneja tällä tontille. Asian käsittelyä ei yhtään auttanut se, että nelikon kuolema nosti turhan elävästi muistoihin myös kahden lapsuuden kanini kuolemat, vaikka niihin liittyi ketun sijaan kissa. Eikä luonnollisesti myöskään se, että sen oman shokin lisäksi kaikki kaneista eivät olleet omiani, joten jouduin olemaan heti yhteydessä ystävääni, ja kertomaan tilanteen myös hänelle.

Aikaa meni jonkin verran eteenpäin, ja ystäväni alkoi puhua meille talvihoitoon kahta muuta kania, Taikan ja Pihlan veljiä Mainiota ja Petteriä. Heillä kun ei ollut pojille hyvää talvipaikkaa, eikä Petterille ollut löytynyt uutta kotia sitkeästä ilmoittelusta huolimatta. Ja meillähän olisi kaneille jo kaikki valmiiksi hankittuna. Ja nyt kun tiesimme että alueella liikkuu kettu, osaisimme ottaa sen huomioon aitauksia miettiessä. Järki ja tunteet väänsivät taas kättä, ja lopulta sovimme, että jos Petteri ei löydä uutta kotia ennen pakkasia, pojat tulevat talveksi meille. Vähän minua jännitti myös se, että kyseessä olivat leikkaamattomat veljekset, eli olemassa realistinen riski myös siitä, että poikien sopu ei säilyisi enää poikien aikuistuessa. 

Petteri ja Pampula pääsiäiskuvissa kasvihuoneella

Niinhän siinä sitten kävi, ettei Petteri keskikokoisena, pystykorvaisena ja tavallisen värisenä onnistunut löytämään omaa ihmistään, kun tarjontaa kaneista on ihan valtavasti, ja pojat tulivat sitten meille. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että talven mittaan veljesten yhteiselo alkoi rakoilla, ja pojat piti erottaa toisistaan. Mainion varalta ystävälläni oli suunnitelmia, miksi poikia ei alunperin oltu leikattukaan. Mutta sitten oli tuo Petteri, joka olisi kyllä mennyt veljensä seuralaisena, mutta välirikon myötä hän muuttui huonoksi seuralaisvaihtoehdoksi. Niinpä me sitten sovimme, että Petteri jäisi meille. Että veisimme hänet leikattavaksi ja hankkisimme hänelle oman tyttöystävän. Olin alkuun ajatellut jotain vähän isompaa matamia, kuten saksan jättisheckiä, belgianjättiä tai ranskanluppaa, kun lapsuuden makkareissa ja pienissä kerrostaloasunnoissa kääpiöt olivat aina tuntuneet helpommilta, eikä minulla ollut ikinä ollut isoa kania. Jussi kumminkin kysyi sitten, että jos kaveri on kerran hankittava, voisiko hän saada valita sen. Suostuin, ja niin meille tuli sitten ison matamin sijaan pieni pörröinen Pampula, joka on leijonanharjas-pieni perhoskani mix. 

Taika, Pihla & hoitopuput laiduntamassa

Petteri on asunut meillä kohta neljä vuotta ja Pampula vähän vähemmän aikaa, ja kaikki on mennyt enimmäkseen hyvin. Kesät kanit asuvat leikkimökissä, jonka ympärillä on kaksi tarhaa: toinen hyvin tukevaksi rakennettu, johon on pääsy 24/7, ja toinen isompi, johon kanit pääsevät vain silloin, kun joku istuu niiden seurana aitauksessa. Talviksi kanit ovat muuttaneet sitten kuitenkin autotalliin, koska totesin ettei meistä kumpikaan tullut viettäneeksi tarpeeksi aikaa pimeässä ja kylmässä kanilassa syksyn ja talven edetessä, jonka lisäksi leikkimökille olisi tarvinnut tehdä aina erikseen lumityöt. Autotallissa kaneille oli mahdollista järjestää hyvät tilat, jotka olivat lisäksi hoitajien kannalta mukavammat. 

Hekla & Denver vanhoilla päivillään

Nyt kuitenkin parina viime viikkona syysflunssan jälkeen kanien hoitaminen on ottanut vähän henkeen lääkkeistä huolimatta. Uskon, että se liittyy enemmän flunssan jälkioireisiin kuin siihen, että allergiani olisi nyt äkisti taas pahentunut. Mutta tämän päiväinen lievä hengenahdistus kanien aitauksen siivoamisen jälkeen sai minut päättämään, ettei meille tule enää kaneja Petterin ja Pampulan jälkeen. Uskon ja toivon kuitenkin, että tilanne normalisoituu tästä sen verran, ettei meidän kuitenkaan tarvitse harkita luopumista Petteristä ja Pampulasta. Ja toivon todella, että kaksikko saa elää yhdessä vanhoiksi asti. Tällä hetkellä minua kun pelottaa eniten se, että toinen heistä menisi selvästi nuorempana, jolloin olisimme sen hankalan tilanteen edessä, että emme aio hankkia uusia kaneja, mutta en myöskään haluaisi kummankaan joutuvan elämään pitkään ilman kaniseuraa. Mutta toivotaan, ettei tätä asiaa tarvitse miettiä vielä vuosiin. Petteri ja Pampula kun saattavat ihan hyvin elää vielä 3-6 vuotta, tai jopa pidempään.   

En silti kadu sitä, että Petteri jäi aikanaan meille. Sillä minun on tunnustettava, että minusta Petteri on yksi komeimpia näkemiäni kaneja, ja keskikokoisena ja luonnonharmaana hän näyttää juuri sellaiselta kuin kanin kuuluukin näyttää.  

Petterin ja Pampulan talvitukikohta