Sain ensimmäisen akvaarioni teini-ikäisenä, mutta opin nopeasti, että akvaario ja toistuvat muutot ovat huono yhdistelmä. Ja minä olen muuttanut lähes koko ikäni 1-4 vuoden välein keskiarvon ollessa lähempänä kahta vuotta per asunto. Niinpä akvaarioharrastus on ollut aina vähän sellainen on-off faktori: innostun siitä aina uudelleen, mutta yleensä viimeistään 1-2 muuton jälkeen innostus taas laimenee, ja koen helpommaksi luopua akvaarion pidosta. 

Tämä viimeisin akvaariojatkumo on kuitenkin kestänyt yli kymmenen vuotta, ja se alkoi taas vähän puoli vahingossa. Olin käymässä Ekotorilla, kun sielä tuli vastaan pieni siisti kulma-akvaario kaapistolla ihan muutamalla kympillä. Allas oli siisti, lasit naarmuttomat ja silikonitkin näyttivät ehjiltä, siisteiltä ja kimmoisilta. Diili vain oli liian hyvä sivuutettavaksi, etenkin kun minulta löytyi akvaarioon sopiva valaisinkin valmiina varastosta. Asuin silloin vielä yksiössä, joten pieni allas tuntui ajatuksena hyvältä ja paremmin pieniin neliöihin sopivalta, olkootkin että hoidon helppouden takia suosin yleensä suurempia.

Tästä lähdettiin viimeisimmän tauon jälkeen

Hetken asiaa harkittuani kotiutin tuon 77-litraisen altaan ja aloitin altaan kalattoman kypsyttämisen hirvensarvisuolan kanssa. Tämä vaati hieman kertaamista, sillä yleensä olen startannut altaat siirtämällä bakteerikantaa jostain toiminnasta olevasta altaasta, ja vetänyt homman vähän lyhyemmän kaavan kautta. Nyt minulla ei ollut kuitenkaan sopivaa kypsää allasta eikä kiirettä kypsytyksen suhteen.

Allas ei kuitenkaan ehtinyt olla toiminnassa montaakaan kuukautta, kun aloin tuskastua pienen altaan kanssa puljaamiseen. Vesiarvot tuntuivat heilahtavan pienimmästäkin asiasta, ja vaikka kalasto oli hyvin maltillinen, allas näytti ahtaalta. Totesin minulla olevan siis tasan kaksi vaihtoehtoa: luopua taas akvaarioharrastuksesta, ja todeta, ettei se ole minun juttuni ainakaan nyt. Tai päivittää allas selvästi isompaan, jotta touhu muuttuisi itselleni mielekkäämmäksi. Kun kohdalle tuli sitten edellinen käytetty 325-litrainen allas, televisio sai lähtöpassit niin että sain raivattua tilan isommalle altaalle. Kalasto ja kasvit siirtyivät pikkualtaasta isompaan, ja myin pikkualtaan eteenpäin. 

Pientä kulma-allasta seurasi tämä

Isompi allas ehti olla minulla noin vuoden verran, kun olin seuraavan haasteen edessä. Altaaseen hankkimani haarniskamonnit olivat intoutuneet lisääntymään, ja vastoin odotuksia osa poikasista oli selviytynyt seura-akvaariossa kriittisimmän poikasvaiheen yli. Niinpä haarniskamonneja oli nyt hankitun kolmen sijaan kaksitoista, ja allas tulisi olemaan niille vähän pieni, kun ne kasvaisivat. Toki poikaset olisi voinut myös myydä, mutta olin jo sen verran ihastunut noihin touhottaviin viiksivalluihin, että en olisi millään raskinut. Niinpä kysyin Jussilta, olisiko kuinka paha, jos tulossa olevan yhteenmuuton myötä päivittäisimme akvaarion vähän isommaksi. Niinpä uudelle kodille tilattiin sitten 540-litrainen allas, ja vanhasta altaasta uuteen kotiimme muutti vain kalasto ja kasvit.     

Tuo Jaaniin hankittu 540-litrainen on se, mikä minulla on vielä tänäkin päivänä (olkootkin, että olen taas viime vuosina kokenut kiusausta päivittää sitä vähän isompaan). Kalasto on vaihtunut vuosien saatossa luonnollisen poistuman kautta, ja nyt tuosta haarniskaklaanistakin on jäljellä enää viimeinen seniori. Olkootkin, että olemme Jussin kanssa jutelleet, olisiko tilanne syytä korjata junnuhaarniskoilla.

Edesmennyt Kapu

 

Edesmennyt Behemoth

Yhdessä vaiheessa haaveilin altaaseen käärmekalaa, ja tätä valintaa tuli myös pohjustettua niin, että emme hankkineet altaaseen enää mitään uusia pieniä parvikaloja niiden ensimmäisten 77 litraiseen tulleiden intiaanisulkien ja kuparimonnisten jälkeen, niin että käärmekalaa voisi miettiä sitten, kun parvista aika jättää (käärmekala sopii huonosti pienten kalojen seuraan, sillä se voi syödä ne).  Kuitenkin mitä enemmän käärmekaloihin tutuistuin, sitä enemmän minua arvelutti, saisinko altaasta varmasti tehtyä kyllin pakovarman käärmekalaa ajatellen. Enkä ollut myöskään varma, halusinko lukita sen, ettei allasta voisi enää ikinä käärmekalan eläessä muuttaa avoimeksi altaaksi. 

Sitä pohtiessa, mihin kalastoa haluaisi kehittää tulevaisuudessa, allas kävi pikkuhiljaa aika hiljaiseksi. Meillä oli joukko vanhoja leväbarbeja, joiden porukkaa täydennettiin aina sopivien kodinvaihtajien ilmaantuessa. Meillä oli pari mysteerirasboraa, jotka olivat tulleet yhdestä tyhjennetystä yleisöakvaariosta. Meillä oli jonkin aikaa lehtikaloja, mutta kun kahdesti leskeytyneestä Murha-Annelistakin aika jätti, en halunnut enää uusia. Altaassa asui jonkin aikaa myös Tesyn kautta tullut Kapu-kirjoahven, joka oli löytynyt pakasterasiasta taloyhtiön roskakatoksesta. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään vahvaa visiota siitä, millaisia kaloja minä haluaisin seuraavaksi, ja sen myötä mietin myös sitä vaihtoehtoa, haluanko jatkaa akvaarion pitämistä enää sen jälkeen, kun sen hetkisistä kaloista olisi aika jättänyt. Jussin kanta asiaan oli aika neutraali: jos haluaisin luopua akvaariosta, se olisi ok (mutta hän haluaisi pitää altaan ja suodattimen ja hankkia sinne mahdollisesti pieniä vesikilpikonnia). Mutta että jos haluan pitää meillä akvaariota, hänestä olisi kivempi, jos sielä olisi vähän enemmän kaloja.  

Harvinainen päiväkuva Ahti okamonnista

 

Sekä Poseidonista. Nyt tuo Poseidonin kyljen palovamma on onneksi jo parantunut <3

Yhtenä päivänä olimme sitten käymässä Raision Dogmanissa, ja katseltuani liikkeen altaat läpi, päätin että omaankin altaaseen oli aika saada lisää liikettä, ja meille muutti tiikeribarbiparvi. Uuden parven lukittua samalla päätöksen altaan pidon jatkumisesta, meille muutti altaaseen myös pari uutta kodinvaihtajaa: ensin okamonni Ahti ja sen jälkeen okamonni Poseidon. Heistä kumpikin viettää päivät visusti koloissaan ja lähtee liikkeelle vasta yön pimeinä tunteina. Mutta silti välillä siinä pimeän altaan vieressä istuessa minusta tuntuu, että minun kauniilla näkymättömillä vonkaleilla voisi olla enemmänkin lääniä käytössään. 

Koska Ahti ja Poseidon ovat aika jötkäleitä, vaikka heitä ei juuri näekään, haarniskamonnipohdinta on jatkunut jo pidempään. Eli mietintä siitä, olisiko altaassa kuinka hyvin tilaa haarniskamonniparvelle, etenkin jos kyseessä olisivat nuoremmat ja vilkkaat kalat. Tuo meidän viimeinen mohikaani kun alkaa olla jo aika rauhallinen tapaus. Edellisen haarniskamonniparven aikaan he kun olivat altaan isoimmat kalat. Ongelma toki ratkeaisi, jos altaan päivittäisi 700-1000 litraiseen, mutta näitä liikkuu käytettynä vähemmän, uutena ne ovat hyvin kalliita, ja ne alkavat vaatia jo niin monta kantajaa sekä pakettiauton vuokraamista, että en voi hoitaa päivitystä sillain puolivahingossa vaivihkaa, vaan homma pitäisi oikeasti suunnitella ja tunnustaa etukäteen ääneen usealle ihmisille (jos joku lukee tätä, asuu Turun seudulla ja on miettinyt altaansa päivittämistä pienempään, saa ottaa yhteyttä, saisimmeko yhdessä sumplittua jotain).    

Jussi on ihastunut myös plekoihin, ja olen koittanut pelata itselleni isompaa allasta lupaamalla Jussille, että hän saa hankkia meille ihan minkä plekon ikinä vain haluaa. Mutta että minulla on sitten lupa päivittää allas isompaan, mikäli se tuntuu minusta jäävän turhan pieneksi Jussin valitsemalle plekolle. Varovaisena miehenä Jussi ei ole uskaltanut ottaa altaaseen ihan pientäkään plekoa, vaikka etenkin Behetmoth-plekon kuoltua hänen mielestään altaassa on iso aukko. Behemoth oli kanssa yksi meidän kodinvaihtajana tulleista, johon ihastuimme molemmat heti, mutta joka valitettavasti menehtyi altaan laiterikon yhteydessä reilu vuosi sitten. Tuo laiterikko kummittelee itselläni yhä välillä selkärangassa, vaikka altaaseen vaihdettiin silloin heti uusi lämmitin sekä uusi tehokkaampi suodatin (tuolloin lämmittimen termostaatin hajoaminen johti veden nopeaan kuumenemiseen, joka sai osan kasveistakin tiputtamaan lehtensä, mikä tukki suodattimet, ja kuuma hapeton vesi iski kohtalokkaimmin altaan isoimpiin kaloihin, joilla oli myös suurin hapentarve). 

Allas tänään

Viime aikoina olemme myös käyneet keskusteluja siitä, pitäisikö varastossa oleva 200 litrainen akvaario ottaa sisälle ja tehdä siitä miljoonakala tai platyakvaario takkahuoneeseen. Minä olisin enemmän miljoonakalojen ja Jussi taas platyjen kannalla, niin hanke ei ole ainakaan toistaiseksi edennyt toteutukseen, vaikka kyseiseen altaaseenkin tekniikat ja sisustukset alkaisivat olla melkein valoja vaille valmiina. Vesiarvojen puolesta platyt ja miljoonakalat menisivät toki samaankin altaaseen keskenään (mutta eivät samaan altaaseen meidän nykyisten kalojen kanssa), mutta kaksisataalitrainen tuntuu vähän pieneltä altaalta kahdelle lisääntyvälle parvelle. Kaksisataa litraa tuntuu muutenkin vähän pieneltä altaalta, mutta suunniteltu sijainti olisi ihan kylpyhuoneen vieressä, mikä helpottaisi vedenvaihtoja.

Elämää allergian kanssa

Kaniallergiani ei ole ikinä ollut sieltä pahimmasta päästä, joten olen ajoittain onnistunut jopa unohtamaan sen kokonaan. Useimmiten oireet rajoittuvatkin silmien punaisuuteen ja kutinaan, ja häviävät kokonaan allergialääkkeillä. Oireet myös vaativat yleensä suoran kontaktin kaneihin tai heidän kuivikkeisiin. Eli ruokinnoista, vesienvaihdoista ja kanien katselusta selviän arjessa lääkkeittä. Aitausta siivotessa ja kynsiä leikatessa taas muistaa hyvin äkkiä, jos on unohtanut ottaa lääkkeet. 

Petteri ja Mainio ihmettelemässä kuusta sivutarhassa

 

Itselleni tuli ensimmäinen kani jo 1996, ja sitä ennenkin olin asunut samassa taloudessa veljeni kanin kanssa. Ensimmäisten kanssa en muista minulla olleen minkäänlaisia oireita, vaikka lapsuuden ja nuoruuden aikana ehdin asua kuuden perheeseen kuuluneen kanin sekä muutamien hoitokanien kanssa. Tämä siitä huolimatta, että valtaosa näistä kaneista asui makuuhuoneessani, eli altistus oli jatkuvaa. Ensimmäiset lievemmät oireet ilmaantuivat asuessani ensimmäisessä pienessä yksiössäni neljän kanin kanssa, mutta tällöinkin oireet poistuivat vielä kokonaan ilmanputsarin hankkimisen myötä. Kanimäärä laski kuitenkin pian kahteen, kun Nana menehtyi (epäilty cuniculi) ja Mökö muutti äitini luo. Mökön muuton piti alkuun olla väliaikainen, koska Nanan kuoleman jälkeen Hekla ja Mökö alkoivat ottaa yhteen häkin kalterien läpikin, ja tilan jakaminen yksiössä oli haastavaa. Äiti kuitenkin tykästyi Mököön niin kovasti, että hän ilmoitti pojan asuvan jatkossakin mummolassa.

Mainio & Petteri <3

Oireet pahenivat vuosien mittaan hiljalleen, ja lopulta oltiin siinä pisteessä, että en pystynyt juurikaan olemaan samassa huoneessa kanien kanssa. Asuin silloin vielä entisen mieheni kanssa, ja päädyimme järjestelyyn, että Hekla ja Denver asuivat hänen työhuoneessaan ja hän vastasi kanien hoidosta. Kun eromme astui voimaan, oli sitten luontevaa, että kanit muuttivat hänen luokseen asumaan, ja itselläni alkoi kaniton aika. 

Olen aina pitänyt kaneista, ja koska minulla oli ollut niitä suurimman osan elämästäni, kaniton koti tuntui alkuun oudolta, vaikka oireiden myötä vieraantuminen niistä oli osin alkanut jo ennen eroa. En kuitenkaan edes myöhemmin neliöiden lisääntyessäkään uskaltanut enää edes harkita sisäkanien ottamista. Pidin riskiä siitä, että yhteiselo ei sitten toimisikaan ihan liian isona, ja toki sitä vähän pelkäsi, että allergian kanssa leikkiminen voisi pahimmassa tapauksessa herkistää muillekin lajeille. 

Pampula ja Petteri kesäkanilalla

Kun sitten muutimme tähän nykyiseen kotiin, se kanikuumekin hiipi sieltä sitten taas hiljaa. Pihalla kun oli iso leikkimökki, joka oli ihan täydellinen kanilaksi. Alkuun ajatus oli, että se olisi eristetty talviasuttavaksi, ja kanit olisivat asuneet ulkona ympäri vuoden. Pyörittelin päässäni ajatuksen plussia ja miinuksia, enkä saanut päätöstä tehtyä. Toisaalta ajatus uusista kaneista houkutti suuresti. Toisaalta pelkäsin, miten oma allergiani reagoisi, ja kuinka paljon se veisi kanien pidosta pois, että ne asuisivat kokonaan eri tiloissa. Lopulta ystäväni helpotti päätöksen tekoani tarjoamalla meille kanejaan kesähoitoon. Voisin sitten rauhassa tunnustella, miltä ajatus tuntuu - ja mikäli homma tuntuisi hyvältä, lauman kaksi nuorta naaraspoikasta voisivat jäädä meille pysyvästi muun lauman lähtiessä syksyllä. Kukaan ei varmaan ylläty siitä, että niillä kahdella nuorella naaraalla oli pian nimet, ja aloitin varusteiden hankinnan ja tilojen laiton niin, että Pihlalla ja Taikalla olisi täällä kaikki tarvittava loppuelämän ajaksi.    

Petteri kesäkanilalla

Sitten kävi se, mitä ei olisi ikinä saanut käydä, ja kettu onnistui rikkomaan kanien laidunhäkin katon. Kaikki neljä löytyivät kuolleina. Kahdessa näkyi ketun aiheuttamia jälkiä, muut oli varmaan vienyt säikähdyksen aiheuttama sydänkohtaus. Kun olin kerännyt tuhkaamolle sen, mitä kaneista oli jäljellä (en halunnut haudata kaneja ja ottaa sitä riskiä, että kettu kaivaisi ne vielä ylös haudastaan), ja pakannut kaiken kaneille hankitun leikkimökin uumeniin, vannoin että en enää ikinä hankkisi kaneja tällä tontille. Asian käsittelyä ei yhtään auttanut se, että nelikon kuolema nosti turhan elävästi muistoihin myös kahden lapsuuden kanini kuolemat, vaikka niihin liittyi ketun sijaan kissa. Eikä luonnollisesti myöskään se, että sen oman shokin lisäksi kaikki kaneista eivät olleet omiani, joten jouduin olemaan heti yhteydessä ystävääni, ja kertomaan tilanteen myös hänelle.

Aikaa meni jonkin verran eteenpäin, ja ystäväni alkoi puhua meille talvihoitoon kahta muuta kania, Taikan ja Pihlan veljiä Mainiota ja Petteriä. Heillä kun ei ollut pojille hyvää talvipaikkaa, eikä Petterille ollut löytynyt uutta kotia sitkeästä ilmoittelusta huolimatta. Ja meillähän olisi kaneille jo kaikki valmiiksi hankittuna. Ja nyt kun tiesimme että alueella liikkuu kettu, osaisimme ottaa sen huomioon aitauksia miettiessä. Järki ja tunteet väänsivät taas kättä, ja lopulta sovimme, että jos Petteri ei löydä uutta kotia ennen pakkasia, pojat tulevat talveksi meille. Vähän minua jännitti myös se, että kyseessä olivat leikkaamattomat veljekset, eli olemassa realistinen riski myös siitä, että poikien sopu ei säilyisi enää poikien aikuistuessa. 

Petteri ja Pampula pääsiäiskuvissa kasvihuoneella

Niinhän siinä sitten kävi, ettei Petteri keskikokoisena, pystykorvaisena ja tavallisen värisenä onnistunut löytämään omaa ihmistään, kun tarjontaa kaneista on ihan valtavasti, ja pojat tulivat sitten meille. Ja niinhän siinä sitten myös kävi, että talven mittaan veljesten yhteiselo alkoi rakoilla, ja pojat piti erottaa toisistaan. Mainion varalta ystävälläni oli suunnitelmia, miksi poikia ei alunperin oltu leikattukaan. Mutta sitten oli tuo Petteri, joka olisi kyllä mennyt veljensä seuralaisena, mutta välirikon myötä hän muuttui huonoksi seuralaisvaihtoehdoksi. Niinpä me sitten sovimme, että Petteri jäisi meille. Että veisimme hänet leikattavaksi ja hankkisimme hänelle oman tyttöystävän. Olin alkuun ajatellut jotain vähän isompaa matamia, kuten saksan jättisheckiä, belgianjättiä tai ranskanluppaa, kun lapsuuden makkareissa ja pienissä kerrostaloasunnoissa kääpiöt olivat aina tuntuneet helpommilta, eikä minulla ollut ikinä ollut isoa kania. Jussi kumminkin kysyi sitten, että jos kaveri on kerran hankittava, voisiko hän saada valita sen. Suostuin, ja niin meille tuli sitten ison matamin sijaan pieni pörröinen Pampula, joka on leijonanharjas-pieni perhoskani mix. 

Taika, Pihla & hoitopuput laiduntamassa

Petteri on asunut meillä kohta neljä vuotta ja Pampula vähän vähemmän aikaa, ja kaikki on mennyt enimmäkseen hyvin. Kesät kanit asuvat leikkimökissä, jonka ympärillä on kaksi tarhaa: toinen hyvin tukevaksi rakennettu, johon on pääsy 24/7, ja toinen isompi, johon kanit pääsevät vain silloin, kun joku istuu niiden seurana aitauksessa. Talviksi kanit ovat muuttaneet sitten kuitenkin autotalliin, koska totesin ettei meistä kumpikaan tullut viettäneeksi tarpeeksi aikaa pimeässä ja kylmässä kanilassa syksyn ja talven edetessä, jonka lisäksi leikkimökille olisi tarvinnut tehdä aina erikseen lumityöt. Autotallissa kaneille oli mahdollista järjestää hyvät tilat, jotka olivat lisäksi hoitajien kannalta mukavammat. 

Hekla & Denver vanhoilla päivillään

Nyt kuitenkin parina viime viikkona syysflunssan jälkeen kanien hoitaminen on ottanut vähän henkeen lääkkeistä huolimatta. Uskon, että se liittyy enemmän flunssan jälkioireisiin kuin siihen, että allergiani olisi nyt äkisti taas pahentunut. Mutta tämän päiväinen lievä hengenahdistus kanien aitauksen siivoamisen jälkeen sai minut päättämään, ettei meille tule enää kaneja Petterin ja Pampulan jälkeen. Uskon ja toivon kuitenkin, että tilanne normalisoituu tästä sen verran, ettei meidän kuitenkaan tarvitse harkita luopumista Petteristä ja Pampulasta. Ja toivon todella, että kaksikko saa elää yhdessä vanhoiksi asti. Tällä hetkellä minua kun pelottaa eniten se, että toinen heistä menisi selvästi nuorempana, jolloin olisimme sen hankalan tilanteen edessä, että emme aio hankkia uusia kaneja, mutta en myöskään haluaisi kummankaan joutuvan elämään pitkään ilman kaniseuraa. Mutta toivotaan, ettei tätä asiaa tarvitse miettiä vielä vuosiin. Petteri ja Pampula kun saattavat ihan hyvin elää vielä 3-6 vuotta, tai jopa pidempään.   

En silti kadu sitä, että Petteri jäi aikanaan meille. Sillä minun on tunnustettava, että minusta Petteri on yksi komeimpia näkemiäni kaneja, ja keskikokoisena ja luonnonharmaana hän näyttää juuri sellaiselta kuin kanin kuuluukin näyttää.  

Petterin ja Pampulan talvitukikohta

Terraarioiden kasvojen kohotuksia

Nyt otettiin vihdoin taas taukoa uusien terrojen laittamisesta, ja katsottiin välillä vanhoja vähän kriittisemmin. Sillä vaikka noissa terraarioissa kuinka on biopohjat, niin silti niiden kanssakaan ei ihan riitä, että ne tekee kerran, ja sen jälkeen kaikki pyörii omalla painollaan. Amazonin puuboa Thanoksen terraariossa viirivehka on viihtynyt jo jonkin aikaa turhankin hyvin, ja se oli alkanut täyttää terraariota niin, että terraario oli alkanut muuttua pimeäksi viirivehkan lehtien peittäessä valon kaikelta muulta. Terraarion pimeyttä vielä korostivat kalkkeutuneet ja sameaksi käyneet lasit. 

Thanoksen terraario kasvojen kohotuksen jälkeen

Sarvirottakäärme Sauronin terraario taas oli jouduttu irrottamaan kastelujärjestelmästä sen vaihdettua paikkaa useamman kerran, ja uudelleen kytkeminen oli jäänyt odottamaan sitä aikaa, että terraariot lakkaisivat liikkumasta. Vaikka terraariota on toki sitten kostutettu painesumuttimella ja letkulla, niin yhdessä vaiheessa näitä säätöjä terraario pääsisi kuivahtamaan niin, että vanha kasvillisuus oli sieltä aikalailla kuollut, eikä uusia kasveja oltu hankittu, koska päätimme odottaa niiden kanssa sitä, että kastelujärjestelmä on taas kunnossa. Kun sitten muutimme ripsipalmukyy Doritoksen lehmisten vanhaan terraarioon ja päätimme karsia Thanoksen terraariota, totesin että meillä olisi nyt ylimääräisenä Sauronille sopivia kasveja, joten Jussi lupasi hoitaa kastelujärjestelmän takaisin toimintaan nyt. 

Jussi oli ajatellut, että kastelujärjestelmään uudelleen kytkentä kävisi helposti, sillä Sauronin terraariosta löytyi jo katosta suuttimet ja ne oli yhdistetty letkuilla toisiinsa. Aika nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että sekä suuttimet että letkut olivat päivityksen tarpeessa. Sauronin terraarion suuttimet kun otettiin käyttöön ennenkuin meillä oli käänteisosmoosilaite, joten ne olivat päässeet keräämään kalkkia. Letkuilla taas oli sen verran ikää, että ne olivat alkaneet hapertua. Lopputuloksena vesi löysi sitten itselleen suutinta helpomman reitin, ja halkaisi letkun. Eli jotta kastelujärjestelmä saatiin taas toimimaan, Jussi joutui lopulta vaihtamaan sekä suuttimet että letkut. Tähän meni sen verran suunniteltua enemmän aikaa ja osia, että kastelujärjestelmän laajentaminen sateenkaariboa Aliaksen ja gargoylegekko Kilroyn terraarioon jäi toiseen kertaan. 

Sauronin terraario ennen

 

Sauronin terraario nyt

Samalla kun päivitimme Sauronin terraarion kasvillisuutta, terraarion pohja meni osittain vaihtoon. Olen aiemmin käyttänyt luonnonturvetta lähes kaikissa terraarioissa, mutta todennut sittemmin, että on monia terraarioita joissa se ei vain toimi, sillä liian kosteana se menee äkkiä hapettomaksi liejuksi, mutta kuivuessaan se muuttuu äkkiä todella kuivaksi ja pöliseväksi. Kunnolla kuivuttuaan sitä on myös hankala saada kostumaan uudelleen, kun vesi ei tahdo päästä sen sisään. Nyt Sauronin pohja vaihtuikin isolta osalta korkkirouhe, kookoskuitu, rahkasammal ja kuivalehtiaines yhdistelmään, jotta kasvien juurilla olisi ilmavampi kasvualusta. Sauron selvästi kiinnostui muutoksesta, sillä Jussilla tuli pieni paniikki seuraavana aamuna, kun hän ei heti nähnyt Sauronia terraariossaan. Sitten hän kuitenkin tajusi rouvan kaivautuneen lehtiin (Sauron on nimestään huolimatta naaras, sillä hän tuli meille alunperin sijoitusuroksena. Hommaan tuli kuitenkin pienoinen muutos yhtenä päivänä, kun Sauron sitten päättikin alkaa munia. Päätimme kuitenkin pitää nimen ennallaan).  

Thanos

Pienet päivitykset tekivät ihmeitä sekä Thanoksen että Sauronin terraarioille (Thanoksen terraariosta en valitettavasti tajunnut ottaa ennen kuvaa), ja muistuttivat hyvin siitä, että minulla riittää kyllä näiden nykyisten kanssakin puuhattavaa ihan niin paljon kuin jaksan ja haluan säätää, mikä on ihan hyvä muistutus nyt matelijamessujen lähestyessä. Turun matelijamessuilla kun tulee varmasti olemaan paljon houkutuksia. Onneksi olen pyytänyt, että pääsisimme Herpille Koti-ringin pöydän viereen, jos Joonas onnistuisi pitämään mielessäni sen, että minä en nyt oikeasti tarvitse uusia eläimiä. Että voin ihan hyvin keskittyä messuilla ihmisten näkemiseen ja tarvikeostoksiin nykyiselle jengille, ja katsoa uusia eläimiä taas sitten, kun joku eläin tarvitsee akuutimmin uutta kotia. Meille kun on tullut Herpille Koti -ringin kautta niin monia mielettömän hienoja tyyppejä, että minä en oikeasti menetä siinä mitään, vaikka en ostaisi itselleni poikasia kaikista haaveilemistani lajeista.    

Luci tutkii pesuun tuotuja tarvikkeita

Hämä-hämä-häkki kiipes langalle

"En minä toki kiellä sinua hankkimassa tarantulia omaan asuntoosi. Mutta ilmoitan vain valmiiksi, että niiden hoitoon minä en aio osallistua millään tavalla". Pakko myöntää, että en ollut todellakaan innoissani, kun Jussi ilmoitti haluavansa tarantulia. En ole jotenkaan ikinä ymmärtänyt niitä: suurimman osan ajasta ne eivät tee mitään. Samaan aikaan osa lajeista pystyy liikkumaan ihmisilmää nopeammin, eli sinun täytyy kuitenkin olla koko ajan varuillasi sen suhteen, että kyseessä on myrkyllinen eläin, joka voi äkisti tehdä jotain. Monien lemmikkinäpidettävien lajien myrkyllisyys on kuitenkin enemmän luokkaa ampiainen, eli mikäli välttyy anaflyaksialta, sitä pitäisi olla kohtuullisen hyvät mahdollisuudet välttää pysyvä haitta, vaikka tulisikin purruksi. Sen sijaan osien lajien poltinkarvat voisivat aiheuttaa isompia ongelmia, jos niitä päätyisi silmiin. 

Silti se olin minä, joka toimi kuriirina Jussin ensimmäiselle hämähäkille, koska sen kasvattaja kasvatti myös rottia, ja hän lupasi tyypille kyydin rottanäyttelyyn. Silloin kun tapasin Jussin, minulla oli vielä kaksi normikokoista kesyrottaa Mimosa ja Lola, joiden kanssa kävin myös näyttelyissä. Kun tulin kotiin sentin mittaisen pikkutyypin kanssa, Jussi uskoi alkuun, että kyseessä täytyi olla sekaannuksen, koska hän oli varannut vuoden vanhan hamoriin eikä mitään minislingiä (hähäkin poikasia kutsutaan slingeiksi). Asian selvittelyn myötä Jussille vasta kunnolla valkeni, kuinka hidaskasvuisesta lajista on oikeasti kyse. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuo Lotta-Päiviksi nimetty tyyppi ei ole vieläkään täysikasvuinen.  

Mörrimöykky on hämähäkeistä vihaisin ja myrkyllisin.

Hämähäkillistä rinnakkaiseloa on siis jatkunut nyt vuosikymmenen, enkä minä oikein vieläkään ymmärrä tarantulia. Näiden vuosien aikana meidän tarantulamäärä on vaihdellut välillä 1-30 (tarantulissa on hyvin iso poikaskuolleisuus, miksi moni hankkii aina useammin slingin kerralla, siltä varalta että suurin osa niistä ei selviä aikuiseksi saakka). Osa niistä on ollut kauniita. Osa on tehnyt hienoja seittejä. Useampi on kaivanut itselleen luolan, ja olemme sitten keskustelleet muutaman kuukauden välein siitä, onko kumpikaan nähnyt kyseistä hämähäkkiä, ja montako kuukautta pitäisi vielä odottaa ennenkuin kaivamme tunnelin rikki ja tarkistamme onko tyyppi ylipäätään enää elossa. Tällähetkellä Tikrusta edellinen havainto on yli puolen vuoden takaa ja Jussi alkaa epäillä, että tyyppi on kuollut. BonusBonustakaan ei ole näkynyt useampaan kuukauteen, mutta hänen terraariostaan on hävinnyt ruoka, miksi Jussi uskoo BonusBonuksen olevan hengissä. Emilia oli yksi meidän kauneimpia (ja piilottelevimpia) ja hän löytyi jokin aika sitten kuolleena terraariostaan, mikä oli Jussille kova paikka, eikä hän ole siksi vielä valmis tarkistamaan Tikrun tilannetta siltä varalta että saattaisi joutua julistamaan Tikrunkin kuolleeksi.

Isoin hämähäkki on Kolossi ja sen jalkojen kärkiväli on 21 cm

Meidän isoin tarantula Kolossi taas on aina näkyvillä. Edellisessä terraariossaan hän oli tehnyt todella upeat seitit. Jussin harmiksi hän ei ole innostunut seitittämään uutta terraariotaan, kun päädyimme muuttamaan hänet kesällä terraariomylläyksen yhteydessä. Jussi ja Tino eivät ole vieläkään saaneet varmuudella selvitettyä, kumman heistä parahybana on isompi. Kolossi muutti meille Hammin matelijamessuilta, ja oli yksi iso syy sille, miksi Jussi kiinnostui lähtemään Hammiin. Lukuisten slingikuolemien jälkeen Jussi halusi itselleen aikuisia kriittisimmistä vuosista selvinneitä tarantulia.  

Vaikka tarantulien hoito on yhä 80 prosenttisesti Jussin vastuulla, olen tullut vuosien myötä joissain asioissa vähän vastaan. Olen sisustellut tyypeille uusia terraarioita ja ollut tyhjentämässä vanhoja, sekä mukana osien hämähäkkien siirroissa. Silti en edelleenkään mieluusti avaa terraarioita hämähäkkien ollessa niissä sisällä ellei ole pakko - ja kun puhuraan tyypeistä, jotka eivät tarvitse vettä tai ruokaa päivittäin, on todella harvoin tilanteita, joissa terraarion kostuttaminen tai ruokkiminen ei voisi odottaa sitä, että Jussi ehtii tehdä sen. En minä noita varsinaisesti pelkääkään, mutta en sanoisi myöskään luottavani tyyppeihin tai omaan refleksinopeuteeni niiden kanssa. Tosin ensimmäisen murinuksen kohdalla, joka tunnetaan myös lempinimellä orange bity thing, eli oranssi pureva asia, ilmoitin Jussille että hän saa luvan maksaa minulle tarvittaessa hotellin, jos hän ikinä onnistuu karkuuttamaan kyseisen tyypin. Tähän mennessä kuitenkin ainoa tarantula joka meillä on ollut karussa on nyt jo edesmennyt Houdini. Muistan edelleen sen aamun, kun makoilin vielä sängyssä vasta heränneenä, ja Jussi tuli kertomaan nimenneensä uuden hämähäkkinsä yöllä, kun hän huomasi, että tyyppi oli onnistunut avaamaan terraarion liukuovet ja ottamaan ritolat. Mutta että ennenkuin huolestuisin Houdini nimestä liikaa, niin hän kyllä löysi sen jo, ja lukitsi terraarion heti kun tajusi hämähäkin osaavan liikuttavan terraarion lasiovia.  

Emilia menehtyi ja oli menehtyessään ainakin yli 15 vuotias

Eli meidän rinnakkaiselo sujuu aika rauhallisesti. Tyypit eivät edelleenkään tee suurimman osan ajasta yhtään mitään. Ja silloin kun tyypit eivät tee yhtään mitään, en koe heidän läsnäoloaan mitenkään uhkaavana tai kuumottavana. He nyt vain sattuvat asumaan täällä. Olen myös osallistunut hämähäkkien elämään sen verran, että vuosien varrella valtaosa niistä on ollut minun nimeämiäni, kuten myös tuo ensimmäisenä saapunut Lotta-Päivi, josta Jussi edelleen toivoo tyttöä, mutta joka ei ole vieläkään niin iso, että hänet oltaisiin voitu sukupuolettaa (siksi hänen toisena nimenään on Päivi, sillä jokainen Leeviä kuunnellut tietää varmasti kappaleen Poika nimeltä Päivi).  

Sinikasta kypsyi sukukypsä koiras.

 

Semmoinen kipinä minussa on kuitenkin vuosien myötä syttynyt, että minusta hyppyhämähäkit ovat alkaneet vaikuttaa paitsi todella söpöiltä, myös muutenkin sympaattisilta eläimiltä. Meillä ei kuitenkaan ole ollut kotona vielä yhtäkään hyppyhämähäkkiä, sillä tarantuliin nähden ne elävät todella vähän aikaa, vain puolesta vuodesta pariin vuoteen (tarantulista moni voi elää jopa 20-50 vuotta, etenkin jos sattuu olemaan naaras), ne ovat päiväaktiivisia ja syövät huomattavasti useammin kuin tarantulat. Päiväaktiivisina ne on myös ruokittava niin, että ne näkevät vielä saalistaa (eikä yömyöhään, kuten meillä osa hoitokierroksista tehdään). Hyppyhämähäkkien suhteen Jussi onkin antanut pallon minulle: häntä ei haittaa yhtään, jos meille tulisi hyppyhämähäkki tai useampi. Mutta mikäli minä haluan sellaisen, minun on otettava itse päävastuu tyypin hoidosta. Ostin itseasiassa hyppyhämäkin poikaselle sopivan miniterraarion jo pari vuotta sitten matelijamessuilta, mutta en ole toistaiseksi vieläkään uskaltanut hankkia hyppistä. Olen kyllä käynyt ihastelemassa niitä monissa eläintapahtumissa, joten ehkä vielä joku päivä. 

Tämmoinen olisi söpö <3

Koditon äkämä saa paikan

En ollut juurikaan miettinyt parta-agaman hankintaa ennenkuin meille muutti ensimmäinen parta-agama. Sain Herpille Koti ringin kautta viestiä, voisimmeko hakea meille joko sijaiskotiin tai pysyvästi leopardigekon ja parta-agaman, ja siihen mennessä kun näin viestin, Jussi oli jo ehtinyt vastata Joonakselle, että asia onnistuu. Jussi oli ollut myös jo yhteydessä liskojen omistajaan ja sopinut noudon samalle tai seuraavalle päivälle, en enää muista että kummalle. Vain sen, että töiden jälkeen tuli sitten laitettua aika reippaasti kuntoon paikat terraarioille. Kumpikin näistä liskoista päätyi jäämään meille pysyvästi, ja Jesterin myötä rakastuin parta-agamiin ja aloin ymmärtää miksi ne ovat niin suosittuja lemmikkiliskoja.

Luci on aika tyyppi

Jester ei kuitenkaan valitettavasti jäänyt kovin pitkäaikaiseksi asukkaaksi, sillä hän sairastui osteomyeliittiin. Vaivaa koitettiin hoitaa antibioottipistoksilla, mutta lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi eutanasia. Joissain tapauksissa hoitona olisi voinut olla myös jalan amputointi, mutta Jesterillä ongelma oli kahdessa saman puolen jalassa, joten asiaa ei edes harkittu. Jesterin kuoleman jälkeen ilmoitin kuitenkin Jussille, että Jesterin vanha terraario pysyisi varattuna uudelle agamalle. Että en halunnut uutta parta-agamaa heti, mutta halusin terraarion tarvikkeineen jäävän odottamaan jotain sopivaa kodinvaihtajaa, ja ilmoitin sekä Hekolle että Tropicalssiin, että kuulisin mielelläni, mikäli heiltä kysyttäisiin äkämälle paikkaa.

Jesterin kuolemasta ehti kulua vähän reilu vuosi, kun saimme yhteydenoton Lucista. Lucin edellinen omistaja oli käynyt puhumassa tilanteestaan Tropicalssissa, ja saanut sekä Jussin että HeKon yhteystiedot, ja Jussi sai sitten liskosta tiedon sekä omistajalta suoraan että HeKon kautta. Päätös syntyi oikeastaan samalla hetkellä kun luimme viestit: odotus oli päättynyt, ja meille tulisi taas agama. Emme olisi kuitenkaan tarvinneet mitään, mitä olimme jättäneet odottamaan sitä hetkeä, sillä Lucin mukaan pakattiin kaikki mitä hän tarvitsi. Luci oli ollut hyvin rakastettu edellisessä kodissaankin, mutta omistajien eron myötä asumiskuviot menivät uusiksi, ja Luci tarvitsi uuden kodin.

"Mistä sinä sitten tiedät, koska Luci haluaa ulos?" Kyllä Luci kertoo,

Vaikka HeKo-tyypit toivotaan meille tervetulleeksi periaatteelle "tule sellaisena kuin olet", ja osan kanssa yhteiselo on aloitettu jännäämällä onko tyyppi siinä kunnossa että siitä on vielä eläjäksi. Niinpä oli ihanaa vaihtelua, kun Lucin kanssa ei todellakaan tarvinnut jännittää mitään. Hän oli terve, hyvinvoiva ja hyvin tietoinen oikeuksistaan lemmikkinä. Meillä menikin sitten suunniteltu terraarion paikkakin aika äkkiä uusiksi, kun Luci ilmoitti tottuneensa jaloittelemaan vapaana, ja pitävänsä kiinni oikeuksistaan myös uudessa kodissa.

Alkuun ajattelimme, että Luci saisi jaloitella meillä matelijahuoneessa, mutta hyvin äkkiä herra neuvotteli vapaaoikeutensa kattamaan koko alakerran. Luci on koittanut neuvotella myös pihalle johtavasta ovesta, mutta siihen olemme joutuneet vetämään rajan mistä ei neuvotella. Ei ainakaan niin, että ovesta olisi vapaa kulku ulos aina herran niin toivoessa. Tästä linjauksesta saan yhä välillä sivusilmää ja mustaa partaa, kun Luci tekee tiettäväksi, ettei hyväksy tälläistä rajaamista. Maunolle Lucin vapaavuorot olivat alkuun pienoinen shokki, ja hän kävi aina tunnollisesti ilmoittamassa karanneesta liskosta. Pikkuhiljaa ilmoitukset kuitenkin jäivät, kun tilanteelle ei ikinä tehty mitään. Nykyään kissat eivät kiinnitä Luciin juuri mitään huomiota.

Akvaarion vieressä oli hyvä hengailupaikka, kunnes minä pilasin sen vaihtamalla siihen huonomman korkkiputken, kun tarvitsin tuon yhteen terraarioon. Törkeää sabotointia. 

Luci on hyvin kiinnostunut ympäristöstään, ja jos esimerkiksi venytän niskaani niskakaaren kanssa lattialla, hän saattaa kiivetä rintakehän päälle katsomaan mitä teen. Luci saattaa myös kiivetä seuroihin, jos Jussi pelaa alakerrassa pleikkaria tai katsomme sielä elokuvaa. Mikäli alkaa touhuilla matelijahuoneessa niin että Luci on vielä suljettuna terraarioonsa, hän tulee useimmiten koputtelemaan lasia, ja ilmoittaa liittyvänsä seuroihin. 

Luci syö mieluiten ulkona. Mikään ruoka terraarioon tarjoiltuna ei ole yhtä kiinnostava kuin terraarion ulkopuolella tarjoiltuna. Ruokakuppi on myös selvästi vähän tylsä ja turhanpäiväinen kapistus, sillä herrasta on paljon mukavampaa, jos jättijauhomadot ja torakat heitetään hänelle niin, että hän saa napata ne kiinni. Toki heiton on syytä osua tarpeeksi lähelle, tai saa varautua mulkaisuun. Rajansa pikaruuan perässä juoksemisellakin on. Parta-agamat ovat periaatteessa sekasyöjiä, mutta Luci ei ole ihan täysin vakuuttunut rehuosion tarpeellisuudesta. Hän antaa niille välillä kyllä mahdollisuuden, mutta ne eivät selvästi ole samalla tavalla oikeaa ruokaa kuin hyönteiset. 

Luci tänään

Luci muutti meille viime vuoden joulukuussa, eli on nyt asunut meillä vajaan vuoden. Ja jos jo Jester sai minut minut rakastumaan lajiin, viimeistään Lucin myötä olen todella ymmärtänyt, miksi parta-agamat ovat pysyneet jo vuosia maailman suosituimpien lemmikkiliskojen kärjessä. Luci on meidän matelijahuoneen tyypeistä selvästi eniten lemmikki. Sellainen tyyppi, jonka kanssa olemme oikeasti vuorovaikutuksessa, ja jota kiinnostaa myös meidän touhut ja niihin osallistuminen. 

Kunnon lemmikin tapaan Luci on luonnollisesti myös vähän hemmoteltu tyyppi. Herra sai mukaansa vanhasta kodistaan kaikki tarvikkeet mukaanlukien hyvänkokoisen terraarion. Mutta kun Tino meni Tropicalssin muuton yhteydessä huutokauppaamaan toisen vanhalla liikkeellä olleista varaaniterraarioista ilmoitin heti Jussille, että haluan sen Lucille. Ja painotin asiaa sen verran, että Jussi tarkisti hyvissä ajoin ennen huutokaupan loppumispäivää mikä meidän laitteista on nopein päivittämään sivun, ja mihin aikaan olisi kriittisintä olla koneella voittohuudon varmistamiseksi. Jussi hoisikin sitten voittohuudon kotiin, ja Luci sai uuden lukaalinsa - olkootkin että hän viettää meidän matelijatyypeistä kaikista vähiten aikaa terraariossaan. 

Lucin nykyinen kämppä

Luci on voittanut myös monet meillä käyneistä puolelleen jaloitteluaikavaatimuksillaan ja sillä, että hän on meidän liskoista ainoa, jonka uskaltaa antaa syliin lähes kenelle tahansa, sillä Luci ei sinkoile tai koita purra (Mustiakin saa meillä välillä silittää, mutta en luota poikaan niin paljoa, että antaisin häntä kaikille syliin - ja vaikka rakastan itse silitellä pojan pääpanssaria, pidän yleensä vieraiden sormet mieluummin vähän kauempana hänen hampaistaan). Luci ottaa myös oikein mielellään ruokaa vastaan kaikilta, jotka ovat häntä halukkaita ruokkimaan.    

Parta-agamien elinikäennuste on yleensä luokkaa 7-15 vuotta, ja Luci on nyt edellisen omistajan mukaan 7-8 vuotias. Eli kyseessä ei ole enää nuori herra, mutta toivomme, että meillä olisi edessä vielä toiset 7-8 vuotta, enkä pidä sitä Lucin kanssa mahdottomana. Mutta olen ilmoittanut Jussille jo nyt hyvissä ajoin, että hänen on turha edes miettiä Lucin nykyistä terraariota millekään muulle lajille edes sitten kun herrasta joskus aika jättää. Sillä kyllä talossa pitää aina yksi äkämä olla. Mutta toivotaan, että Luci pitää äkämän paikan varattuna vielä pitkään.  

Elämää teinidinosauruksen kanssa

"Se on melkein kuin koiranpentu", Jussi argumentoi vastaehdotustaan taas nousseeseen koirakuumeeseeni. Miikkis-haisunäädän eläessä koiran hankkiminen samaan talouteen pojan kanssa olisi ollut mahdotonta, mutta pojan kuoltua olin alkanut taas vähän leikkiä ajatuksella, vaikka tiesin ettei idea ollut millään tasolla järkevä. Edellisen kerran olin miettinyt koiraa vakavammin ennen kuin Miikkis muutti meille, ja silloin minulla oli jopa hetken aikaa kotikokeilussa yksi kiinanharjakoira nimeltä Nyytti. Valitettavasti kyseinen tyyppi pelkäsi kuitenkin niin paljon monia arkeeni kuuluvia asioita, että jouduimme toteamaan ettemme olleet sopiva matchi.  

Mutta niin siinä sitten kuitenkin kävi, että koiran sijaan meille tuli Musti.

Musti-ipana

Olimme me jostain isosta liskosta keskustelleet aina välillä vuosien mittaan, mutta asia oli aina jäänyt odottamaan parempaa hetkeä. Lajivaihtoehtoina olimme miettineet tegun ohella myös erilaisia varaaneja. En tiedä oliko se hetki kun päätimme Mustin tulosta lopulta sen parempi kuin mikään muukaan, mutta päätös syntyi lopulta istuessamme Koira-Kissaklinikan aulassa odottaen Vappu-fretin eläinlääkäriaikaa. Vapun nopean laihtumisen takia pelkäsimme huonoja uutisia, joten puhuimme sitten odotellessa vielä kaikesta muusta, kuten vastaantulleesta mustavalkoisen argentiinan tegun myynti-ilmoituksesta. Lopulta päädyimme kysymään myyjältä pojasta heti vähän lisää, siltä varalta että kohta emme pystyisi hetkeen viestimään mitään. Lopulliset huonot uutiset tulivat kuitenkin vasta viikkoa myöhemmin, kun Vappu lopetettiin maksakasvainten vuoksi. Jotenkin valmistautuminen pojan tuloon pehmensi vähän Vapun lähdön aiheuttamaa iskua, olkootkin että se sattuu yhä, että Vappu ei ollut ehtinyt täyttää edes neljää vuotta diagnoosin tullessa.

Musti on edelleen lajisekseen pieni, mutta tullessaan hän oli ihan kakara. Kaunis kuin koru, mutta vähän ujo ja nirso syömään. Olin etukäteen vähän jännittänyt tegujen kasvutahtia, kun olin nähnyt monia videoita, joissa niistä tuntui tulevan jättiläisiä ihan silmänräpäyksessä, ja osa saattoi saavuttaa aikuispainon vain vuodessa. Musti taas ei tuntunut kasvavan millään. Tyypiltä karkasivat suusta pakastepinkitkin, ja hän päätti vetää kunnon talvisiestan. Tiesin lukemani perusteella, että mikäli tegu päättää talvehtia, kasvukin on luonnollisesti hitaampaa. Kuten myös, että tässä kohtaa hidas on hyvä, sillä siinä missä rauhassa kasvanut tegu voi elää jopa 15-20 vuotta, nuorena nopeasti ylipainoisiksi syötetyillä elinkaari saattoi jäädä alle kymmeneen vuoteen. Kuitenkin niinä hetkinä, kun Musti onnistui karkuuttamaan yhdeksän torakkaa tarjotusta kymmenestä, ja ravistamaan hiiren pinkkiä niin, että se lensi kaaressa terraarion toiseen päähän ja katosi, sitä ei voinut olla miettimättä, miten tällä lajilla on luonnossa mitään mahdollisuuksia.   

Mustilla on piiiitkä kieli

Ensimmäisen talven jälkeen poika löysi ruokahalunsa, ja sitten oltiinkin uusien ongelmien äärellä. Musti kun alkoi kiinnostua kaikesta mikä liikkui, eikä hän juuri tehnyt eroa ruuan ja sormien suhteen. Pienikin mahdollisuus ruuan ilmaantumiseen sai pojan syöksymään päättömästi paikalle. Mustille oli laitettu alkuun poikasasunnoksi Simon nykyinen terraario, mutta silloin siinä oli vielä yksi kiinteä taso, ja aloin pelätä että poika vielä joku kerta ruuan perään sinkotessaan taittaisi niskansa tullessaan hallitsemattomasti tasolta alas. Niin Musti muutettiin Jesterin vanhaan terraarioon, joka oli yksitasoinen. Tämä toimi pojalla vähän paremmin, mutta senkin kanssa sai olla tarkkana, ettei poika päässyt sinkoamaan aukeavasta ovesta ilmalennon kautta lattialle. Tässä auttoi vähän kun pojan houkutteli ennen ovien avaamista terraarion toiseen päätyyn. Silti pelko pojan lattialle lentämisesti pysyi, ja pojan käytös kävi koko ajan haastavammaksi. Poikaa kun ei oikein voinut edes käsitellä, sillä sitä ei saanut otettua terraariosta ilman hitsaushanskoja tulematta purruksi. Terraarion ulkopuolella Musti oli kyllä käsiteltävissä, sitten kun oli saanut pojan vakuutettua siitä, että ei ole ruoka-aika. Saatuani pojan kuitenkin taas kerran näpeilleni hänen päätettyä maistaa matosormiani totesin Jussille, ettei kämppä vaihtoehto numero kaksikaan toiminut. 

Musti suosii selvästi kokonaisia ruokaeläimiä ja hyönteisiä. Kasvispuolelta hänelle kelpaavat parhaiten pensasmustikat, voikukat ja sitruunakurkku.

Siinä kohtaa Donatella oli muuttanut taas kesäasunnolleen, joten ehdotin Jussille että kokeilisimme Mustia kilpparien talvikämppään. Siinä kun olisi huomattavasti paremmin tilaa, ja se olisi lattianrajassa, joten putoamisista ei ollut enää pelkoa. Jussia vähän mietitytti, tulisiko Musti yli laidoista, mutta päätimme kokeilla. Lisätilan ja sen myötä, että Mustia pystyi lähestymään muutenkin kuin ovenraosta, pojan kanssa bondailu helpottui. Kun aitaukseen meni hetkeksi istumaan, tai käveli pojan viereen ennen käsien tarjoamista, poika ei ollut enää yhtä vahvasti ruokamoodissa ja tulossa heti näpeille. Meillä valtaosaa matelijoista ei juurikaan käsitellä, eikä käsikesyys ole minulle matelijoissa kovinkaan tärkeä ominaisuus. Mutta Mustin tulevan koon takia hänen kanssaan asiaa haluttiin harjoitella enemmän. Ja myönnän että se hetki, kun sain Mustin ensimmäistä kertaa syliini ja pääsin ensimmäistä kertaa silittämään hänen päänsä isoja suomuja kuuluu ehdottomasti yksiin vahvimpiin eläinkokemuksiini. Sillä hetkellä Jurassic park leffojen maailmassa kasvanut lapsi sai ensimmäistä kertaa elämässään koskettaa dinosaurusta (ei millään pahalla agamia tai kaikkia kohtaamiani lintuja kohtaan, mutta tässä suhteessa Musti vain tuntuu huomattavasti enemmän dinosaurukselta). 

Musti kylvyssä

Samalla hetkellä kun sovimme Mustin tulosta, päätimme myös projekti Iisakin kirkosta, eli Mustin tulevasta asunnosta. Päätimme kuitenkin, että muutosprojekti kylmähuoneesta Mustin terraarioksi alkaisi aikaisintaan häiden jälkeen, jotta kylmähuone olisi käytettävissä vielä häissä kakuille ja kukille. Lopulta projekti valmistui vasta vuosi häiden jälkeen, kun se ei ollutkaan ihan niin nopea homma kuin olimme ajatelleet (totta puhuen projektin nimi kun ei ollut vielä aloitettaessa Iisakin kirkko, vaan nimi muuttui matkalla jostain ihmeen syystä...).  

Nyt Musti on kolmevuotias ja asunut meillä vähän reilu pari vuotta. Musti on edelleen kaukana siitä, minkä kokoiseksi hän lajinsa puolesta voi kasvaa, mutta poikaa ei voi taas syyttää yrityksen puutteesta. Pojalla on nimittäin ollut taas koko kesän kunnon massakausi päällä, ja ruokaa uppoaisi vaikka kuinka. Ihmisiä saakin varoitella viemästä näppejään liian lähelle poikaa, sillä Musti saattaa joskus yllättää ja hypätä kohti, jos uskoo saavansa sapuskaa. Niinä hetkinä poika myös sinkoaa yllättävän nopeasti paistattelupaikaltaan portille. Poika piti kuitenkin taas viime talvena kunnon lepokauden, ja saattoi löytyä välillä jopa kaivautuneena korkkikaarnan alta, mikä on varmasti ollut hillitsemässä pojan kasvua.

Pojan kasvua on seurattu vauvavaa'alla. Tänään vaaka näytti 1170g. Heinäkuun alussa paino oli 895g

 

Minä olen ollut meistä välillä malttamattomampi sen suhteen, että poika ei kasva. Mustista kun piti tulla se meidän ensimmäinen iso lisko. Ja hänestä voi yhä tullakin. Mustista myös piti tulla se meidän koiramaisin lisko, jota voisi pitää hyvin myös vapaana bunkkerissa, joka olisi koostaan huolimatta hyvin käsiteltävissä ja jolle olisi mahdollista laittaa myös esimerkiksi koirien aktivointipelejä. Ja voi hänestä yhä tullakin. Tällä hetkellä Musti kuitenkin häviää lemmikkimäisyydessä parta-agama Lucille, jolla on tämän myötä myös Mustia laajemmat jaloitteluoikeudet alakerrassa. Lucin suhteen kun ei tarvitse pelätä, saisivatko varpaat ja kissat kyytiä. Toisaalta Musti on kolmivuotiaana vielä aika kakara, siinä missä Luci on kahdeksanvuotiaana jo selvästi aikuinen. Joten odotan mielenkiinnolla, millainen pojasta lopulta kasvaa. Matelijat kun poikkeavat siinä paljon nisäkkäistä, että niillä olosuhteet, kuten ruuan määrä ja lepokaudet sanelevat kasvua paljon enemmän kuin ikä, eli eläimet voivat kasvaa täyteen kokoonsa hyvin eri tahtia keskenään. Ja vaikka pojan kasvu tuntuu välillä ihan äärettömän hitaalta, niin samaan aikaan kuitenkin poika on siirtynyt syömään hiiren pinkkien ja raasteinen sijaan aikuisia hiiriä ja lohkoja, ja ne uppovat nykyään nopeimmillaan sekunneissa. Isoimmat torakatkin ovat enää vain pieniä välipaloja. 

IIsakin kirkkoa rakentaessa Ruttu hyppäsi tasolle ja jätti siihen jälkensä. Jussi kysyi haluanko ne tasoitettavaksi pois. Annoimme jälkien jäädä <3

Mutta vaikka Musti ei ainakaan vielä ole kaikkea sitä, mitä pojasta kuvittelimme, olen yhtä kaikki lumoutunut pojasta. Ja niissä hetkissä, kun loikoillaan yhdessä matelijahuoneen nojatuolissa pojan lämmitellessä päälläni ja minun silittäessä hänen päänsä suomuja on yhä jotain taianomaista. Olkootkin että niiden hetkien ulkopuolella poika osaa olla välillä ruokaorintoinut ohjus, joka koittaa syödä kaiken eikä muista juurikaan pysähtyä miettimään miten esimerkiksi tasoilta olisi fiksuinta tulla alas (minkä takia pojalla ei olekaan juuri muita tasoja kuin paistattelukieleke ja sekin suht matalalla).   

Mustin kämppä

Onko jotain uusia?

Nykyisen jengin kanssa sitä tuntee välillä asuvansa eläintarhassa. Samalla huomaan että moni tuttu on alkanut suhtautua tähän sellaisena. Yhä useammin huomaan etenkin harvemmin tapaamieni tuttujen kysyvän tavattaessa nimenomaan uusien tyyppien perään. Ja aika harvassa ovat enää ne tutummatkaan, jotka olisivat perillä meidän tyyppien nimistä. Ennen kaikki lähimmät kaverit osasivat kysyä tyyppien kuulumiset nimeltä. Nykyään se on lisäkseni Jussi, joka kykenee nimeämään melkein koko meidän jengin lunttaamatta mistään. Karvakavereiden osalta tähän saattaa pystyä muutama muukin. 

Kääpiöjengi ihmettelemässä yhden tulevan projektin valmisteluja

Tämä on noussut mielen päälle enemmän nyt, kun meillä on ollut taas hyvästejä enemmän kuin uusia tulokkaita, ja menneiden joukossa on ollut yksi näistä meidän superstaroista, jonka lähes kaikki osasivat nimetä. Samalla on käyty sitten Jussin kanssa keskusteluja siitä, mihin haluamme lauman kanssa mennä, ja mitä tulevaisuuden suunnitelmia meillä on sen suhteen.   

Periaatteessa sillä ei ole toki mitään väliä, kuinka tuttuja tai vieraita nämä meidän tyypit ovat yksilöinä muille kuin meille itsellemme. Tai kykenevätkö muut edes näkemään tyyppejä yksilöinä, kun meillä on tätä jengiä näin paljon, vai onko kyseessä täällä käyville tutuille enemmän taidenäyttelyn kaltainen eksoottinen ilotutulitus erilaisia eläimiä. Mutta surun keskellä huomaan, kuinka iso juttu on, että pystyy oikeasti muistelemaan mennyttä tyyppiä jonkun kanssa yksilönä. Jonkun sellaisen, joka on myös tuntenut sen saman tyypin, ja nähnyt hänen persoonansa. Ja myönnän kaipaavani sitä. Olkootkin että tiedän, etteivät olosuhteet ole enää samat kuin nuorempana, kun kavereita näki paljon useammin, ja meillä oli jengiä paljon vähemmän. Esimerkiksi silloin, kun asuin niin, että rottahäkki oli suoraan pelipöydän vieressä ja peli-iltoja oli viikottain, luonnollisesti rotat tulivat peliporukalle hyvin paljon tutummiksi, kuin nyt, kun peli-iltoja on joskus ja jouluna ja rotat ovat omassa huoneessaan eivätkä kaikki pelikavereista välttämättä edes tiedä, että meillä on sellaisia. 

Mauno valmistautuu antamaan hoito-ohjeita iltahoitajalle, kun lähdimme viikonloppureissuun

En sano, että olisin näiden pohdintojen myötä radikaalisti pienentämässä jengiä. Enkä edes sitä, etteikö meille enää tulisi mitään uusia tyyppejä porukkaan (koska tiedän itsekin, että mitä äänekkäämmin niin vannon, sen nopeammin yleensä syön sanani). Mutta jotenkin haluaisin oppia tekemään näitä meillä nyt olevia tyyppejä näkyvämmäksi myös yksilöinä muillekin kuin itselleni. Niin etteivät he nouse nimellä esille vain silloin, kun heidät esitellään uusina tyyppeinä ja sen jälkeen seuraavan kerran kuolinilmoituksessa niin, että kaikki se muu siinä välissä jää hämärän peittoon. Olkootkin että en vielä oikein tiedä, miten sen suunnittelen tekeväni, koska tarinaa on paljon helpompi kertoa silloin, kun päähenkilöitä on yhdestä neljään, kuin että heitä on nimettynä se noin kuusikymmentä. Blogin alkuaikoina tein tämän pitämällä rajauksen tiukasti näädissä muiden ollessa puhtaasti sivuosassa, mutta sekään ei tunnu tässä kohtaa luontevalta. 

Luci ja take-away matoateria

Toki ymmärrän myös ihmisten viehtymyksen uutuuksiin. Mutta silloinkin kun meille ei ole tullut uusia tyyppejä, meidän eläintiloja pääsee erittäin harvoin näkemään kahta kertaa täsmälleen samanlaisina, ellei täällä käy oikeasti päivittäin. Sillä itselläni on ollut etenkin tänä vuonna tavoitteena, että jengiin tulisi vähemmän uusia tyyppejä, mutta sen sijaan panostetaan siihen, että upgradataan mahdollisin monen olemassa olevan tyypin tiloja ja oloja. Kesän terraariomylläyksessäkin kaikki uudet isoimmat terraariot tulivat sellaisille tyypeille, jotka asuivat meillä jo ennestään. 

Eli ei, meillä ei ole nyt mitään uusia. Mutta meillä on sitäkin hienompia vanhoja tyyppejä tupa ja sydän täysi. Ja se on aika hyvä niin.    

Kehen meidän nykyisistä tyypeistä te haluaisitte tutustua paremmin? 

Hiuskarvan varassa

Viikonloppu sai taas vähän stressaavan alun. Olimme esittelemässä laumaamme kavereille, kun huomasin että Nutun piikkien seasta pilkistää hius. Koitin varovasti nypätä hiuksen piikkien seasta, mutta se ei lähtenyt nyppäämällä irti. Siinä kohtaa stressitasot lähtivät välittömään nousuun, sillä edellinen hiusepisodi päättyi meillä kipulääke- ja antibioottikuureihin, kun hius oli niin tiukasti jalan ympärillä, että se oli saanut kudoksen turpoamaan niin, että hius oli leikannut ihosta läpi, ja Nuttu piti lopulta rauhoittaa että hius saatiin irroitettua.

Tällä kertaa tilanne ei ollut onneksi yhtä paha eikä yhtä pitkällä, vaan hius oli vain kahden varpaan ympärillä. Varpaissa oli pientä punoitusta, mutta ei vielä muuta. Hiuksen irroittaminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, sillä Nuttu otti kevään pakkolääkitsemisistä niin pahasti nokkiinsa, ettei hänen kesyyntyminen ole juuri edennyt sen jälkeen. Eli neitiä ei niin vain napata syliin, oteta kiinni tassusta ja leikata hiusta poikki, vaan tassu häviää nanosekunnissa piikkipallon suojiin heti kun hommaa edes yrittää. Kylvyssä Nuttu pysyy paremmin auki, mutta sieläkin hiuksen käsittely kahden pienen varpaan välissä kohteen liikkuessa ja veden taittaessa näkymää ei ollut kovin helppoa, sillä neidin varpaita ei haluttu amputoida edes vahingossa. Hius oli myös kunnolla solmussa, joten yksi nipsaisu ei riittänyt hiuksen irroittamiseen. 

Nuttu kylvyssä

Jussi on onneksi ihan äärettömän rauhallinen ja pitkäjänteinen, joten hän otti hommasta vetovastuun. Hän googletteli ja katsoi videoita aiheesta, kokeili videon nikseja ja vaihtoi sitten uuteen videoon, jos edellinen niksi ei toiminut. Lopputuloksena oli väsynyt mies, jolla oli aika monta siilinpiikkien reikää käsissä, väsynyt ja ärsyyntynyt siili, sekä yksi monena kappaleena irroitettu hius. Yksi mikä toi hommaan vähän lisästressiä oli se, että olimme varmaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna lähdössä yhdessä yön yli reissuun seuraavana päivänä, ja koska Nutun käsiteltävyys on edelleen mitä on, sitä ei oikein kokenut voivansa laittaa eläinten iltahoitajaa tarkistamaan neidin tassun tilaa, olkootkin että hänellä on myös itsellään ollut siili. Eli Jussi koki tarvetta tarkastaa aika moneen kertaan että hius on oikeasti kokonaisuudessaan pois varpaan ympäriltä, ettei meillä olisi sunnuntaina vastassa sama tilanne kuin keväällä.

Myönnän että perjantai-ilta oli taas niitä, kun mietti olisiko helpompi vetää itsensä kokonaan kaljuksi, tai ainakin vetää pää jollain shokkivärillä, että mahdolliset irtohiukset erottaisi varmuudella siilin karvojen joukosta. Jussi ei taaskaan innostunut kummastakaan ideasta.  

Viime viikolla sitä on jouduttu myös muuten miettimään eläinten turvallisuusasioita vähän uusiksi. Kissojen ja frettien kanssa kun vastaan alkaa tulla se piste, mitä olemme pelänneet jo pari vuotta. Meidän koti kun on ollut jo vuosia järjestetty niin, että kissojen on aina mahdollista vetäytyä omaan rauhaan paikkoihin joihin fretit eivät pääse, jos fretit sähläävät liikaa. Kissoilla on esimerkiksi pääsy portin yli alakertaan, johon freteillä ei ole ollut kulkua. Tilojen rajaamista on helpottanut se, että kissat ovat huomattavasti parempia hyppimään kuin fretit. Nyt Löllön nivelrikko on kuitenkin edennyt niin, että hänen hyppymatkansa ovat lyhentyneet ja tasapaino huonompi selän jäykkyyden takia, mikä tekee etenkin portaikon yläpäässä olevan portin yli hyppäämisestä liian vaarallista. Jos taas portin viereen lisäisi väliaskelman, myös fretit tulisivat siitä yli ihan heittämällä.  Ensiapuna laajensimme mummofretin alakertaoikeuksia, sillä mummo on edelleen niin virkeä ja menevä, että luotamme häneen enemmän rappusissa kuin Löllöön portin yli hyppäämisessä. Näin portti saadaan pidettyä auki silloin kun kukaan ei ole kotona paikalla ja auttamassa Löllöä tarvittaessa portin kanssa. Junnujen ollessa vapaana portti on edelleen suljettuna, koska vaikka junnut ovat ketteriä, niin en luota että neljän fretin pyörremyrskyllä riittäisi keskittyminen portaissa, plus Jussi ei halua koko lössiä alakertaan, joten junnut jaloittelevat vain meidän ollessamme paikalla.

Rakas pappakissa <3

Tämä on kuitenkin vain ensiapu, ja portaikko pitäisi saada ehdottomasti turvattua jotenkin paremmin. Portaikon umpeen levyttämiseen niin, että putoamisriski rappusten ja kaiteiden väleistä saataisiin minimoitua, on joskus pyydetty tarjousta remonttifirmoilta, mutta ainakin kysytyt firmat kokivat sen liian haastavaksi antaakseen asiasta edes tarjousta. Sillä vaikka Löllön vaiva on selvästi edennyt, toivomme että saisimme pitää pojan vielä luonamme. Ja vaikka Nutella-mummo vetää portaat vielä oikein ketterästi, hänkin on kuitenkin jo 7,5-vuotias. Yksi vaihtoehto tietenkin olisi, että mummon tila rajattaisiin makuuhuoneeseen silloin kun emme ole kotona, mutta mummo on edelleen niin menevä, että emme mielellään lähtisi myöskään mummo-oikeuksien rajaamiseen, etenkin kun se söisi sitten myös junnujen vapaata riehumisaikaa.  

Samaan aikaan olisi tärkeämpää kuin ikinä, että Löllöllä olisi mahdollisimman helppo pääsy rauhaan freteiltä, koska pojan tahti on hidastunut ja frettien juurikaan ei. Samalla tiedostan, että se miten hyvin saamme tai emme saa asiaa ratkaistua vaikuttaa siihen, kuinka pitkälle minun täytyy pentuhaaveet frettien osalta lykätä, koska jos noilla kaksivuotiailla riittääkin virtaa ja käytöstavat välillä unohtuvat, pennut ovat vielä ihan oma lukunsa. Eli voi olla, että koska frettien ja kissojen tilat ovat osin päällekkäiset, pentuhaaveita voisi olla järkevintä lykätä siihen asti, että vanhuksista aika jättäisi, eli toivottavasti ainakin pari vuotta, mikä taas voi frettien kohdalla hankaloittaa uusien tyyppien laumaan saamista (jolloin voisi ehkä olla järkevintä miettiä uusia pentuja vasta sitten kun nykyisestä jengistä aika jättää, eli toivottavasti ainakin 5-7 vuotta). Mutta pitää miettiä. 

Ne kohdat joista olet pois

Kun Ruttu kuoli, totesin että en ollut vielä valmis kirjoittamaan muistokirjoitusta. Enkä tiedä olenko oikein vieläkään. Sitä kun yhä opettelee elämään ilman Ruttua.

Viime aikaisten haasteiden poistumiseen oli helpointa tottua. Ensimmäisen viikon lopetuksen jälkeen sitä katsoi aina sisään astuessaan, ettei kynnysmatolle ole pissattu. Samaten sitä aina vessaan mennessään vaistomaisesti tarkisti, ettei lattia ole märkä. Aika pian sitä kuitenkin lakkasi miettimästä, mitä keittiön tasolle uskaltaa laskea ja mihin kohtaan tasoa, siltä varalta että Ruttu taas pissaa sille.

Pidempään olleiden asioihin totuttelussa on mennyt kauemmin. Siihen että tajuaa, ettei aamuisin ja iltaisin tarvitse enää koittaa livahtaa vessaan Rutun ohi, Rutun kytätessä koska hän saa aamu- tai iltapalansa sinne. Että kellään ei enää ole sinne niin kiire.

Siihen, että muoveissa olevia leipäpaketteja voi oikeasti säilyttää jääkaapin sijaan keittiön tasolla. Ne siis voi vain jättää siihen, eikä pakettia ole silti aamulla revitty ja jokaista viipaletta maistettu. 

Että kaikkea keittiöön jäähtymään jätettyä ruokaa ei tarvitse peittää välittömästi kansilla. Tässä oli kyllä ensimmäisten viikkojen ajan joku juttu, sillä Aino, joka ei ole ikinä ollut kiinnostunut yhtään ihmisten ruuista koitti paikata tässä Ruttua hetken. Eli voiko sitten olla, että Ainoakin olisi vähän ne piirakat ja muut kiinnostaneet, mutta Ruttu aina vain omi ne itselleen. Mutta nyt Ainokin on sitten taas todennut, että ne eivät ole hänen juttunsa.

Siihen, ettei sänkyyn mennessä sitä ole lämmitetty valmiiksi, eikä enää saa kehräyksiä kiitokseksi siitä, jos onnistun livahtamaan peiton alle tarpeeksi nopeasti ilman että sinne pääsee tarpeettomasti kylmää ilmaa. Tai vastaavasti kirosanoja, jos lämpötila peiton alla pääsee laskemaan liikaa, tai jos jalkani ovat kylmät.

Siihen, ettei sillä ole enää väliä, onko minulla tv:tä katsellessa tarpeeksi väljä huppari, sillä kukaan ei enää tule repimään kaula-aukkoani päästääkseen sen sisälle.

Yksin saunomiseen ja siihen, ettei saunan tai takan sytyttämisestä palkita tyytyväisillä katseilla ja tasaisella hyrinällä.  

Ajan kuluminen on auttanut joissain asioissa. Kauden vaihtuminen kesästä syksyyn taas ei. Ruttu kun oli tämän talouden nisäkkäistä ainoa yhtä lämpöhakuinen kuin minä, joka johti aina ilmojen viiletessä meidän kahden tiukentuvaan symbioosiin. Minä kun siirryin aiemmin nukkumaan taas kahdella peitolla ja käyttämään huppareita, siinä missä Jussi eli vielä kesää. 

Emme olleet läheskään aina samaa mieltä asioista Rutun kanssa, mutta Ruttu pystyi elämään asian kanssa, sillä hän tiesi olevansa oikeassa. Joten jos olin hankala, enkä heti ottanut häntä iholle, hän jaksoi kysyä niin monta kertaa, että tulin järkiini - ja saattoi käydä siinä välissä hakemassa vähän partaterapiaa Jussilta, kun mami oli hankala. 

Yksi Rutun lempiasioita oli kun istuimme välillä yhdessä ihan kiinni uunin luukussa vahtien uunissa paistuvia asioita. Rutun mielestä niin olisi ihan hyvin voinut vahtia kinkunpaistonkin alusta loppuun. 

Itku ei enää tule aina vessaan tai sänkyyn peiton alle mentäessä. Mutta se tulee hetkittäin. Kuten eilen kun Jussi laittoi chilit kuivumaan hyötykasvikuivuriin. Hyötykasvikuivuri oli Rutun kaikkien aikojen lemppari kodinkone: siis miettikää, kone minkä ainoa tehtävä on lämmittää ilmaa monta tuntia putkeen. Sen päällä kyllä sitten kelpasi istua. 

Eilen sirottelimme Rutun tuhkat muistolehtoon. Silloin alkoi tuntua, että en tiedä, tulemmeko me saamaan enää lämpimämpää päivää tälle vuodelle, ja jotenkaan ei olisi tuntunut oikealta viedä Ruttua ulos kylmänä päivänä. Ei edes polttouunin jälkeen, jossa on taatusti ollut enemmän lämpöä kuin missään Rutun eläessä. 

Jussi pelkää että haen vielä joskus lohtua uudesta sfinksistä, vaikka Ruttuun asti olimme yhtä mieltä siitä, ettei meille ikinä tule sellaista. Etenkin nyt, kun kaikki petivaatteet ja muutkin on ehditty vaihtaa jo niin moneen kertaan, ettei missään enää haise sfinksinhiki. 

Enkä minä voi aukottomasti luvata, etteikö niin voisi joskus käydä. Jussin onneksi tässä on pienempi riski että niin kävisi vahingossa, sillä jokaista kotia etsivää sfinksiä kohden tuntuu olevan kotiehdokkaita joka varpaalle, oli kissan taustat mitkä tahansa. Enkä minä halua lähteä mukaan siihen kilpailuun. En ainakaan nyt.

Nyt koitetaan antaa haavan parantua ilman laastaria, ajan kanssa.

Olkootkin että laitan namipeleihin yhä välillä liikaa nameja, ja sitten ihmettelen, kun niissä voi olla nappuloita vielä tunteja myöhemminkin, Sillä nykyinen jengi voi olla valmis, vaikka maailmassa olisi vielä näkyvää ruokaa. Ruttu ei olisi ikinä sortunut moiseen. 

Me kaksi <3