Katsaus vuoteen 2017

Noin kahdentoista tunnin kuluttua on tullut aika sanoa heipat vuodelle 2017, ja sen myötä on hyvä luoda vielä pieni katsaus siihen, mitä kaikkea vuoteen on mahtunut. Viime vuoden lopulla asetin tälle vuodelle joitain tavoitteita. Niitä äsken lukiessani oli ilo huomata, että tänä vuonna ne kaikki kävivät toteen.


Tähän liittyvät myös tärkeimmät tavoitteeni vuodelle 2017: ennen kaikkea muuta toivon, ettei lauma
ainakaan tästä pienenisi. Että saisin pitää kaikki nykyiset otukset luonani terveinä ja hyvinvoivina, ja voisin harrastaa yhdessä niiden kanssa niin vapaamuotoista sohvalla rötväämistä ja ulkoilua, kuin myös näyttelyitä, näätäpäiviä ja muita häppeningejä. Tiedän, että tämä on paljon toivottu: täyttäväthän mummuskat kummatkin jo kuusi, eikä kummallakaan niistä ole parhaat mahdolliset lähtökohdat. Mutta siihen pyritään kaikilla niillä keinoilla, mitä itsellä on käytettävissä. 

Vaikka tänä vuonna on välillä itketty ja pelätty, eletty elämää osin Snurren perussairauden ehdoilla ja opeteltu laittamaan silmätippoja Miikkikselle, koko lauma on yhä täällä. Ja vaikka kahdella on nyt säännöllinen lääkitys, touhut ovat kotiosastolla jatkuneet muuten ennallaan. Snurre on nyt jätetty eläkkeelle näyttelytouhuista ja näätäpäivistä, mutta niitä on jatkettu nuorempien kanssa.

Mitella ja Itsy vanhan kämpän portailla

Nykyisen lauman kanssa on myös jo ilmoittauduttu kolmeen frettinäyttelyyn (Fantastic Ferret, Westi ja Valentines), sekä Paimioon Livian ammattiopistolle näätäpäivää pitämään. Ja jotain suunnitelmia on jo Eläinystäväni- ja Lemmikkimessuillekin...

Lauman kanssa päästiin kaikkiin niihin näyttelyihin, mihin oli ilmoittauduttu, jonka lisäksi loppuvuodelle tuli vielä viisi lisää, kun alkuvuoden näyttelyiden lisäksi käytiin Näätähässäkkä, KesäPiknik, Colors of Fall, Finnish Ferret Festival ja Capital!. Niistä niitä ilmomaksuja sitten vähän kertyikin, etenkin kun nyt on maksettuna ensivuoden alkuun jo Fantastic Ferret ja Valentine.

Livian ammattiopiston näätäpäivä oli kanssa aika erilainen kokemus. Olin alkuun miettinyt, että Paimiossa vähän tuollain sivummalla keskustasta voisi olla aika rauhallista, etenkin kun saatiin vielä oma huone joka oli ihan pitkän käytävän päässä. Niin ajateltiin alkuun, että katsoo, jos sinne joku eksyy, ja jos ei eksy, niin höpistään sitten keskenämme. Mutta kun tapahtuma alkoi, selvisi hyvin nopeasti, että tapahtuma todella sai ihmiset liikkeelle. Näätäaitauksella riitti koko ajan uteliaita silittelijöitä ja kyselijöitä, ja moni vanhemmista alkoikin sitten kehoitella lapsiaan jatkamaan matkaa, että muutkin pääsevät. Ihmettelin sitä alkuun, ennenkuin ehdin ensimmäisen kerran poistua aitaukselta: meidän pisteelle oli oikeasti jonoa koko pitkän käytävän matkan aina ulos asti. Livian lisäksi meillä oli sitten muutamia pienempiä näätäpäiviä eläinkaupoissa, mutta niiden kanssa otettiin aika rennosti, kun kesä meni sitten enempi Snurren ja Miikkiksen lääkityksiä opetellessa ja pentuihin tutustuessa.

KesäPiknikissä

Eläinystäväni-messut huhtikuussa vedettiin koko miun lauman kanssa. Olin Eläinystäväni-messuilla lopulta pystyttämässä ja purkamassa kahta ständiä (Suomen Lemmikkihaisunäädät ry ja Suomen Frettiliitto ry) ja esittelemässä eläimiä kolmella ständillä (edellisten lisäksi Suomen Karva-Kaverit ry). Se olikin sellainen rutistus, että päätin hakea Lemmikkimessuille vain bloggaajapassin, ja tutustua niihin kokonaan ilman omia eläimiä. Bloggaajapassin haku onnistuikin, mutta nyt kun meillä ei kerrankin ollut omaa ständiä, Jussi innostui ilmoittamaan osan eläimistään mukaan Suomen herppiharrastajien ständille. Tämän myötä itsekin päädyin lopulta ottamaan sunnuntaina mukaan myös Mitellan Pk-frettien ständille kierreltyäni lauantain messuilla ilman eläimiä.

Ensivuoden Eläinystäväni-messujen osalta ei ole lyöty lukkoon vielä mitään. Sen kuitenkin olen jo päättänyt, että Miikkis ei ole lähdössä ensivuonna messuilemaan, joten minut bongaa messuilta todennäköisemmin kävijänä/bloggaajana tai frettien kanssa, riippuen jaksamisesta ja ketä messuille innostuu lähtemään.


En voi kuitenkaan kieltää, ettenkö olisi vilkuillut vähän myös ensivuoden pentusuunnitelmia. Meillä on kuitenkin nyt niin hyvä lauma kotona, että en aio antaa pentukuumeelle samanlaista valtaa kuin tänä vuonna, vaan junnu saa tulla jos on tullakseen. 

Enpä. Kyllä se pentukuume siitä kuitenkin nousi ihan kiitettäviin lukemiin, ja kun Akiran synnytys käynnistyi 15.4. onnistuin säikäyttämään niin äitini kuin muut paikalla olivat kun sydän alkoi hakata sillä voluumilla että lehahdin ihan punaiseksi eikä itkusta meinannut tulla loppua, kun ensimmäinen tyttö lopulta syntyi. Toinen iso itku pääsi siinä kohtaa, kun Mandy vahvisti, että toinen pentueen tytöistä on meidän. Tämän pentueen kanssa pääsin myös ensimmäistä kertaa siihen tilanteeseen, että sain oikeasti jopa valita, kumman pentueen tytöistä haluaisin.  Ja niin meille tuli meidän Huisku.

Vauva-Huisku. Kuva: Mandy Schuhmacher

Sitä oli kuitenkin myös haaveillut, että niitä pentuja voisi olla kaksikin, ja olin kysellyt Emeliinalta mahdollisen sijoitusnaaraan perään. Toinenkin pentu sitten tuli, mutta vähän eri kautta. Matkalla Näätähässäkkään Sarianna kun kysyi, tiedänkö ketään, kuka olisi kiinnostunut soopelinaaraasta eli meidän värisuoran puuttuvasta tummasta kaunottaresta. Sarianna ehti hädin tuskin tarkentaa tarkoittaneensa jotain muuta kuin minua, kun olin jo ehtinyt soittaa Jussille ja viestittää Aijalle, että meidän toinen pentu taisi löytyä. Merin pentue kun oli ollut itsellä Facebookin kautta seurannassa siitä asti kun Aija oli Frettiliiton kokouksessa siitä kertonut, enkä voinut vastustaa kiusausta enää siinä kohtaa, kun kuulin tyttöjä olevan vapaana. Niinpä menimme viikkoa myöhemmin "ihan vain katsomaan", ja kun sitten sain Lystin syliini, tiesin yhtä hyvin kuin Jussikin, että meille tulee pentu. Siihen asti asia kun oli ollut vasta 99% varmuudella päätetty.

Vauva-Lysti. Kuva: Aija Kouhi

Ensivuoden osalta olen taas luvannut olla antamatta pentukuumeelle valtaa, ja päättänyt antaa ajan näyttää, syntyykö meille ensivuodeksi toivottu pieni albiinotyttö. Itseni tuntien tämä zen-fiilis kyllä hälvenee taas siinä kohtaa, kun kevätalvi etenee astutuksiin, ultriin ja synnytyksiin.


Etenkin kun ensivuonna voi olla edessä myös talouksien yhdistäminen, kun Jussi on lähdössä kesäksi töihin Poriin, ja itse olen luvannut vastata silloin arkipäivät molempien eläintarhoista. Ensivuonna tulen siis oletettavasti osallistumaan aiempaa enemmän myös Jussin lauman hoitoon. 

Tämä oli yksi tämän vuoden isoja tapauksia. Minä olin toivonut yhteenmuuttoa jo pidempään, mutta Jussi tarvitsi prosessiin enemmän aikaa. Kun Jussin kesätyö Porissa sitten läheni, alkoi jo ahdistavasti näyttää siltä, että minun kesä menee kahden kämpän väliä seilaten, kun sopivaa yhteistä kotia ei tahtonut löytyä ja Jussin lähtö läheni. Jussin koko silloista laumaa kun ei olisi mitenkään mahdutettu yksiööni omien lemmikkieni lisäksi. Kuitenkin ihan viime hetkillä kuukausi ennen Jussin lähtöä ystävä mainitsi olevansa luopumassa Turun asunnostaan, ja pitihän sitä sitten kysyä, että voisiko hän vuokrata... Se asunto kun oli paitsi tilava, sijainniltaan sopiva ja tiesin minun ja Jussin molempien pitävän siitä. Ystävä mietti asiaa hetken (olemmehan me tunteneet jo kymmenen vuotta, ja hän on kuunnellut tuntikaudet niin eläinteni sählingeistä, vesivahingoista kuin muistakin kommelluksista), ja ilmoitti sitten asian sopivan. Niinpä muuttotohinat käynnistettiin, ja olemme asuneet tässä nyt puoli vuotta. Nyt asumme vielä vuokralla, mutta ystävän ja pankin kanssa on käyty jo keskusteluja tämän ostamisesta omaksi sitten kun Jussi valmistuu.

Uusi koti alkaa hahmottua. Näätien huone on vielä työn alla touko-kesäkuun vaihteessa.

Vuosi 2017 on siis ollut kaikkiaan hyvin tapahtumarikas. Nyt ei voi kuin odottaa mielenkiinnolla, mitä vuosi 2018 tuokaan tullessaan.

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille lukijoille!