Fantastic Ferret 2018

Eilen suunnattiin frettinäyttelyyn Tuusulaan, tällä kertaa Fantastic Ferret -näyttelyn merkeissä. Olin ollut etukäteen innoissani näyttelyssä olevasta kaunein aitaus -kilpailusta, mutta juuri joulun jälkeen iskenyt pahempi unettomuuspätkä romutti monet hienoista visioistani näätien aitausviidakon suhteen. Välissä sitten jo päätinkin jättää koristukset kokonaan väliin, kunnes näyttelyä edeltäväni yönä kello yksi se inspiraatio taas iski, että pitäähän sitä nyt jotain olla... Ja sitten sitä käytti yön penkoen kaappeja ja miettien näätien lelujen kuoseja ja availlen herppihuoneen laatikoita. Yllättäen sitä olikin sitten aamulla kellon soidessa taas aika kuollut. Mutta olipahan koristeita, ja Jussille näyttelykakku. Se on enemmän mitä olen saanut aikaiseksi monena unettomana yönä.

Mennään jo leikkimään ja moikkaamaan kaikkien näädät!

Aamu meni silti yllättävän kivuttomasti, ja päästiin lähtemään jopa aikataulussa. Siitäkin huolimatta, että auton tankkauksen jälkeen tajusin unohtaneeni vanupuikot näätien korvien putsausta varten. Turusta kohti näyttelyä lähti minun ja Jussin lisäksi myös Sarianna ja Kasperi - sekä tietysti iso joukko näätiä. Minulta neljä nuorimmaista, Sariannalta kaksi ja Kasperilta kaksi. Takapenkin äänimaailma täyttyikin sitten monenlaisista asioista, kun esimerkiksi kesken matkaa kiimaansa aloitteleva Eetu päätti koettaa vähän vokotella Ruuta, joka ei lantitettuna olisi voinut kauhean paljoa vähempää lämmetä nuoren uroon seksijutuille. Näyttelypaikalla Eetu pääsisikin sitten tekemään tuttavuutta tulevan morsiammensa kanssa.

Meidän näätien kotiviidakko. Sinisellä viltillä oli krotiili, ennenkuin se heitettiin näätien toimesta pois tieltä.

Kun Tuusulan päässä oli saatu aitaus pystyyn ja koristeltua, loppupäivä meni pitkälti koomaillessa. Välillä sitä kävi juttelemassa ihmisten kanssa, välillä vain istui paikoillaan tuijottaen lattialaattojen saumoja. Siinä kohtaa kun toisen tuomarin aviomies lyöttäytyi Jussin ja Peten seuraan poikaystäväparkin pelipöydän ääreen, sitä hieman harmitti, että omat aivot olivat liian jumissa pidempää englanninkielistä keskustelua ajatellen. Tyyppi kun vaikutti oikein mukavalta, mutta vaikka ymmärsin hyvin mitä pöydässä puhuttiin, ei englanti oikein tahtonut lähteä itseltä sujumaan. 

Meidän naapurit

 Omilla näädilläkin iski alun pomppimisen jälkeen näyttelykooma, ja niinpä siinä missä Lysti oli saanut keikkua aamupäivällä mukana sylissä katselemassa paikkoja, iltapäivällä sai paijailla koomapampuloita. Yhdelle perheelle joka oli paikalla tutustumassa fretteihin näätiä tuli annettua syliinkin. Siinä oltaisiin taas oltu Itsyä kovasti pöllimässä perheen tyttären toimesta, mutta en voi kieltää, etteikö tyttö olisi aiheuttanut samaa reaktiota myös itsessäni. Mutta täytyy nyt vain pitää peukkuja, että he saavat tänä kesänä oman näätänsä. Heillä kun oli jo kasvattajakin katsottuna, ja paikka pentujonossa. Tuomarin mies pyysi myös saada lupaa ottaa kuvaa Mitellan sylikoomailuista, vaikka samalla sitten nauraen pahoitteli, että ei kyllä saa postata kuvaa vaimolleen vaan voi näyttää sen vasta illalla näyttelyn jälkeen.

Palkintopöytä

Näyttelyn viidakkoteema näkyi hyvin palkintopöydässäkin, ja etenkin ruusukkeet ja värien parhaiden palkintopystit olivat kerrassaan upeat. Tällä kertaa mikään niistä ei lähtenyt kuitenkaan kotiin. Jussin puolesta se hieman harmitti, sillä Jussi rakastaa Unan maalaamia palkintotuotteita, ja hän oli jo etukäteen kysynyt, että saahan hän mennä eteen Huiskun kanssa, jos tyttö sijoittuu. Mutta onneksi se ei horjuta Huiskun asemaa isin suklaaprinsessana, että tällä kertaa tuomari valitsi toisen suklaan meidän neitiä paremmaksi. Eetu kävi sen sijaan nappaamassa itselleen parhaan angoran tittelin, eli ihan palkinnoitta Turkutiimi ei paikalta poistunut. Palkintojen jaossa ehkä eniten yllätti se, että Heli ei voittanutkaan Paras aitaus -kisaa. Helin aitaus oli niin upea, että olin pitänyt voittoa ihan varmana juttuna. Mutta en sitten tiedä, oliko aitaus liian sivussa, vai mikä tulokseen johti. Siinä kohtaa itseä ainakin todella harmitti, kun oma arvontalipuke oli jäänyt palauttamatta, kun olin viimeiseen asti aatellut, että ehkä mie vielä intoudun sanajahtiin ja pukuja katsomaan, ja sitten vain jossain välissä havahduin siihen, että lipukkeiden palautuskuppi olikin jo poistunut.

Helin aitaus. Aitauksen etureunassakin oli käsinmaalattu kyltti, joka ei näy tässä.

Ihan tyhjin käsin näyttelystä ei kuitenkaan poistuttu. Minulla kun on joitain selviä heikkouksia, ja yksi niistä on näätäkamat. Olen visusti päättänyt tänä vuonna rajoittaa niiden ostelua, mutta sitten Heli tuli kysymään, kiinnostasiko minua valjaat. Meillä kieltämättä on jo kaikille omat nimikoidut valjaat ja muutamille jo erikseen talvivaljaatkin, mutta hyvin taskuun sopivat kahdeksikkovaljaat yhteensopivalla hihnalla... Ainahan yksille sellaisille käyttöä löytyy. Ne kun saa näppärästi vaikka pikkuboksin päälliluukkuun tai kantorepun sivutaskuun, ja ne sopivat yhtä hyvin kaikille. (ja jos joku miettii, miksei meillä sitten ole vain muutamia sellaisia, henkilö ei ole selvästikään nähnyt, mitä kaikkia söpöjä nauhoja, nimilaattoja ja valjaskoristeita nykyään löytyy. Tai on sellaisille immuuni).

Näyttelypaikkaa

Kotimatkalla meillä oli hyvin levottomia takapenkiläisiä ja hyvin koomailevia etupenkkiläisiä. Itse olisin ollut valmis kaatumaan petiin sillä sekunnilla kun pääsimme sisään ulko-ovesta. Siinä kohtaa tytöt tekivät kuitenkin selväksi, että ne olivat olleet koko päivän jumissa aitauksessa, ja sen myötä niillä oli virtaa! Ja ne sekoilivat, pomppivat ja juoksivat sellaista kyytiä pitkin asuntoa, että Miikkiskin katsoi paremmaksi vetäytyä makuuhuoneeseen. Toisten popcorninloikkia ja miun pilkkimistä katsellessa Jussi tuli viereeni ja lupasi hoitaa näätien iltatoimet ja antaa niiden riekkua vielä jonkin aikaa, jos minä haluan jo mennä sänkyyn. Ei mennyt montaa minuuttia, kun olin tolkku pois, ja nukuin ensimmäistä kertaa aikoihin kaksitoistatuntia putkeen.  

Kiitos näyttelypäivästä taas kaikille seurana toimineille ja järjestäjille!