Karkkipussiepisodi

Edellistä postausta kirjoittaessa muistin, että en ole kirjoittanut blogiin myöskään meillä sattuneesta karkkipussiepisodista. Yhdestä vähemmän positiivisesta esimerkistä siitä, miten meillä lauma välillä toimii yhteen. Snurre on tunnetusti meidän asunnon apina ja parantumaton kleptomaani, joka on erikoistunut tuubeihin ja kaikkeen rapisevaan. Tämän myötä kaiken näihin kategorioihin kuuluvien alle kiloisten juttujen pitäisikin olla kaapeissa ovien takana, mutta aina välillä se unohtuu. Sitä vain nostaa äkkiä jotain tasolle turvaan, ja luottaa että kyllä se siinä pysyy. Luottaa ja unohtaa, että siihen pysymiseen vaikuttaa moni asia. Kuten se, roikkuuko kahvassa keittiöpyyhe ja missä kohtaa keittiötä keittiötikas milloinkin seilaa.

Viimeksi tasolta haki turvapaikkaa karkkipussi. Noin 400 grammaa Haribon hedelmäkarkkeja, jotka Jussi oli adoptoinut minulle Citymarketista. Ja jotka ihan äkkiä vain siivosin keittiön tason nurkkaan olkkarin pöydältä kuljeksimasta. Ja jotka sitten jäivät siihen, vaikka pitopaikan ei pitänytkään olla lopullinen. Se on kuitenkin aika harvinaista, että Snurre kyseiselle tasolle eksyy, vaikka se on todistettavasti senkin pari kertaa valloittanut.

Katumus iski kuitenkin vasta seuraavana päivänä kotiutuessa. Karkkipussi löytyi ratsattuna keittiöstä pöydän alta. Pussi oli hieman tyhjentynyt ja vieressä oli joitakin pureskeltuja viinikumeja. Snurrella mielenkiinto pussiin oli loppunut todennäköisesti sen alas saantiin, mutta siinä kohtaa meidän ahmattipoika oli vasta innostunut. Löytymisestä lähti nopea pääluvun tarkistus käyntiin: kaikki kolme löytyivät, ja vaikuttivat olevan vielä kunnossakin. Hetken sitä ajatteli, että taas selvittiin säikähdyksellä. Eihän noille kellekään tuollainen sokeripommi mitään hyvää tee (kuten ei varmasti itsellekään...). Pikapuoliin säikähdys sai kuitenkin seurakseen muutakin.

Olkkarista sohvapöydän alta löytyi kirkasta limaa. Kirkasta, erittäin levittyvää ja erittäin tahmeaa limaa isona lammikkona. Isona lammikkona, joka levittäytyi sohvan alle ja joka oli levinnyt tassunjälkikuviona pitkin lattioita. Kun oli saanut mopattua tarpeeksi lattiaa saadakseen sohvan siirrettyä löytyi sen alkuperäkin: kasa kiinteämpää oksennusta hedelmäkarkin paloin koristeltuna. Eli kyllä Miikkiksellä on selvästi aika toimiva systeemi poistamaan tuollaisen ylimääräisen moskan elimistöstään. Ja voin sanoa, että hankattuani sitä tahmeaa sokerilimaa asunnosta vielä toisena päivänä löydettyäni toisen esiintymän, aloin vakavasti harkita, kuinka paljon tyydytystä oikeasti saan hedelmäkarkkien syömisestä yksin kotona. Ja aloin vakavasti miettimään, että sen voisi ehkä jatkossa jättää illanistujaisiin, joissa koko karkkipussi häviää helposti kerralla ilman että kellekään tulee huono olo.

Miikkistä sen sijaan tuollainenkaan oksentelu ei edes hidastanut: se oli yhtä kärppänä iltapalansa suhteen kuin aina. Karkkien jättämään tilaan upposi niin porkkanaa kuin jauhomatojakin. Ainoa poikkeus pojan käytöksessä oli lisääntynyt asiointi vesikupilla, kun jollain sitä nestehukkaa piti kuitenkin kompensoida.

Tämä on sitä laatuaikaa lemmikkien kanssa. Ainakin kaikki kolme pyörivät kiinnostuneena seuroissa, kun sitä lattiaa hankkasin.