Ensimmäistä kertaa pieneläintuhkaamossa

Kuolema on ollut itselleni lemmikkien kohdalla aina se päätepiste. Siihen asti olen ollut valmis panostamaan lemmikkiin kaikkeni, mutta se, mitä sen jälkeen ruholle tapahtuu, ei ole koskaan ollut itselleni niin merkityksellistä. Toki lemmikin maallinen tomumaja on aina hävitetty jotenkin asiallisesti joko hautaamalla, jättämällä se eläinlääkäriasemalle yhteistuhkaukseen, jyrsijäaikoina antamalla se eteenpäin ruuaksi tai joidenkin pienten kohdalla hävittämällä se kotitalousjätteen mukana. Mutta sitten lapsuuden en ole koskaan kaivannut varsinaista hautapaikkaa, sillä kuoleman jälkeen eläin on jäänyt muistoihini ja sydämeeni, jossa se kulkee mukana riippumatta siitä missä minä asun ja rakennetaanko hautapaikan yli myöhemmin tie.

Mutta koska itselleni asialla ei ollut niin suurta merkitystä, tässä asiassa Jussi sai suuremman päätösvallan, ja asiasta alettiin keskustella jo hyvissä ajoin. Itse olin alkuun miettinyt yhtenä vaihtoehtona ruumiin toimittamista Eviraan ja sieltä yhteistuhkaukseen, jolloin Snurren kunnosta kuolinhetkellä olisi saatu lisää tietoa. Tämä ei kuitenkaan ollut itselleni välttämättömyys, sillä Snurren perussairaus oli tiedossa, eikä Snurren suku ole tiedossa, eli tieto mahdollisista sukurasitteista tai muista sellaisista ei suoraan hyödyttäisi ketään. Wilman juteltua kesällä Turun uudesta pieneläinten hautausmaasta se kuulosti molemmista mukavalta vaihtoehdolta. Vaikka haudalla tuskin tulisi käytyä usein, sielä Snurrella olisi edelleen jokin oma paikka, eikä se olisi vain jossain. Mutta kun kesä vaihtui syksyksi ja syksy talveksi mummuskan yhä jaksaessa eteenpäin, sitä oli mietittävä muitakin vaihtoehtoja. Silloin puheeksi nousi tuhkausvaihtoehto. Kaverimme äidillä on Turussa pieneläintuhkaamo, joten tästä vaihtoehdosta tuli kuultua myös Miran kautta silloin, kun puhe eksyi mummuskojen vanhenemiseen ja Snurren sairauteen.

Kun sitten kävi selväksi, ettei Snurrea voitaisiin ainakaan suoraan haudata, aloimme miettiä vakavammin tuhkausta. Jussi oli ehdottomasti yksilötuhkauksen kannalla, ja niinpä päädyimme siihen. Kun Snurre oli lopetettu, otimme yhteyttä ensin Miraan ja sitten Miran äitiin ja sovimme seuraavana aamuna käyntiajan tuhkaamolle samalle päivälle.

Snurre siskoni maalaamana

Tämä kerta olikin sitten ensimmäinen, kun lähdimme eläinlääkäristä niin, että lopetettu eläin tuli vielä mukaan kotiin. Tähän asti eläinlääkäristä on aina lähdetty suoraan hautaamaan, silloin kun on ollut sulan maan aika, tai jätetty eläin klinikalle, silloin kun jäinen maa on estänyt hautauksen. Se ei kuitenkaan tuntunut yhtään oudolta. Sen sijaan se oli jotenkin ihan luontevaa, että Snurre tuli vielä kotiin, ja että se laitettiin yöksi omaan nukkupussiinsa. Olimme myös jutelleet siitä, pitäisikö ruumis näyttää muille tytöille, mutta päädyimme olemaan näyttämättä, kun kukaan laumasta ei tuntunut ihmettelevän Snurren katoamista. Kotona Jussi nosti mummuskan nukkupussin viereen neidin kunniakirjan ja yhden huonekasveista pieneksi muistoalttariksi.

Torstaina ajoimme sitten päivällä pieneläintuhkaamolle. Snurre matkusti sylissäni nukkupussissaan. Tuhkaamolle saavuttuamme meidät ohjattiin muistohuoneeseen, jossa laskimme Snurren matalalle pöydälle. Otin mummuskan vielä pois nukkupussistaan sen päälle makaamaan. Se näytti ihan nukkuvalta, rauhalliselta. Vietimme siinä sitten jonkin aikaa mummuskan kanssa. Minä vielä silittelin mummuskaa samalla kun kerroimme Miran äidille Snurren elämäntarinan aina siitä kun se oli tullut meille eiliseen asti. Huone oli hämärä ja rauhallinen. Sen jälkeen menimme valitsemaan sopivan uurnan. Meiltä kysyttiin, haluammeko että Snurre tuhkataan nukkupussissaan, mikä tuntui meistä parhaalta vaihtoehdolta. Se oli Snurren lempparipussi, ja se voisi ihan hyvin saada jotain omaansa mukaan viimeiselle taipaleelle. Maksoimme tuhkauksen ja menimme sanomaan vielä viimeiset hyvästit. Uurnan sanottiin olevan noudettavissa viikon tai kahden päästä. Sen kohdalla mietimme vielä, haudataanko se keväällä pieneläinten hautausmaalle, vai käymmekö sirottelemassa sen paikkaan, johon muutamia lemmikkejämme on haudattu.

Vaikka en ole ikinä ajatellut tarvitsevani mitään tällaista, ovat nämä hitaat jäähyväiset ehkä auttaneet itseä asian käsittelyssä. Se kun on pystynyt olemaan lomalla, ja käymään koko prosessin läpi pidemmän kaavan kautta kuin normaalisti aina viimeisistä päivistä ruumiin vientiin. Ei se muuta sitä perimmäistä menetystä, mutta se on yllättävän iso asia, ettei minun ole samalla tarvinnut jaksaa koettaa tsempata töissä tai missään muualla. Että on pystynyt olemaan läsnä, istumaan välillä hiljaa ja käsittelemään asiaa myös kirjoittamalla, vaikka tiedänkin etteivät kaikki halua tämmöisistä jutuista lukea. Mutta onneksi nämä kuolema-aiheet on halutessaan helppo skipata, ja voin luvata, että niitä iloisiakin näätäjuttuja on taas tulossa. Onhan meillä vielä enempi porukkaa elossa, kuin mitä nyt ollaan alettu haudan lepoon saatella. Mutta itsellä tämä blogi on paikka minun näätäjutuille, ja tällä viikolla tämä on ollut meidän isoin näätäjuttu. Tämä matka.

Lepää rauhassa Snurre <3
2011-7.2.2018