Hiljainen hetki

Ulkona kevät tekee jo kovasti tuloaan, mutta sisällä asunnossa se ei vielä näy. Miikkis tuhisee unisena talvipesässään, tytöt ovat nukkumassa. On taas niitä hetkiä, jolloin ilman pojan pitämää tuhinaa olisi helppo kuvitella akvaarion olevan ainoa elollinen asia asunnossa ihmisten lisäksi. Miikkistäkään kun on turha koettaa innostaa keväthangille, sen suhteen olen jo luovuttanut. Poika ulkoilee vasta, kun viimeisetkin lumet ovat sulaneet ja maa alkanut lämmetä. Silloinkin alkuun hyvin lyhyitä pätkiä kerrallaan, ennen kuin luonto herää kunnolla ja sieltä alkaa löytyä ötököitä, marjoja ja muita aarteita lenkkiä vauhdittamaan.

Tyttöjen kanssa valjastreenit ovat jääneet luvattoman vähälle. Kai sitä on Miikkiksen kanssa liian orientoitunut siihen, että talvi ei ole ulkoiluaikaa, että sitä ihan unohtaa, etteivät Snurre ja Esteri pistä lumesta pahakseen. Esteri kyllä pääsee välillä seuraksi roskia viemään ja ihmettelemään ulkoilmaa ainakin sylistä käsin. Snurren kanssa pitää olla tarkempi, sillä se on nopeudessaan ja uhkarohkeudessaan täysin eri luokkaa Esterin kanssa. Snurrea ei otetakaan sen vuoksi ollenkaan ulko-oven väärälle puolelle, ellei se ole joko boksissa tai valjaissa. Valjaissakin tuo muistuttaa enemmän lastenlorun sisiliskoa, joka on vikkelä ja nopea, niin kuin elohopea. Tuntuu kuin tyttö ei oikein tiedä, miten päin valjaissa pitäisi olla ja niinpä se liikkuu kolmeen suuntaan yhtä aikaa. Tämän vuoksi tytöt ulkoilevat vain erillään, Esteri kun ei välitä yhtään Snurren valjassekoilusta, ellei sillä ole omaa taluttajaa. Ainakin toistaiseksi sitä onkin haudannut haaveet jakokappaleesta fleksiin, niin että tytöt saisi menemään yhdellä hihnalla. 

Torstaina käytiin tutustumassa Böffön vanhempiin Marikan luona. Ne tuntuivat itsestä rauhallisuudessaan paljon tutumman oloisilta mitä Böffö. Mutta niinhän se menee: muistellessaan edesmenneitä omiaan, sitä muistaa sen, mitä niistä tuli, ei sitä millaisina ne tulivat. Samalla itseä alkoi taas vähän jännittää tuleva fretinpentu; nisäkäslapset ovat niin kovin meneviä ja keskenkasvuisia. Se on monella tavalla pelottavaa, vaikka pentuaika on lopulta kovin lyhyt. Ellen olisi niin ihastunut Itsyyn ja Kronokseen, saattaisin panikoida ja alkaa taas katsella aikuisia kodinvaihtajia pennun sijaan. Pennussakin on kuitenkin puolensa. Esterin molempien kulmahampaiden alettua tummentua sitä on joutunut astetta konkreettisemmin vastakkain sen kanssa, että meillä on kotona kaksi ikääntyvää frettiä, joiden kohdalla ikä alkaa todennäköisesti pikkuhiljaa näkyä. Vaikka tiedän, että viisivuotiaat eivät ole enää nuoria, jollain tasolla sitä haluaa aina uskoa, että juuri nämä neidit elävät yli kymmenvuotiaiksi. En ole katunut sekuntiakaan, että meille tulivat juuri nämä tytöt mitä tulivat, mutta se vetää välillä hiljaiseksi, kun pysähtyy tajuamaan että yhteinen aika tulee parhaimmillaankin olemaan hyvin rajallinen.