Snurren insulinooma etenee

Eilinen veti aika hiljaiseksi. Snurrella diagnosoitiin insulinooma maaliskuussa, ja ensialkuun diagnoosi oli valtava helpotus: vuodenvaihteessa alkaneille oireille saatiin vihdoin syy ja vaivoihin lääkitys. Ja olihan sitä helppo olla helpottunut, kun kortisonilääkitys poisti kaikki Snurren oireet, ja se oli taas täysin oma itsensä. Ainoa mitä lääke ei poistanut, oli insulinooma. Sen tiesi, mutta ei sitä oikein tiedostanut.

Pari viikkoa sitten insulinooma muistutti taas itsestään ja omasta rappeuttavasta luonteestaan. Snurrella oli parina peräkkäisenä päivänä selviä hypo-oireita, vaikka se oli saanut lääkkeensä. Se tärisi normaalia enemmän, takapään motoriikka lähti pettämään ja kieli jäi lipomaan poissaolevan oloisena, vaikka lohitahna oli jo otettu pois. Asiasta keskusteltiin ja vedettiin hihasta vielä käyttämätön valttikortti: lääkkeen annostus ei ollut vielä tapissa. Annostusta nostettiin ja taas mentiin oireettomaksi. Ja toivottiin, että tällä mentäisiin taas ainakin joitain kuukausia.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Eilen oli taas havaittavissa lieviä oireita. Ei mitään kaatumisia tai muuta isompaa, mutta selviä pieniä neurologisia poikkeamia. Se mikä tekee niistä pahoja, on se että Snurre on saanut lääkkeensä ja lääkkeen annostus alkaa olla tapissa. Jos Snurre siis alkaa taas oireilla, seuraava askel on lopetus. Insulinoomakasvaimen leikkaus on harvoin järkevää, ja kun Snurre ei ollut leikkauskunnossa alkuvuodesta, se on sitä vielä vähemmän nyt. Ainoa mahdollinen hoito leikkauksen lisäksi on oireet kurissa pitävä lääkitys, joka Snurrella on nyt päällä.

Snurren kanssa on siis nyt siirrytty viimeiseen vaiheeseen, jossa sen oireittein kehityksen perusteella puhutaan todennäköisesti maksimissaan viikoista. Sillä sitten jos kohtauksia alkaa tulla lääkkeestä huolimatta enemmän, ei ole enää reilua Snurrea kohtaan pitää sitä täällä. Ei vaikka kohtausten väliin jäisi hyviäkin päiviä.

Olo on tällähetkellä hyvin vaikea ja haikea. En voi missään nimessä sanoa, että tauti olisi tullut yllätyksenä. Kyllähän tämän mahdollisuudesta puhuttiin jo silloin, kun haettiin kotiin nelivuotias nappuloita syövä mininäätä, jolla on suklaa-addiktio ja rakkaus majoneesia kohtaan. Kaikki riskit olivat alusta saakka olemassa ja tiedossa. Mutta taas, se on eri asia tietää jotain, kuin todella tiedostaa mitä se todellisuudessa tarkoittaa. Silti tekisin saman epäröimättä uudestaankin, sillä Snurre on ihan mahtinäätä.

Vaikkei ikinä kannattaisi murehtia asioita, joita ei ole vielä tapahtunut, tämä työpäivä on mennyt aika tippa linssissä. Sitä suree vähiin käyvää yhteistä aikaa, ja jännittää, miten lauma reagoi Snurren poismenoon. Etenkin Mitella, jonka Snurre otti siipiensä suojaan lähes heti sen saavuttua, ja jota se on nyt muuton keskelläkin huolella hoitanut, kun muuttotouhut ovat Mitellaa välillä harmittaneet.