Päivitystahti laahaa taas vähän jäljessä blogin puolella, joten myös instaa seuraaville nämä ovat vähän vanhoja uutisia. Mutta toissa viikolla reissattiin tosiaan taas Klaukkalaan frettinäyttelyyn, ja viime lauantaina emännöitiin herppipikkujoulut täällä meillä. 

WinterShadow -frettinäyttely meni isommitta kommelluksitta. Meillä oli taas mukana koko jengi, ja pitkästä aikaa näyttely oli täynnä. Sen myötä myös näyttelysali täyttyi pitkästä aikaa niin, että aitausten väleistä oli paikoin hankala kulkea. Pidemmän hiljaisen jakson jälkeen se tuntui kuitenkin lähinnä nostalgiselta. Millakin oli taas mukana Helmin kanssa, joten minut saattoi bongata päivän aikana useamman kerran pienen mittiprinsessan kanssa, kun pitihän Helmeä välillä auttaa karkaamaan aitauksestaan, kun hän on maailman söpöin pieni duracell. Meidän oma kirppu Mymski taas oli niin hienona talvipuuhkassaan, että minulta tultiin jopa kysymään, kuka tuo meidän uusi albiino on. Mymski kun oli kaikkea muuta kuin pahnanpohjimmaisen näköinen, mikä näkyi lopulta myös tuloksissa asti: Mymski sijoittui luokkansa toiseksi ja oli näyttelyn paras albiino. 

Näyttelysali meidän tukikohdasta päin kuvattuna

 

En kuitenkaan malttanut odottaa palkintojen jakoon asti sen kanssa, että saatiin tyypeille jotain uutta. Riikalla kun oli näyttelyssä pitkästä aikaa myyntipöytä, jossa oli ihanan upottavan näköisiä petejä. Niin pitihän sitä heti hankkia yksi sinivalkoinen talviunelma mummolle. Eikä siinä mennyt sitten kovin kauaa, kun junnutkin saivat tasapuolisuuden vuoksi samanmallisen pedin, vaikkakin heidän petinsä tuli pääkallokuosilla. Ollaan sitten taas astetta valmiimpia, kun Jussi pyysi jo ennakolta, voidaanko viettää ensivuonna koko lokakuu spooktoberia, ja laittaa halloweenkoristeet pitkästä aikaa esille myös kotona.  

Meidän viisikosta kaikki neljä junnua pääsivät re-calleihin, mutta tällä kertaa sijoituksia tuli kuitenkin vain meidän blondeille. Mymski voitti aiemmin mainitut luokkakakkosen ja parhaan albiinon. Hattara puolestaan luokkakakkosen ja parhaan angoran. Parhaan angoran ja parhaan albiinon palkintokasseista löytyi muunmuassa maailman suloisimmat käsinommellut frettipehmot. Lystin sisko Maru oli näyttelyn vanhin näätä ja järjestäjän suosikki, ja siinä meinasi tulla taas pieni itku. Olisi ollut niin mahtavaa saada pitää Lystikin yhtä vanhaksi, mutta elämä ei aina mene niin kuin toivoisi. Lysti meni jo vuosia sitten keuhkokuumeeseen.

Maailman söpöimmät frettipehmot

 

Näyttelyn jälkeisenä päivänä kävi sitten se viime postauksessa mainittu Erikan jalkaturma, joka sai ajatukset joksikin aikaa sekaisin. Jalka on kuitenkin mennyt koko ajan parempaan suuntaan, ja eilen muutin mamman ja muksut takaisin häkkiin, että muksut pääsevät kehittämään motorisia taitojaan kiipeilemällä. Erikakin pystyy jo kiipeilemään jalkansa kanssa varsin sujuvasti. 

Samaan aikaan alettiin järjestellä lauantain pikkujouluja. Olen tavallisesti aika kova jouluttaja, mutta nyt eläinten sairasteluiden takia joulufiilis oli ollut vähän hukassa, enkä ollut saanut edes otettua joulukoristeita esille. Hetkeksi aikaa tulikin tunne, että pitikin mennä tämmöistäkin lupaamaan. Päätin kuitenkin siivoilla ja järjestellä ehtimisen ja jaksamisen mukaan, ja sitten ripustaa joulukoristeet loppuviikosta oli kämppä missä kuosissa vain. Joskus kuitenkin fake it till you make it on selvästi hyvä taktiikka, sillä joulukalentereiden ja koristelujen myötä se viime kuussa äidin luona käydessä jo välkähtänyt joulun kipinä löytyi sieltä taas. Ja kun sitten lauantaina leivoin joulutorttuja ja keitin joulupuuroa kuunnellen joululauluja, olin erittäin onnellinen siitä, että pikkujoulut asettivat minulle deadlinen ja saivat tarttumaan joulukoristeisiin. 

Erika tutustuu rottien joulukalenteriin

Idea pikkujouluihin syntyi yhtenä syyskuisena yönä, kun yhdessä matelija-aiheisessa whatsapp-ryhmässä tuli puheeksi, kuinka ennen oli enemmän myös eläinyhdistysten livetapaamisia, joissa pääsi näkemään muita harrastajia kasvotusten ja juttelemaan ihmisten kanssa ihan livenä. Päädyin sitten kysymään, että kiinnostaisiko porukkaa edelleen sellainen, jos laittaisin pikkujoulut pystyyn Turkuun. Idea sai kannatusta ja eteni toteutukseen asti. Ja ainakin minulla oli ihan mielettömän kivaa, ja lopulta illan viimeinen peli loppui vasta neljän aikaan yöllä. Ennen peleihin siirtymistä oli vietetty useita tunteja katsellen eläimiä, syöden ja jutellen. Itse pikkujouluista minulla ei kyllä ole kuvia, koska tuttuun tapaan unohdin taas koko kuvaamiseen siitä hetkestä alkaen kun ensimmäiset vieraat saapuivat. Pikkujoulujen jälkeen katse kääntyi kuitenkin jo ensikesään, ja siihen, pitäisi sinne tehdä sitten grillimiitti, joten ehkä koitan muistaa kuvata silloin. 

Joululeipomuksia

Sunnuntaina sain myös yhden ystävän kylään, ja hän heti saapuessaan ihasteli kuinka jouluista meillä on. Ja vaikka koristeet ovat vain yksi osa joulua, niin ne eivät olleet ainoa, mikä oli jo tuonut joulun myös omaan kotiin. Lauantai oli muutenkin auttanut työntämään huolet taka-alalle ja näkemään myös ne asiat, jotka ovat oikeasti hyvin. Välillä sitä vain tarvitsee muidenkin silmiä nähdäkseen sen, mitä ympärillä on. 

Hetki ennen vieraiden saapumista

Jumitus

Lauantain frettinäyttelykuulumisetkin ovat jääneet postaamatta, kun pääni jumittaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tekemässäni mokassa. Tein jotakin, jota en ole tehnyt varmaan viiteentoistavuoteen, ja annoin Erikalle tauon vauvanhoitohommista ja päästin sen isoon häkkiin touhuilemaan muun lauman kanssa. Yleensä pidän mamman ja muksut kokonaan erossa päälaumasta kunnes kaikki ei kotiinjäävät minit ovat lähteneet maailmalle. Tämä on ehkä vähän tylsää mammalle, mutta turvallista, ja kyseessä on kuitenkin varsin lyhyt ajanjakso mammarotan elämässä. 

Niinhän siinä sitten kävi, että häkissä tuli jotain pientä piippailua, ja päätin keskeyttää mamman aikuistenajan. Ja vaikka olimme olleet koko ajan ihan vieressä, eikä häkissä näyttänyt olevan mitään isompia vääntöjä, tippumisia tai mitään, jotain oli silti selvästi ehtinyt sattua, sillä hetkeä myöhemmin huomasimme että Erika ontuu toista takajalkaansa. 

Wanda tuli emonsa seuraksi aamupähkinälle (ja alkaa näyttää aika vahvasti siltä, että Wandasta tulee naku)

Koska ontuminen ei ollut mennyt ohi aamuun mennessä, Erikalle aloitettiin kipulääke, kun oli ensin selvitelty eri kipulääkevaihtoehtojen sopivuutta imettävälle naaraalle. Ja koska tunnen ihan vietävää syyllisyyttä tekemästäni virhearviosta, tämä asia on saanut minut jotenkin kokonaan jumiin. Ikäänkuin sitä ei osaisi oikein edes hengittää ennenkuin Erika on taas normaali. Eläinlääkärikin kyllä varoitteli, että vaikka kyseessä olisi vain lihasrevähdys, sen täydellinen paraneminen ottaa aikansa. 

Erikalla on sikäli kaikki hyvin, että vaikka hän ei vieläkään tahdo kunnolla varata painoa jalalle kävellessään, hän on koko ajan antanut koskea jalkaan, syönyt hyvällä ruokahalulla, tullut heti hakemaan herkkuja ja hoitanut hyvin mininsä. Erika myös käyttää jalkaa koko ajan enenevissä määrin, ja on jo käyttänyt sitä muunmuassa peseytymiseen.   

Erikan ontumisen ohella koen morkkista siitä, että koska Erikan pitää nyt lepuuttaa jalkaansa, emo ja minit ovat toistaiseksi kaikki minidunassa, vaikka muksut ovat juuri siinä iässä, että heitä voisi jo pikkuhiljaa alkaa opastaa kiipeilyn saloihin erilaisten kiipeilyvirikkeiden myötä. Mutta jos sitä viimeistään parin päivän päästä uskaltaisi taas siirtää koko jengin poikashäkkiin ja alkaa hyvitellä tätä takapakkia.  

Mutta tässäkään mielialaan ei varmasti auta se, että mieli on valmiiksi mustelmilla Petterin ja Naavan kuolemista ja Nutellan ja Ainon sairastumisista. Sillä erotuksella tosin, että tämä Erikan tapaus olisi ollut vältettävissä, jos olisin toiminut siten kuten normaalisti toimin. Nyt pitäisi kuitenkin koittaa oman pään seinään hakkaamisen sijaan keskittyä noiden muksujen sosiaalistamiseen, ja ottaa Erikasta mallia siinä, että minit ovat nyt etusijalla ja kyllä Erika tuosta varmasti toipuu.  

Kasvun ihme

Rotanpoikasten kehitystahti on jotain ihan uskomatonta. Erikan minit syntyivät vasta 1,5 viikkoa sitten, ja silloin minulla oli kädessäni seitsemän lähes identtistä vaalenpunaista nakkia. Kaikki noin parisenttisiä, pari grammaisia ja ainoastaan sukupuolta saattoi vähän arvailla. Nyt 11 päivää myöhemmin tunnistan kaikki seitsemän helposti ulkonäöltä, sillä jokaisella poikasella on toisiinsa nähden uniikki kuvio, vaikka kaikki ovatkin saman värisiä ja paperilla vain kahta eri kuviota. Minien kasvattaja ei ole tästä kuvioiden monimuotoisuudesta yhtä innoissaan, koska hän olisi toivonut huomattavasti paremmin kuviostandardiin sopivia lapsia. Mutta myönnän että itse pidän siitä, että jokainen poikanen on selvästi yksilöitävissä, ja minun on helppo seurata jokaisen minin kasvua, sillä pystyn erottamaan ne hyvin yksilöinä.  

 

Erikan minit eilen <3

Tähän mennessä minien kasvu on keskittynyt kokoon, pigmentin lisääntymiseen ja turkin kasvuun. Sukupuolet ovat lukittuneet kahteen poikaan ja viiteen tyttöön. Tarkkailussa on keskitytty siihen, että kaikilla on maitoa mahassa ja kasvu on tasaista. Poikasten vauhtikin on lisääntynyt, ja poikasia kuvatessa ne ryömivät jo kovaa vauhtia pitkin häkkiä. Emon ollessa häkissä emo kuitenkin vielä rajoittaa minien seikkailuja ja huolehtii että ne pysyvät pesän lämpimässä. 

Myöhemmin tällä viikolla on odotettavissa, että poikaset avaavat silmänsä. Ja yleensä samoihin aikoihin sen kanssa, yleensä joko vähän sitä ennen tai sen jälkeen alkavat myös poikasten ensimmäiset itsenäiset tutkimusmatkat pesän ulkopuolelle sekä ensimmäiset kiinteän ruuan kokeilut. Joten ei enää montaa päivää, kun minien maailma lähtee laajenemaan.

 

Tässä minit nelipäiväisinä, kuviot alkavat hiljalleen näkyä

 

Kahta päivää myöhemmin pigmentti on voimistunut niin, että kuviot erottaa jo paljon selvemmin

Samaan aikaan kun minä olen keskittynyt seuraamaan minien kasvua, minien kasvattajalla on alkanut toinen urakka: minien loppuelämän miettiminen, eli sen pohdinta, kuka sitten aikanaan jatkaa täältä minnekin, ja ketkä poikasista päätyvät elämään lemmikkielämää ja ketkä tulevat toivottavasti jatkamaan linjaa eteenpäin. Silloin jos kyseessä olisi kuvioiltaan tasaisempi poikue, poikasten kasvua tarvitsisi seurata selvästi pidempään ennen päätöksiä. Nyt kun osa poikasista on hyvin selvästi lemmikkitasoisia, päätösten teko on ollut joiltain osin nopeampaa, kun kasvatusvalinnat tullaan tekemään lähinnä muutaman minin välillä. Tällä kertaa Jussin silmä osui hyvin nopeasti poikueen kaikkein kirjavimpaan tyttöön, joka on myös ehdottomasti poikueen kaikkein lemmikkitasoisin tyttö, joten näillä näkymin ainakaan hän ei ole jäämässä sijoitukseen, vaikka hän on jäämässä kotiin. Tavallaan minä haluaisin tästä poikueesta myös sijoitustytön, mutta se voi kaatua siihen, että tästä poikueesta kasvatuskäyttöön ovat jäämässä kaikkein eniten emonsa näköiset tytöt. Eli toisaalta vaakakupissa painaa se, kuinka paljon rakastan sijoitustyttöjen poikueiden kanssa hääräämistä, ja kuinka paljon taas tykkään siitä, että oman lauman tyypit ovat ulkonäöllisesti helposti erotettavissa toisissaan. Koska vaikka kaikki poikaset ovat nyt helposti yksilöitävissä, parista niistä voi kasvaa hyvin Erikan näköisiä.  

Tämä neiti on saanut kutsumanimen Domino ja on jäämässä kotiin <3

 

Tapaus Aino

Ei kahta ilman kolmatta, sanotaan, mutta tässä kuussa olisi voitu jäädä siihen kolmeen. Mutta ei jääty. Tein perjantaina lähtöä töihin, kun Jussi huusi perääni, että Ainolla on jokin hätänä. Ainon leuka oli turvoksissa, eikä Aino antanut koskea leukaan ollenkaan tai katsoa suuhunsa. Jos leukaa edes yritti koskea, Aino koitti välittömästi purra, joten totesin että tarkempaa tilannearviota ei ollut mahdollista tehdä kissan ollessa hereillä ilman että itsekin olisin seuraavaksi käden takia sairaslomalla. Joten nostimme Ainon boksiin ja otin sen mukaan töihin siinä toivossa, että joku eläinlääkäreistä ehtisi rauhoittaa sen jossain välissä päivää. Jussilla kun oli perjantaina enonsa hautajaiset, niin hän ei saisi Ainoa yhtään nopeammin mihinkään.

Töissä päivä oli ihan täysi, joten sopiva väli löytyi vasta iltapäivän puolella. Päätin kuitenkin vielä ennen rauhoittamista katsoa, ollaanko leuan suhteen samassa pisteessä, jolloin huomasin turvotuksen laskeneen selvästi, ja Ainon antavan taas koskea leukaan ja katsoa suuta. Toki Aino oli hieman ärtyneen oloinen, mutta se oli toisaalta ollut klinikalla jo useamman tunnin, eikä suun katsominen kuulu hänen lempihommiin kotonakaan. Suussa ei näkynyt mitään tavallisuudesta piikkeavaa, joten eläinlääkäri kysyi, haluanko että rauhoitetaan Aino silti, että saadaan suu tutkittua vielä perusteellisemmin. Päädyin kieltävään vastaukseen, koska turvotus oli jo lähes hävinnyt ja kiputilanne selvästi helpottanut aamuun nähden, ja Aino oli ollut koko päivän suhteellisen rauhallisen oloinen. Eli mikä ikinä turvotuksen olikin aiheuttanut, tilanne näytti olevan väistymässä.

Jussi kävi hakemassa Ainon edeltä kotiin, ja ajattelin että kerrankin selvisimme säikähdyksellä. Sitten ollessani jo kotimatkalla Jussi soitti, että Aino on alkanut kaivaa tassullaan suuta, ja on todella levottoman oloinen: ei anna koskea itseensä ja sinkoilee piiloon. Mitään näistä Aino ei ollut tenhyt niiden tuntien aikana kun hän oli klinikalla. Ainon tutkinut eläinlääkäri oli antanut luvan laittaa viestiä, mikäli oireilu jatkuu, joten otin häneen yhteyttä. Päädyimme sitten siihen, että Aino sai illaksi kipulääkkeen, ja toimisimme sen vasteen mukaan. Mikäli kipulääke rauhoittaisi tilanteen, jatkaisimme tutkimuksia maanantaina. Jos ei, lähtisimme heti lauantaina toiselle eläinlääkärille jatkotutkimuksiin. Kun kipulääke alkoi kunnolla vaikuttaa, Aino söi hyvin ja oli muutenkin aika oma itsensä, joten päätimme palata asiaan maanantaina.

Eilen Aino sitten rauhoitettiin, että suuhun saatiin parempi näkymä. Hampaiden väleissä tai kitalaessa ei näkynyt mitään vierasesinettä, kuten ruotoa, joka olisi voinut aiheuttaa ärsytystä. Sen sijaan Ainon nielu oli todella punainen, ärtynyt ja rakkulainen. Tämä voisi olla reaktio esimerkiksi lievästi myrkyllisten tai ärsyttäviä yhdisteitä sisältävien kasvien syömiseen, mutta mistään tällaisesta Ainoa ei olla ainakaan saatu kiinni, eikä meillä ole juuri mitään kasveja terraarioiden ulkopuolella. Eli vaivan syy on ainakin toistaiseksi tuntematon. Hoitona aloitettiin nyt kortisonikuuri, jonka toivotaan rauhoittavan tilanne. Kortisonikuurin jälkeen jatko katsotaan sitten sen mukaan, onko vaiva poistunut, vai uusiiko se, ja tutkitaan sitten tarvittaessa lisää.  

Ja minä toivon varovasti ja hiljaa, että tälle kuulle ei saataisi enää yhtään uutta sairastapausta. Ja jos suinkin mahdollista, nämä riittäisivät minulle koko loppuvuodeksi.  

Piippereitä!

Eilen sain töihin erittäin odotetun viestin: Erikan pesässä piippaa <3 Jussi kysyi tarkistaako hän myös pesän, mutta käskin hänen odottaa minua. Ensimmäisenä päivänä sitä kun ei halua tehdä kuin yhden ihan nopean pesätarkistuksen, ja halusin ehdottomasti olla mukana siinä. Kotiin päästyä sitä menikin melkein suorinta tietä rottalaan (ainoa mutka piti tehdä vessan kohdalla, ja käydä pesämässä kädet huolella). Ensin ihan vain kuuntelemaan pesästä kantautuvia ääniä. Ja sitten kun mammalla tuli ruokatauko, nostimme hänet hetkeksi namien kanssa boksiin, ja tarkistimme pesän. Pesästä löytyi seitsemän pientä piipperiä, jotka näyttivät kaikki olevan kunnossa ja saaneen jo maitoakin mahaan. Myös emo vaikuttaa hyvin virkeältä ja kiinnostuneelta poikasistaan. Pikatarkistuksen jälkeen mamma sai vielä NutriPlussaa ennen paluuta lastenhoitohommiin, ja minä siirryin taas sohvalle kuuntelemaan piipauksia ja katselemaan mineistä nappaamaani kuvaa.

Erikan minit eilen <3

Usva synnytti oman vauvueensa Essin luona jo tiistaina, ja sielä kasvaa nyt viisi pientä piipperiä. Usvan kaikki viisi tosin vaikuttavat pojilta, joten nyt pidetään kaikki peukut, että Erikan pesueessa olisi myös tyttöjä. Rottien nopealla kiimakierrolla sekalaumat kun olisivat niiden kanssa aika mahdoton konsepti, miksi meille ei voi tulla muita kuin tyttöjä, sillä haluan pitäytyä yhdessä laumassa. Ja tietenkin sitä aina vähän toivoo sukupolvien jatkumoa omaan jengiin. Tosin sillä se että Usvalle syntyi vain poikia ei ole ihan niin iso harmistus, että Usvan ja Kasin sisko Milli meni Saijalle, ja myös Millillä on nyt vauvat, ja sielä olisi muutamia tytyjäkin. Eli Naavankin klaanille voidaan yhä saada jatkoa tästä sukupolvesta.  

Kirsin keskiviikkona laittama kuva Usvan mineistä <3

 

Välillä hyviäkin uutisia

Viime viikon jäljiltä on ollut vähän sellainen olo, ettei ole tiennyt, missä kohtaa uskaltaa hengähtää ja todeta, että ehkä kaikki ei päätykään huonosti. Mutta Nutella-mummon maha on ollut parempi jo perjantaista asti, joten alkaa ehkä olla turvallista todeta, että selvisimme mummon suolistotulehduksesta säikähdyksellä. Mummon antibioottikuuri jatkuu vielä huomisen, ja sen jälkeen palaamme mummon kanssa normaaliin arkeen. Nutella ei ole ollut lääkekuurista yhtään mielissään, eikä lääkkeitä ole saatu huijattua hänelle minkään herkkujen mukana, joten ne on tarvinnut sekoittaa pieneen vesimäärään ja sitten pruutata suoraan suuhun. Mutta tässä kohtaa olemme olleet vain iloisia siitä, että mummo on jaksanut tapella asiassa koko ajan vastaan.  

Mummo ja mummon bedhead <3

Samaten alan olla optimistinen sen suhteen, että meillä piippaa tällä viikolla. Kun kääpiörotta Erika palasi kotiin, hän oli niin solakka, että vaikka kiimoja ei ollut näkynyt sitten ensimmäisen jälkeen, aloin henkisesti varautumaan siihen, että Erika joudutaan astuttamaan uudelleen ja saamme odottaa piippereitä vielä useamman viikon. Se ei toki olisi ollut maailmanloppu, vaikka sitä kovasti toivoikin jotain iloista kaiken kuoleman ja sairastelun jälkeen. Lauantaina aloimme Jussin kanssa molemmat nähdä neidillä pientä pömppiksen alkua, ja sen jälkeen neidille onkin tullut painoa 10 gramman päivätahtia ja maha on kasvanut selvästi. Erikan laskettu on keskiviikon ja torstain vaihteessa, eli pari päivää pitäisi vielä malttaa odotella. Usva, joka jäi synnyttämään Essin luo, saattaa synnyttää jo tänään.

Erika eilen <3

Erikan masu

 

Viikonloppuun pientä aikataulupainetta toi sekin, että Jussin oikea käsi leikattiin tänään, eli nyt Jussi on pari viikkoa sairaslomalla ja seuraavaan neljään viikkoon hän ei saa nostaa mitään painavaa. Eli senkin takia meillä oli kiire ratkaista lähdetäänkö heti jääkaappiostoksille vai keksitäänkö Donatellan talvehtimiseen toinen ratkaisu, sekä kuskata kanitarvikkeita eteenpäin, koska seuraava mahdollisuus olisi ollut sitten vasta kuukauden päästä etenkin isoimman puisen häkin osalta. Jussin leikkaus meni onneksi hyvin, ja toivotaan että toipuminen etenee samalla tavalla. Mutta koska Jussi on nyt hetken yksikätinen, ja isompi osuus kotihommista lankeaa siten minulle, toivomme nyt todella, että seuraavat pari viikkoa olisivat edes vähän rauhallisempia kuin viime viikko, ja sitä saisi keskittyä arjen pyörittämiseen ja vauvakuplaan.   

Usvan masu eilen <3 Kuva: Essi

 

Käryä ja kakkaa

Tämänkertainen katastrofiputki ei ota sitten loppuakseen. Eilen koitin keskittyä taas elossa oleviin, ja alkaa laittaa kuntoon sellaisia asioita, mitä nyt tällaisen lauman kanssa on hoidettava, kuten laittamaan nelivarvaskilpikonna Donatellaa talviunille. Alkuviikko kun meni pitkälti kanien tarvikkeita pestessä ja kaniloita tyhjentäessä, kun päätin hoitaa ne niin pitkälti kuin mahdollista samoilla itkuilla ja hengenahdistuksilla. Siinä hommassa kun huomasi liiankin hyvin, miksi päätös siitä, että Pampula ja Petteri jäävät meidän viimeiksi kaneiksi oli syntynyt. 

Donatella punnituksessa ennen horrokseen siirtämistä

Donatella on horrostanut meillä jo useampana vuonna, joten sen kohdalla talvihorrokseen laittoon oli onneksi selvät sävelet, toisin kuin pikkusiilitanrekki Simon, jonka kohdalla joudutaan miettimään tilat nyt vähän uusiksi, kun kylmiö on nykyään Mustin käytössä ja kaikkea muuta kuin viileä. Laitoin ensin kuntoon Donatellan talvehtimislaatikon, ja menin sitten käynnistämään talvehtimisjääkaapin, joka on ollut nyt poissa virroissa elokuulta asti. Sitten menin hakemaan sisältä magneettitaulua, jota olen käyttänyt painojen seurantaan. Astuessani taulu kädessäni takaisin autotalliin, tajusin heti että sielä haisee palaneelta. Seuraavaksi tajusin että jääkaapista on valot poissa ja haju tulee sen suunnalta. Eli ei muuta kuin töpseli äkkiä irti seinästä ja miettimään varasuunnitelmaa, samalla kuin jäin hetkeksi istumaan autotallin sohvalle vahtimaan ettei jääkaapin kärähtäminen ole saanut mitään syttymään.

Pitkän tähtäimen suunnitelma kun on toki hommata autotalliin uusi kaappi, mutta tämän viikon stressitasoilla en mielelläni lähtisi säätämään uuden kaapin valinnan ja asetusten kanssa, kun talvehtiminen tarvitsisi jo aloittaa. Joten päätin kysellä löytyisikö Donatellalle talvehtimispaikkaa täksi talveksi jonkun muun luota valmiiksi talvehtimiseen hyvin testatuista tiloista, että ehtisin miettiä asiaa ajan kanssa ennen ensivuoden lepokautta. Samalla laitoin Jussille viestiä, voisiko hän soittaa sitten kun hänellä on sopiva väli.

Huolestuttava fretin kakka

Jussin soittaessa kerroin paitsi talvehtimiskaapin hajoamisesta, otin puheeksi mummofretti Nutellan kakat. Nutella kun oli tehnyt päivän mittaan jo useammat normaalia löysemmät ja haisevammat kakat vähän poikkeaviin paikkoihin, ja alkanut pitää pientä yninää ulostaessaan. Kun Jussi sitten ilmoitti siivonneensa kolmet vastaavat jo ennen heräämistäni, hälytyskellot alkoivat soida. Normaalioloissa olisin varmaan aloittanut tässä tilanteessa maitohappobakteerilisän ja stressannut asiaa enemmän vasta, mikäli tilanne jatkuu yli vuorokauden. Mutta koska Nutella on 7,5-vuotias ja meiltä on kuollut jo kaksi tyyppiä viikon sisään, pää alkoi heti työstää niitä pahimpia mahdollisia skenaarioita, mikä kaikki voisi olla vialla ja kuinka paljon. Joten kysyin tutun eläinlääkärin mielipidettä ja sovittiin että vien mummon jo samana päivänä näytille.

Klinikalla saimme onneksi suljettua pois pahimmat pelkoni, eli kyseessä ei ollut esimerkiksi kasvainmassa, mikä olisi haitannut ruuansulatusta tai painanut suolistoa. Suolisto ja osa imusolmukkeista näytti kuitenkin ärtyneiltä, ja myös verikoetulokset viittasivat suolistotulehdukseen ja lievään kuivumiseen. Joten mummon ikä ja oireiden voimakkuus huomioiden päädyttiin aloittamaan heti antibiootit ripulin tukihoitovalmisteen ja Pepcidin lisäksi. Oireista huolimatta mummo oli kuitenkin onneksi vielä virkeä, mikä ei tosin helpottanut ultraamista eikä verikokeen ottamista. Olkootkin että verikoe viimeistää uuvutti Nutskun niin, että sen jälkeen kyllä mentiin sitten heti boksiin nukkumaan.

Lähtökuopissa klinikalle

Samalla kun odottelimme klinikalle lähtöä sain kiinni kilpikonnien lomahoitola Voikukan, ja aloin selvitellä, onko heillä vielä horroshotellipalvelua ja jos olisiko sielä vielä tilaa tälle kaudelle. Onneksi vastaus oli myöntävä, ja Donatella lähtee sitten viikonloppuna sinne talvihoitoon, ja palaa sitten horroksen jälkeen kotiin. Minä voin sitten keskittyä itse nyt mummoon, eikä minun tarvitse stressata mistä saamme uuden talvehtimiskaapin asap ja lähteä säätämään sen kanssa. 

Nutella ei ole yön aikana mennyt ainakaan pahemmaksi, joten nyt pidetään kaikki peukut pystyssä sen suhteen, ettei tähän viikkoon (eikä sen puoleen seuraavallekaan) saataisi lisää suru-uutisia. Olkootkin että tällä hetkellä olen vähän skeptinen sen suhteen, että ensiviikolle saataisiin myöskään vauvauutisia, sillä lemmenlomalta palannut kääpiörotta Erika on yhä varsin sutjakkaassa kunnossa, toisin kuin samoihin aikoihin astutettu Usva. Mutta tällä hetkellä minulle kelpaisi jopa sellainen uutisten suhteen ihan neutraali viikkokin, jos positiiviset uutiset ovat tähän saumaan vielä liikaa pyydetty.     

Lääkerumban uusimmat lisät

Lepää rauhassa Naava

Naava päästettiin nukkumaan eilen. Vaikka olimme päättäneet heti oireiden alettua, ettei Naavalle aleta syöttää useita antibioottikuureja (etenkään kun oireet eivät pysyneet poissa edes ensimmäisen kuurin loppuun), niin kyllä sitä alkuviikosta väänsi kättä itsensä kanssa, olisiko pitänyt käydä näyttämässä häntä vielä jollekin ja koittaa vielä jokin toinen antibiootti. Koittaa vielä jotain. Mutta rotilla välikorvaongelmissa hoito tehotessaankin yleensä parhaimmillaan lopettaa oireen etenemisen, mutta hyvin harvoin eläin paranee täysin, etenkin mikäli pää on jo ehtinyt kunnolla vinoon. Siinä kohtaa kun Naavan kohdalla päätettiin koittaa hoitaa, oireilu oli vielä niin pientä, että emme itsekään huomanneet sitä ennen kuin Naava otettiin tasaiselle pöydälle kävelemään suoraan. Mutta alkuviikosta pää veti kunnolla kenoon mitä ikinä Naava touhusikin. Se pystyi vielä kiipeilemään ja kaivelemaan, mutta asennon korjaaminen oli käynyt selvästi vaikeammaksi.

Eniten sitä ehkä miettikin uutta kuuria, että olisi saanut edes pientä toivoa ja ostettua lisää aikaa päätöksenteolle. Koska oireiden nopea pahentuminen lääkekuurin jo loputtua pakotti tekemään päätöksen, koska sitä tiesi, että suunta oli koko ajan huonompaan ja nopeasti. Ja olin haluton tekemään sitä päätöstä jo ennen Petterin sairastumista, ja Petterin kuoleman jälkeen en todellakaan ollut vielä valmis uusiin hyvästeihin. Samalla kuitenkin tiesin, mitä kukaan tuttu eläinlääkäri olisi suositellut, jos olisin vienyt Naavan sen hetkisessä kunnossaan näytille. 

Monieläintalouden huonoihin puoliin kuuluu se, ettei jonkun sairastuminen poissulje sitä, etteikö useampi voisi sairastua toisistaan riippumattomastikin samaan aikaan. Eikä se, että joku kuolee, tarkoita etteivätkö muutkin voisi kuolla samoihin aikoihin. Sitä voidaan sentään pitää näissä hyvänä puolena, että Petterin ja Naavan sairastumiset sentään olivat täysin erilliset tapahtumat, eikä kummankaan laumatovereilla ole näkynyt mitään samaa. Koska on meillä joskus ollut sitäkin, että puoli laumaa on yhtäaikaa kipeänä ja sitten stressataan käykö tauti kaikki läpi. 

Lepää rauhassa Tearcmir Timanthes Satyr "Naava", isin Kasipallo

25.6.2024 - 5.11.2025 

 

Lisää huonoja uutisia

Jo ennen Petterin äkillistä sairastumista ja kuolemaa meillä jännitettiin mihin suuntaan kääpiökesyrotta Naavan välikorvaongelma on menossa. Valitettavasti viikonlopun jäljiltä asiasta ei ole epäilystäkään: oireet ovat palanneet, ja ne ovat huomattavasti selkeämmät kuin antibioottikuurin alussa pari viikkoa sitten. Eli joko tulehdus on niin paha, ettei antibiootti ole riittänyt taltuttamaan sitä, tai sitten kyse on jostain muusta, kuten kasvaimesta. Jo silloin kun aloitimme hoidon, päätimme ettei Naavalle aleta syöttää kuuria kuurin perään, tai aleta pitämään sen elämää yllä antibiooteilla, mikäli oireet pysyvät poissa vain lääkekuurin ollessa päällä.

Naava <3

Saijan mukaan Naava oli kuitenkin vaivastaan huolimatta vielä niin virkeä, peseytyi itse ja touhuili muun lauman mukana, ettei hän pitänyt välitöntä eutanasiaa tarpeellisena. Enkä minä halunnut kysyä, kuinka paljon Saijan arvioon vaikutti se, että hänen antaessaan arvionsa minulla oli edelleen silmät turvoksissa ja naama punaisena edellisen päivän itkemisistä. Mutta tilanne on silti se, että Naavan kohdalla voi nyt hyvin olla kyse päivistä. Eli Naava saa nyt olla ja touhuilla sen aikaa, kun kykenee touhuilemaan normaaleja rottajuttuja muun lauman mukana, mutta heti jos hän alkaa vaikuttaa vetäytyvämmältä tai kiipeily ja kaivaminen alkaa vaikeutua, on lopullisen päätöksen aika. 

En ole kyllä varma, olisiko itselle ollut helpompi hoitaa tämä samoilla itkuilla, kun asia on kuitenkin lähes satavarmasti edessä lähitulevaisuudessa. Mutta tiedän että Jussille ei olisi ollut, ja koska Petterin kohdalla oli mahdotonta antaa aikaa prosessoida tulevaa menetystä, en halunnut pakottaa häntä Naavan kanssa samaan. Mutta tässä sitä nyt ollaan, ja mennään päivä kerrallaan.

Samaan aikaan saimme kuitenkin myös jotain iloisempaa tarkkailtavaa. Kääpiökesyrottajengin juniori Erika palasi kotiin treffeiltään, ja nyt jännätään lähteekö maha kasvamaan toivotusti. Jos kaikki menee hyvin, meillä voi piipata ensiviikolla.  

Lepää rauhassa Petteri

Myönnän että sitä on tullut välillä itsekin mietittyä, että kun asuvat eri tiloissa kuin me, huomaanko varmasti, jos niille tulee jotain. Kanit kun ovat kuitenkin saaliseläiminä varsin taitavia kätkemään oireensa. Kuitenkin kun menin perjantaina autotallille ruokkimaan kanit, tiesin heti, että jokin on pielessä, kun Petteri ei rynnännyt heti pellettien kimppuun. Petteri ryntää aina heti pellettien kimppuun. Kanien kohdalla tämä on sen vakavuustason oire, että aloin välittömästi miettiä, onko meillä kotona resursseja tilanteen ensihoitoon, vai onko meidän syytä lähteä päivystykseen. Asian ratkaisi lopulta se, että sain Petterin syömään vähän siankärsämöä. Mikäli Petteri olisi ollut täysin syömätön, olisimme todennäköisesti lähteneet päivystykseen. Nyt päätin antaa ensiapuna annoksen kipulääkettä, suoliston liikettä lisäävää Primperania sekä pienen annoksen tukiruokaa, jonka mukana Petteri sai myös nesteitä. Mietin myös Petterin nesteyttämistä nahan alle, mutta totesin ettei Petteri ollut niin flaagi, että se olisi onnistunut kotona. Tällä kombinaatiolla lievä suolilama olisi voitu saada laukeamaan. Mikäli kyseessä olisi jokin sitä vakavampi, kuten suolitukos tai maksalohkon kiertymä, tilanne ei laukeaisi ilman leikkausta. Näissä ennuste olisi jo erittäin paljon huonompi. Totesin Jussille jo illalla, että mikäli aamuun mennessä Petteri ei olisi täysin oma itsensä, suunta olisi heti aamulla klinikalle. 

 

Petteri <3

Yö meni aika unettomissa merkeissä, kunnes sitä sai kolmelta yöllä vähän unen päästä kiinni. Laitoin kuitenkin itselleni herätyskellon siihen, kun klinikka aukeaisi, että päästäisiin ratkomaan tilannetta heti aamusta, ellei se olisi ratkennut yön aikana. Ajattelin että meillä töissä homma hoituisi ainakin verikokeiden ja röntgenin osalta, mutta mikäli olisi tarvetta lähteä leikkaukseen, meidän pitäisi jatkaa muualle. Toivoin kuitenkin koko sydämestäni, että tilanne olisi kuitenkin lauennut jo yöllä, ja aamulla pelletitkin taas maistuisivat. 

Tilanne oli kuitenkin ratkennut eri tavalla niiden muutaman tunnin aikana kuin nukuimme, ja Petteri oli kuollut. Jussille tämä tuntui tulevan vielä isompana shokkina, todennäköisesti siksi, että Jussi ei kuulu useisiin eri kaniryhmiin, ja siten hän ei myöskään näe kaikkia niiden sairastelu- ja kuolinilmoituksia. Kaneilla suolisto-ongelmat ovat ikävän yleisiä, ja aina vaarallisia. Itsellä ajatukset karkasivat taas siihen, että jos oltaisiin lähdetty päivystykseen, olisimmeko saaneet missään ketään leikkaamaan Petteriä keskellä yötä, ja olisiko sillä ollut mahdollisuuksia edes, jos se oltaisiin leikattu heti. Vaikka järjellä tietää, että silloin kun tilanne etenee noin nopeasti kuin Petterillä, mahdollisuudet olisivat olleet aika olemattomat, vaikka olisimme saaneet Petterin yöllä leikkaukseen.

Aamulla meillä oli kuitenkin edessä uusi ongelma: mitä tekisimme yksin jääneen Pampulan kanssa. Olimme allergiani pahennuttua päättäneet, että meille ei tulisi enää uusia kaneja Petterin ja Pampulan jälkeen, ja miettineet sitäkin vaihtoehtoa, että mikäli pariskunta saa elää oikein vanhoiksi yhdessä, lopetettaisiinko molemmat samaan aikaan, sitten kun toisella tai molemmilla krempat kävisivät liian pahoiksi. Emme olleet osanneet edes pelätä sitä, että tilanne tulisi eteen Pampulan ollessa vielä näin nuori. Mutta sen myötä lopetus ei ollut missään tapauksessa vaihtoehto. Ennen allergiani pahentumista olimme miettineet myös sitä vaihtoehtoa, että mikäli emme päätyisi jatkamaan kaniharrastusta, yksinjäänyt muuttaisi loppuelämäkseen sisäkaniksi, sillä sisällä sillä olisi enemmän seuraa meistä. Nyt sekään ei tuntunut toimivalta vaihtoehdolta. Samalla tiesin liiankin hyvin, ettei Pampula ollut niin ihmisläheinen, että meistä olisi kunnolla tukemaan häntä hänen menetettyään kanikaverinsa, vaan Pampula tarvitsisi kaltaistaan seuraa, ja hänen olisi hyvä saada sitä mahdollisimman pian. 

Laitoimme asiasta viestiä Pampulan kasvattajalle, mutta samalla muistin myös yhden turkulaisen kaniharrastajan, jota seuraan somessa, ja joka pyörittää paitsi kanihoitolaa, jolla on myös paljon kotia etsiviä kaneja ja joka hoitaa kanien yhdistämisiä. Silloin kun minulla oli vielä suunnitelmissa jatkaa kanien kanssa, olin miettinyt, että mikäli hänellä toiminta jatkuu vielä silloin, kun meillä on seuraavan kerran yksinäinen, kysyn yksin jääneelle kanikaveria Pihapupulasta, kun sielä hoituu sitten kanien yhdistäminenkin ja samalla pääsee antamaan kodin kodittomalle. Nyt nykyisessä tilanteessa sinne lähti vähän erilainen viesti, ja kysyin olisiko hänen mahdollista ottaa Pampula luokseen kodinetsijäksi, ja löytyisikö häneltä Pampulalle sopivaa kaniseuraa. Vastaus tuli nopeasti: häneltä oli juuri tänään lähdössä tyttöpupu uuteen kotiin, ja sen seurana ollut uros olisi varmasti oikein sopiva seuraherra Pampulalle. Eli hänen puolestaan voisimme viedä Pampulan sinne vaikka heti samana päivänä. Vaikka tämä tuli äkkiä, totesimme että äkkiä on Pampulan kannalta parempi.

Pampulan uudet kaverit <3 Porukkaan otettiin toinenkin tyty Kinuski Pampulan ja Pipsa-pojan lisäksi

Niinpä eilen tuli hyvin itkuisin silmin pakattua Pampula ja helpoiten pakattavat tarvikkeet autoon, ja vietyä Pampula uuteen tilapäiseen kotiinsa. Pääsimme katsomaan kun Pampula pääsi uusien ystäviensä seuraan, ja vaikka kaneilla ensimmäiset välien selvittelyt voivat olla joskus rajunkin näköisiä, niin niistä ei näkynyt nyt jälkeäkään. Pampula haisteli vähän uusia kavereita, ja lähti tutkimaan uutta asumustaan. Viimeistään sillä hetkellä tiesin, että Pampulalle tämä oli varmasti pienempi shokki näin: Pampula on aina elänyt muiden kanien kanssa, joten sille tottuminen uusiin kavereihin on varmasti huomattavasti helpompaa, kuin mitä hänen olisi tottua edes tilapäiseen yksinäisyyteen. Ja en rehellisesti sanottuna tiedä, koska minä edes pystyisin puhumaan tilanteesta itkemättä, niin että olisin pystynyt itse aloittamaan uuden kodin etsimistä Pampulalle, saati neuvomaan yhdistämisten kanssa. Sillä olikin erittäin iso kivi sydämeltä, että Pampulan tilanne järjestyi näin nopeasti Pampulan edun mukaisesti. 

Eli meillä alkoi sitten kaniton aika paljon suunniteltua nopeammin. Tosin siihen, että saan tyhjennettyä kummatkin kanilat voi mennä vielä aikaa.

Lepää rauhassa Petteri

12.4.2021 - 1.11.2025