Sijoitus(rotta) ja sen korko

Emme ole päässeet sijoituskääpiörottien kanssa ihan vielä korkoa korolle vaiheeseen lastenlasten muodossa. Mutta niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Pihlaja palasi mammalomalta korkoineen, kun Saija puhui sille mukaan yhden tyttären. Zaya's Miniature Millie, tuttavallisemmin Suppis, on kaunis dumbokorvainen black badger, joka on Saijan mukaan erittäin rohkea muuten, mutta käsiteltäessä säpsy. Saija olikin meistä vähemmän yllättynyt, kun ottaessani tytön ensimmäistä kertaa syliin, se onnistui sinkauttamaan itsensä pienelle karkureissuille. Onneksi vain pienelle. Siitä Saija yllättyi sen sijaan enemmän, kun pari muutakin miniä teki heti perään saman. Itselläkin on kuitenkin ollut kääpiöitä jo yli vuoden, ja täällä on ehtinyt syntyä ja kasvaa jo useampia poikueitakin, jotka ovat pysyneet minulla käsissä ongelmitta, vaikka junnuissa on ollut seassa vilkkaampaakin sakkia. Siinä kohtaa tajusin kuitenkin jo itsekin tekemäni mokan. Olin asiaa sen isommin ajattelematta lähtenyt käymään Saijan luona kotihupparissa. Saijalla ei ole itsellään kotona mitään muita eläimiä kuin rottia, joten minun vaatteissani olleet kissan ja fretin hajut olivat varmasti ensikertaa kohdattuna Saijan rotille aika järkytys. Itse vain olen käynyt nyt niin vähän muiden rottaloissa ja omani ovat tottuneet siihen että haisen, että en ollut tajunnut edes miettiä asiaa ennakkoon. Mutta siinä samassa muistin sitten senkin, kuinka yksi kaverini aiemmin jutteli, kuinka hänestä on niin kiva, kun meillä käydessä hänelläkin on mahdollisuus nähdä rottia, kun hänen toisen kaverinsa rotat menevät aina piiloon hänen tullessaan, kun hänelläkin on kotonaan kissoja, eikä toisen kaverin rotat ole tottuneet kissan hajuun. Ei siinä sitten muu auttanut, kuin tyytyä katselemaan Saijan rottamuksia vähän kauempaa, kun en halunnut kuitenkaan järkyttää toisia liiaksi. Eläimillä on niin tarkat aistit, ettei minun ole ikinä mahdollista saada itseäni eläinten mittapuulla täysin hajuttomaksi. Mutta useimmiten se kuitenkin auttaa asiaa jo paljon, jos ottaa toiseen eläintalouteen lähtiessä vastapestyt vaatteet ja pesee kädet huolella - tai vielä parempi, peseytyy kokonaan ennen lähtöä. Aloin kyllä nyt myös vakavasti harkita yhden hupparin pyhittämistä kokonaan rottalahuppariksi, joka asuisi rottien kanssa samassa huoneessa, ja jota voisi sitten käyttää rottanäyttelyissäkin univormuna. Ei sitä ole kumminkaan kiva olla toisten sieraimissa kauhea mörkö. 

Tervetuloa kotiin Suppis. Kuva: Saija Forsström

En ole silti kauhean huolissani siitä, etteikö Suppiskin meille vielä asettuisi. Rotat ovat kuitenkin laumaeläimiä, ja oppivat paljon myös toisiltaan. Joten viimeistään sitten kun yhdistän Pihlajan ja Suppiksen muiden seuraan, uskon että muut alkavat näyttää esimerkillään, että voin olla ihan ok tyyppi löyhkästä huolimatta. Ihan alkuun Pihlaja ja Suppis saavat olla kuitenkin vielä hetken kahdestaan vähän pienemmässä häkissä, ennenkuin laitetaan koko porukan kasaan. Päästään sitten tutustumaan ensin Suppiksen kanssakin ennenkuin sillä alkaa tutustuminen koko muuhun jengiin ja likkojen linnaan. Kissoihin ja fretteihin meillä rotat eivät ikinä tutustu muuten kuin hajun tasolla, sillä hajuun on helpompi tottua, kun siihen ei ikinä liity sitä, että kissa pääsisi säikäyttämään tyypit esimerkiksi sinkoamalla kohti häkkiä.

Menin sitten myös ilmoittamaan saman kääpiörottaviisikon mitä meillä oli mukana Lempäälässä myös ensikuussa järjestettävään Nummen näyttelyyn. Suppiksella ei olisi ihan vielä rittänyt ikä näyttelyyn, niin se jää vielä mammansa kanssa kotiin kasvamaan. Vitsailinkin Jussille että kai tää on sitä lasten osallistamista kotitöihin, kun delegoidaan nyt eläinten joululahjojen hankinta Kielolle, Lupiinille, Opuntialle, Torvikselle, Kantarellille, Hattaralle, Mymskille, Notelle, Seralle, Mallulle ja Nutskulle. Ennen joulua kun ehtii olla vielä yksi frettinäyttely ja yksi rottanäyttely, eikä meillä ole varattuna minkäänlaista joululahjabudjektia eläimille. Eli todennäköisesti ne saavat tyytyä joululahjoina siihen, mitä mahdollisesti onnistuvat voittamaan. Tosin ottaen huomioon että kääpiörottamukset toivat jo viime näyttelystä kassillisen herkkuja ja virikkeitä, ja osa frettienkin voittamista palkinnoista on vielä kaapissa jemmassa, en ole kauhean huolissani siitä, että toisille tulisi ihan kauhean askeettinen joulu, vaikka kukaan ei voittaisi seuraavista näyttelyistä mitään.   

Löllön ja Rutun eläinlääkärit

Tänään oli vuorossa Löllön hammaslääkäri ja Rutun sydänultra. Näistä Löllön hammaslääkäri oli akuutimpi, koska sillä oli havaittu syyskuussa hammaskiven puhdistuksen yhteydessä syöpymiä. Rutun kohdalla kyseessä taas oli puhtaasti tarkistuskäynti, sillä sfinkseillä esiintyy suhteellisen paljon sydänongelmia, eikä Ruttua oltu vielä sydänultrattu. Rutulta mitattiin myös samalla käynnillä verenpaineet ja otettiin verikokeet. 

Ruttu ei täysin arvostanut verenpainemittaria

Löllön kohdalla oli tiedossa että ainakin hammas 307 on todennäköisesti poistokuntoinen, mutta että hammasröntgen voi paljastaa lisää poistokuntoisia hampaita. 307 lisäksi lähtikin lopulta kaksi pienempää hammasta, 202 ja 206. Muilta osin Löllön suu näytti kuulemma siistiltä ja tilanne oli Löllön ikä huomioon ottaen hyvä. Löllölle tulikin seuraava hammashoito vasta vuoden päähän. Kotihoidoksi tuli kipulääke seuraaviksi päiviksi, tikkien päivittäin huuhtelu ja vain pehmeää ruokaa seuraavan viikon ajan. Löllön onneksi namikaapista löytyy myös nestemäisiä herkkuja.

Löllö hammashuoneessa

Rutun kohdalla sydänultrasta ei selvitty täysin puhtain paperein, mutta sitä toisaalta en oikeastaan edes odottanut 11-vuotiaalta sfinksiltä. Vasemman kammioiden seinämien koko oli harmaalla alueella, josta syystä Rutulle suositeltiin kontrolliultraa vuoden päästä. Muilta osin tilanne oli sydänultran osalta hyvä, ja verikokeissa kaikki oli viitearvojen sisällä. Verenpaine oli Rutulla sen sijaan vähän koholla, mutta sen osalta suositeltiin vielä kotimittauksia Rutun ollessa rauhallinen ja omassa ympäristössään. Tätä varten sain töistä lainaan verenpainemittarin. 

Myös sydämen kuuntelu oli vähän kyseenalaista

Kaikenkaikkiaan olo on helpottunut. Parin viime kuukauden jälkeen olo alkoi olla jo sellainen, että sitä jollain tasolla odotti koko ajan mikä on se seuraava pommi tai tulipalo, mitä lähdetään sammuttamaan. Nyt Mallun, Löllön ja Rutun käyntien jälkeen alkaa taas uskoa, että aletaan ehkä pikkuhiljaa olla taas normaalitilanteessa, mihin toki tämän kokoisen lauman kanssa kuuluu välillä kontrolleja, rokotuksia, solensia-pistoksia ja muita peruskäyntejä. Mutta mitä ei välttämättä ole ihan joka viikko ja mistä ei välttämättä seuraa heti jatkokäyntejä ja lääkityksiä.   

Ylhäältä lähti kaksi hammasta

Ja alhaalta yksi

Tuli kyllä töissä mieleen, että pitää kaivaa netistä jokin tulostettava vuosikalenteri jääkaapin oveen, johon saa yhdelle sivulle näkyviin kaikki kuukaudet, ja johon on helppo merkitä, mille kuukaudelle kenellekin olisi varattava hammaslääkäriä, rokotuksia ja muita. Nyt niiden kohdalla luottaa ehkä liikaa muistiinsa, mikä ei ole aina niin hyvä. Ja jääkaapin ovesta myös Jussin olisi helpompi tarkistaa, mitä käyntejä on tulossa, onko ne jo varattu, ja mille päivälle ne on varattu.

Rottanäyttelyreissu Lempäälään

Eilinen näyttelyreissu tuli tosiaan tehtyä vähän pidemmän kaavan mukaan, ja viivyttyä reissun päällä perjantai-illasta asti. Vaikka lähteminen oli taas vaikeaa, viihdyin reissussa hyvin. Majoituin lapsuuden ystäväni luona, jonka kanssa on pyöritty teininä monet jyrsijänäyttelyt ennenkuin minä muutin Turun seudulle ja molemmille tuli taukoa jyrskistä. Siinä missä muut saattoivat ehkä teininä meikata kimpassa vessan peilin ääressä ennen viihteelle lähtöä, me puunasimme vessan lavuaarin ääressä rottien häntiä ja gerbiilien rasvarauhasia. Nytkin se häntien puunaaminen jäi taas hyvin yön pikkutunneille, kun sitä ihan äkkiä vain käytiin kaupassa, laitettiin iltapalaa ja vaihdettiin kuulumiset perjantaina illalla ennenkuin alettiin laittaa rottia. Siinä kohtaa itselläkin oli jo silmät niin moneen suuntaan ristissä, että kieltäydyin kohteliaasti leikkaamasta yhdenkään rotan kynsiä siinä pelossa että siinä olisi pian mennyt koko tassu.

Opuntia ja Kielo päikkäreillä <3

Olin ollut etukäteen vähän huolissani etenkin noiden meidän junnujen reissaamisesta, kun Torvis ja Kantarelli poistuivat nyt ensimmäistä kertaa asunnosta. Perjantaina illalla ne olivatkin alkuun aika kylki kyljessä viikonloppukämppänsä nurkassa siinä missä aikuiset kärkkyivät huomiota ja koittivat päästä tutkimaan. Mutta yllättävän äkkiä nekin sitten reipastuivat, eivätkä ihan kauhean kamalasti järkyttyneet edes elämänsä ensimmäisestä häntäpesusta. Olin silti viimeiseen asti vähän huolissani siitä, kuinka ne malttavat rauhoittua arvosteltaessa, ja miten ne reagoivat näyttelypaikan ääniin. Niiden elämän ääni- ja hajumaailma kun on pysynyt suhteellisen stabiilina koko niiden elämän ajan. Rotat kun pidetty meillä melko pumpulissa omassa huoneessaan, siinä missä fretit ovat aina reissanneet pennusta asti mukana milloin missäkin, miksi en myöskään ole samalla tavalla ikinä stressannut frettien ensimmäisiä näyttelyitä, kun niillä on ollut yleensä siinä kohtaa takana jo ainakin parit eläinkauppakäynnit ja parhaimmassa tapauksessa myös messut. 

Alkumalja juhlanäyttelyn kunniaksi

Näyttely oli tosiaan Pirkanmaan Nakertajien 35-vuotisjuhlanäyttely, jossa Suomen Lemmikki- ja Showkesyrotat järjestivät rottaluokat. Juhlateema näkyi muunmuassa koristeluissa, alkumaljassa ja Lemmikki- ja showkesyrottien Pirkanmaailman Nakertajille tekemässä synttärikakussa. Eli tämä oli kohtalaisen juhlava paluu takaisin rottanäyttelyiden pariin. Rottapuolella tuli heti myös tuttuja vastaan, vaikka tässä ehti tosiaan olla noin vuosikymmenen verran taukoa. PiNan puolella taas en tunnistanut paikalla olevista aktiiveista ketään, eli sielä oli porukka ehtinyt vaihtua isommin viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Koitin myös kysellä muutamien tuttujen perään, mutta he eivät ole olleet kuvioissa mukana enää ainakaan niiden nykyisten aktiivien aikana joiden kanssa juttelin.  

Minnan tytöt olivat pet-luokassa ensimmäisinä, ja Minnaa jännitti omien tyttöjen käytös arvostelussa vähintään yhtä paljon kuin minua omieni. Kumpikin tytöistä sai kuitenkin ihan erinomaiset arvostelut, joissa kehuttiin myös tyttöjen olevan hienosti valmisteltu näyttelyyn. Kun sen jälkeen vielä omat junnut saivat loistavat arvostelut kehujen kera, sitä pystyi paremmin rentoutumaan ja tutustumaan siihen, mitä kaikkea näyttelypaikalta löytyi. Siinä kohtaa aloin myös jo vähän miettiä, voisiko omilla neideillä olla mahdollisuuksia myös sijoittumisen suhteen, mutta koska useammassa muussakin näkemässäni arvostelukaavakkeessa oli arvosanana ERI eli erinomainen, totesin ettei sitä kannata odottaa liikoja menestystä, vaikka arvostelut olivat hyvät, sillä niin oli selvästi tasokin. Juuri ennen ruokataukoa myös Kielo, Lupiini ja Opuntia tulivat arvostelusta omien erinomaistensa kanssa. Siinä kohtaa ei voinut olla kuin ylpeä omista tytöistä.

Näyttelyssä oli rottien lisäksi myös marsuja ja kaneja

Ruokatauolla lähdettiin kahden autollisen voimin lähipitseriaan lounaalle. Tai olisimme menneet lähipitseriaan lounaalle, mutta totesimme lähipitserian sen verran pieneksi, että meidän kokoisella seurueella oli parempi vain ottaa pitsat mukaan näyttelypaikalle. Mutta paikan rucola-pitsa oli kyllä todella hyvä. Pitsan päälle nautittiin sitten kinuskikakkua. Ruokailun päätteeksi annoimme myös Minnan kanssa äänenne juhlanäyttelyn yhteydessä olevassa jyrsijäaiheisessa taidekilpailun äänestyksessä. 

Rottien ulkomuotoluokat tulivat valmiiksi ensimmäisenä, ja Jussi ehti jo pettyä, kun meidän tytöt eivät voittaneet siitä yhtään palkintoa. Häntä lohdutti kyllä hieman, kun totesin että meidän kaikki viisi näyttelyssä mukana ollutta rottaa oli ilmoitettu vain pet- eli lemmikkiluokkaan, joten tulos oli ulkomuotoluokkien osalta hyvin odotettavissa. Sen sijaan pet-luokkien kohdalla palkintojako veti aika sanattomaksi. Olin toki ehtinyt jo toivoa, että joku neideistä sijoittuisi, mutta en todellakaan ollut varautunut siihen, että kaikki viisi voittaisivat jotain. Kielo oli pet-naaraiden ensimmäinen, Tuomarin suosikki ja sai kunniapalkinnon. Torvis oli pet-naaraiden kolmas, Paras juniori ja sai kunniapalkinnon. Opuntia oli pet-naaraiden neljäs ja sai kunniapalkinnon. Lupiini oli pet-naaraiden viides ja sai kunniapalkinnon. Kantarelli sai kunniapalkinnon. Sijoituksia tuli niin tiheään, ja rottanäyttelyissä luetaan vain rottien viralliset nimet, joten minun oli palkintojen jaon lopuksi ihan pakko kysyä tuloslistaa nähtäväksi, että ehdin saada itselleni ylös kuka meidän tytöistä sai mitä, kun olin koko palkintojaon ajan niin häkeltynyt enkä ehtinyt edes kirjoittaa sijoittumisia itselleni ylös sitä tahtia kun itselle tuli haettavaksi jo seuraava palkinto. 

Rotta-agilityä tyydyin vain katselemaan, sillä arvelin että omilla tytöillä oli ekassa näyttelyssä muutenkin tarpeeksi jännää

Näyttelystä jatkettiin sitten takaisin Minnan luokse, jossa Minnan kissat Turbo ja Moppe tulivat ilmoittamaan näyttelyvoittojen olevan verotettavaa tuloa, etenkin kun näyttelypalkintojen joukossa oli myös herkkutikkuja. Näin isosta palkintopotista lopulliseksi veromääräksi neuvoteltiin kolme herkkutikkuja illan ja aamun mittaan. Turbo ja Moppe eivät olleet kyllä täysin tyytyväisiä veron määrään, sillä heidän mielestään kaikki viisi herkkutikkua ja huiskulelun olisi aivan hyvin voinut maksaa veroina, sillä rotille olisi silti jäänyt siementankoja, muita herkkuja, tunneleita ja aktivointilelu.

Synttärikakku oli aikas hieno

Vaikka tämän piti olla vähän tämmöinen "kai nyt sitä tämän kerran" -tyyppinen näyttely, niin kyllä tässä nyt taas pahasti näyttää siltä, että sitä harkitsee vakavasti kääpiörottien ilmoamista jo seuraavaan näyttelyyn, ja huomasi juttelevansa Minnankin kanssa, että tämä pidemmän kaavan mukainenkin pitäisi ottaa joskus uusiksi. Ja Minnakin alkoi jo vähän laskea etäisyyksiä seuraaviin näyttelyihin. Että ei se nyt välttämättä tähän kertaan jää. Vaikka sitä samalla miettii, mistä saisi vuoteen lisää viikonloppuja, jos sitä aikoo taas alkaa harrastaa useamman lajin kanssa. Sitä kun on koittanut aina vähän tarkoituksella pitää homman niin, että harrastustoiminta on keskittynyt enemmän yhden lajin ympärille, vaikka kotona on ollut jo vuosia eläintarha. 

Meidän tyttöjen palkintopotti ja viralliset tarkistajat Moppe ja Turbo

 

Lemmikki- ja Showkesyrottien hallitukseen en sentään vielä ensivuodelle eksynyt, vaikka Saija on selvästi jo huomannut tämän minun kotirottailuni alkavan lähteä taas vähän käsistä. Sen verran menin kyllä antamaan jo pikkusormea, että lupauduin varatoiminnantarkastajaksi.  

Taidekilpailun kilpailutyöt

Tää olisi niinku poistumassa yksin asunnosta yli vuorokaudeksi

Olen tiedostanut mökkihöperöitymiseni edenneen melko pitkälle jo ennen tätä lääkerumbaa. Ei sitä ennen pandemiaakaan tullut reissattua montaa kertaa vuodessa, mutta tuntuu että asunnosta poistuminen muuhun kuin lähikauppaan tai töihin on vähentynyt tasaisesti jo vuosia. Jopa siinä määrin, että sitä tuntee olevansa puulla päähän lyöty orpo piru, kun koitan saada aloitetuksi pakkaamista viikonloppureissua varten. Sitä kun on heittäytymässä niinkin hurjaksi, että lähtee junalla rottanäyttelyyn Lempäälään. Tai oikeastaan junalla Tampereelle kaverin luo kahdeksi yöksi, ja siitä kaverin kyydillä Lempäälään. Tällä hetkellä ei yhtään tunnu siltä, että olen oikeasti pyörinyt jyrsijänäyttelyissä jo viime vuosituhannella yli neljäsvuosisata sitten ja matkustanut junalla niin Aasian halki kuin kuin pitkin Eurooppaa. Kun yhtäkkiä tuntuu kauhean epävarmalta miten sitä nyt löytää edes oikean laiturin tai osaa pakata rottamukset. Sekä pelkää vähintään yhtä paljon sitä, kuinka metsittyneitä nuo omat kääpiörotatkin mahtavat olla, kun kaksi arinta junnua eivät ole tähän astisen elämänsä aikana vielä edes poistuneet tuosta huoneesta jossa ne ovat syntyneet. 

Mieleen hiipii samanlainen paniikki ja ahdistus kuin aina ennen reissuun lähtöä. Että mitäköhän tästä nyt tulee ja pitikö sitä nyt taas tällaista itselleen kehittää, kun olisi voinut vain olla kotona. Siltikin, että Jussi on jäämässä kotiin pitämään eläimistä huolta ja on oikeasti kiva viettää taas enemmän aikaa lapsuudenystävän seurassa. Onneksi lähtöpaniikki väistyy yleensä aina viimeistään siinä kohtaa kun istuu bussissa/junassa/lentokoneessa ja kaikki mikä on jäänyt matkasta on onnellisesti takanapäin, ja niitä ilman on vain selvittävä tai täydennettävä matkan päältä. 

Sitäkin odottaa kyllä ihan jännityksellä, onko paikalla tuttuja kasvoja. Kyseinen näyttely kun on Pirkanmaan Nakertajien 35-vuotisjuhlanäyttely, jossa Lemmikki- ja showkesyrotat järjestää rottaluokat. Pirkanmaan Nakertajat (joka muistaakseni kulki silloin vielä vanhalla nimellään Suomen kani- ja jyrsijäkerho) kun on se yhdistys, jossa oma yhdistystoimintani alkoi. Jonka näyttelyihin lähdin ensimmäistä kertaa 9 vuotiaana silloisten kanien Apilan ja Papun kanssa. Jonka näyttelyissä toimin ensimmäistä kertaa assistenttina ja sihteerinä. Jonka hallitukseen minut valittiin sinä vuonna kun täytin 15 vuotta. Lemmikki- ja showkesyrotat (silloiselta nimeltään Lounais-Suomen kesyrotta- ja gerbiiliyhdistys) taas on se yhdistys, jonka hallitukseen päädyin melko pian sen jälkeen, kun muutin 2007 Turkuun. Viimeksi olen käynyt PiNan näyttelyssä 2013, ja edellisestä rottanäyttelystäkin alkaa olla jo kymmenisen vuotta. Tiedän että ainakin rottapuolella muutama sama naama on pysynyt, mutta PiNalaisista en tiedä. Tosin se lapsuudenystävä, jonka kanssa olen näyttelyyn menossa, on istunut kanssani PiNan hallituksessa tuolloin teinivuosina, vaikkakin palaa nyt näyttelyihin vielä pidemmän tauon jälkeen kuin minä.

Jos sitä aloittaisi pakkaamisen vaikka villasukista.

Mallun hammaslääkäri

Tänään hoidettiin alta pois yksi niistä eläinlääkärijutuista, joita olen vähän lykännyt, kun näitä akuutimpia alkoi kasaantua syksyyn. Eli kävimme poistattamassa Mallulta tummuneen yläkulmurin ja aiemmin katkenneen yläkulmurin juuren. Olemme aiemmin hoidattaneet frettien hampaita paljon Johanna Rauliolla Vantaalla ja Gisle Sjöbergillä Porvoossa. Se on ollut sikäli helppoa, että molemmilla käy paljon eksopotilaita, ja kumpikin on hoitanut meidän tyyppejä jo monen vuoden ajan. Kuitenkin mitä enemmän olen itse työskennellyt Turun seudulla ja tutustunut eläinlääkäreihin täällä, sitä isommaksi minulla on kasvanut kynnys ajaa joka asiasta pääkaupunkiseudulle. Täälläkin kun on kuitenkin paljon monenlaista osaamista, eikä kenestäkään tule spesialistia ilman että pääsee harjoittelemaan. Niinpä päätettyäni hoitaa kuntoon myös nämä lykätyt asiat, kysyin töissä Kaarinan eläinlääkäriasemalla haluaisiko Pauliina Meri laajentaa kissojen, koirien ja kanien hampaista fretteihin. 

Tassusta ajeltiin karvaa kanylointia varten

Pauliina oli avoin ehdotukselle, joten Mallu kävi pari viikkoa sitten näyttäytymässä töissä ja sovittiin millaista aikaa neidille varataan. Ja tänään oli tosiaan sitten hoitopäivä. Tänään Pauliinan hoitajana oli Heli, joka pääsi sitten harjoittelemaan fretin kanylointia. Tänään en edes koittanut ehdottaa itseäni siihen hommaan, vaan keskityin olemaan enemmän omistaja ja vähemmän hoitaja. Mallun kanssa kaikki menikin oikein kivasti: Mallu nukahti nopeasti, Heli sai neidin toisella yrittämällä kanyloitua, vaikka freteillä on todella sitkeä nahka ja pienet suonet ja klinikalta löytyi jopa sopivan pieni intubaatioputki tällaisen minin inhalaatioanestesiaan. Eli anestesia saatiin toteutettua Mallulle yhtä turvallisesti kuin koirille ja kissoillekin.   

Pauliina otti ensin työn alle sen tummentuneen kulmurin jonka takia aika oli alunperin varattu, ja hammas lähti hyvin pois juurineen. Sen jälkeen tarkistettiin aiemmin katkenneen kulmurin kohta, ja poistettiin sen juuri, joka oli vielä paikoillaan. Hammaskiveä ei ollut kauheasti kertynyt, mutta ne mitä oli poistettiin samalla käynnillä. Kumpikin poistokohdista suljettiin sulavilla tikeillä. Mallu sai operaation yhteydessä kipulääkkeen ja pahoinvoinninestolääkkeen.

Hampaanpoisto käynnissä

Operaation jälkeen Mallu siirtyi heräilemään sylissäni happimaskin luokse. Koska minulla ei ollut tänään työvuoroa, ja halusin luonnollisesti odottaa Mallun olevan kunnolla hereillä ennen kotiin lähtöä, saatoin yhtä hyvin hengailla sen kanssa heräämössä. Eipä siinä kauaa tarvinnut edes istua, kun Mallu alkoikin herätteen saatuaan jo nostella päätään ja tunnustella kielellä suutaan. Siirryttiinkin siitä sitten vähän ajan jälkeen taukotilaan, jossa Mallu sai sitten heräillä loppuun hupparini sisässä ja pääsin kyselemään Pauliinan fiilikset operaation jälkeen. Että oliko tämä nyt potilaskokemuksena kuinka erilainen kuin kissan hammashoito. Intubointi eli hengitystuubin asettaminen oli kuulemma ollut melkein jopa helpompaa kuin kissojen kohdalla, ja kulmahampaan juurikaan ei ollut ollut paha. Tämän kokemuksen perusteella Pauliina sanoi olevansa valmis hoitamaan frettien hampaita myös jatkossa.

Heräämössä suussa tuntui vähän hassulta

Olinkin etukäteen luvannut, että jos homma on hänestä ihan kamalaa, jätän klinikan ja eläinlääkärin nimet pois tästä postauksesta, ettei kukaan muu kysy häneltä enää vastaavaa. Mutta muussa tapauksessa annan luvan käyttää kuvia halutessa myös klinikan somessa, että tämmöistäkin on tullut hoidettua. Itsekin uskallan varmasti myös jatkossa kääntyä Pauliinan puoleen silloin kun on tarvetta frettien hammashoidoille.

Kotiin päästyä Mallu pääsi heti emonsa seuraan, joka katsoikin heti tarkkaan läpi, missä Mallu oli ollut hummailemassa. Sen jälkeen käperryttiinkin samaan pesään nukkumaan. Ihan vielä en ole kertonut Mallulle seuraavaa huonoa uutista, eli että seuraava viikko menee jauhelihakuurilla, jotta tikit saavat rauhassa parantua. Mallu kun on selvästi enemmän kokonaisten ruokaeläinten perään. 

Tämmöiset sinne sitten jäi. Samoin kuin omistajan morkkis siitä, että tämänkin olisi voinut hoidattaa jo vähän aiemmin.

Esittelyssä Arvon kissa

Ihminen on monessa suhteessa hyvin epälooginen eläin. Vaikka tilasin Heli Mäenpään viime kuussa julkaistun Arvon kissa -kirjan jo vuosi sitten Mesenaattikampanjan kautta, en sen saavuttua noin kuukausi sitten pystynyt edes avaamaan sitä. Olin niin rikki ja sekaisin oman lauman sairasteluista, että en kokenut jaksavani itkeä enää yhtään surullista eläinkohtaloa. Samaan aikaan kuitenkin seurasin somen kautta reaaliajassa Saariston populaation loukutuksia lukuisine eutanasioineen ja kuuntelin Elli Valtosen hyvinkin synkkiin teemoihin sukeltavan esikoisromaanin Tainnutuskehto. Jotenkin kissakriisi useine kohtaloineen tuntui vain tulevan liian iholle, kun koitin päättää miten yhden meidän oman kissan tarina jatkuu. 

Tänä viikonloppuna jäin kuitenkin yksin kotiin, kun Jussi lähti viikonlopuksi pelireissuille ja minä jäin vastaamaan mummon lääkityksistä. Jotenkin siinä kohtaa tuntui olevan aika kaivaa esille villasukat ja virittää takkatuli. Ottaa käteen kirja ja syliin kissa. Sen jälkeen en sitten paljon muuta enää tehnytkään, kun kirja imaisi mukaansa, ja sitä päätti koko ajan lukea enää vain yhden tarinan ennenkuin laskisin kirjan alas. Jussin soittaessa tänään aamulla kuulumisia oli pakko vain kohteliaasti katkaista puhelu, todeten että en ole malttanut syödä vielä edes aamupalaa, kun kirjaa olisi enää parikymmentä sivua jäljellä. Että voidaan palata kaikkeen sitten jälkeen. 

Mauno ja Löllö kirjan äärellä

Yllättäen kirja kun ei ollutkaan yhtään ahdistava. Tässä vaiheessa sitä kun jo tietää mitä kissakriisi on ja kuinka monet synkät kasvot sillä on. Sitä on seurannut netin kautta monia populaatioita. Sitä on ollut työssäoppimassa kissatalolla. Sitä tuntee useamman joka on sielä eturintamassa auttamassa populaatiokissoja. Sitä on nähnyt, miltä nelikiloinen kissa näyttää kuihduttuaan kilon painoiseksi. Eli se kirjan surullinen puoli ei päässyt enää yllättämään. Valitettavasti ihmisen julmuus, välinpitämättömyys ja sokeus omille toimilleen yllättää enää harvoin. Sen takia sitä pystyikin keskittymään kirjassa paljon enemmän niihin onnellisiin loppuihin: siihen, että jokaisella kirjan kissalla oli nyt oma ihminen ja oma koti. Ne ovat kaikki hoidettuja ja suojassa. Ja niiden kirjan nimikkohenkilöiden tarinoissa vieraili myös lukuisia muita pelastuneita kissoja, joiden tarinat kietoivat yhteen nimikkohenkilöiden tarinoiden kanssa. 

Arvon kissa olikin tärkeä muistutus siitä, että vaikka emme voi ikinä pelastaa kaikkia kissoja, jokaiselle yksittäiselle pelastetulle kissalle se yksi pelastettu henki on kaikki mitä sillä kissalla on. Sen takia vaikka jostain populaatiossa yksi ainoakin kissa selviäisi, on se jo lottovoitto. Ja vaikka yksikään ei selviäisi, on se voitto niille, jotka eivät joudu ikinä syntymään tyhjennettyyn populaatioon. Tämä on se, mikä itseni on välillä vaikea muistaa, ja miksi olenkin toistaiseksi pidättäytynyt suorasta eturivin toiminnasta populaatiokissojen auttamisessa. Tiedostan että minulla on monesti liiankin iso taipumus auttaa ottamalla kaikki omien siipieni suojiin, ja tiedän että kodittomia kissoja on yksinkertaisesti aivan liikaa sen tyyppiseen auttamiseen, kun jo yksittäisessä populaatiossa kissaluku voi nousta kymmeniin ja eläinlääkärikulut yli kymmeneen tuhanteen. Koittamalla auttaa henkilökohtaisesti kaikkia sitä vain palaisi loppuun, tai pahimmassa tapauksessa päätyisi uudeksi populaatiopaikaksi, kun jossain kohtaa eläinmäärä ylittäisi käytettävissä olevat resurssit.

Ruttukin liittyi seuroihin, kun kaivoin esille namit. Aino pysytteli sivummalla, koska Ainoa harmittaa ettei Jussi ole kotona.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jokainen voisi auttaa osaltaan jotenkin. Arvon kissa -kirja auttaa tekemällä ilmiötä aiempaa näkyvämmäksi monelle sellaisellekin ihmiselle, jolle kissapopulaatiot ovat ilmiönä vieraampi, ja jotka ovat ehkä tottuneet ajattelemaan kritiikittömästi, että ainahan maatiloilla on ollut kissoja eikä niitä ole aiemminkaan ollut tapana leikkauttaa. Ongelman tiedostavia kissaihmisiä se auttaa tarjoamalla balsamia haavoille selvityjien tarinoiden myötä. 

Mintun eutanasiapäivänä Mintun mukana lähti myös pieni tarvikelahjoitus Dewille, sillä Eläinklinikka Pelottomassa on yksi Dewin keräyspisteistä. Nyt viikonloppuna kirjaa lukiessa olen samalla koonnut seuraavaa pientä lahjoituskassia, joka lähtee matkaan huomenna. Koska en uskalla auttaa populaatiokissoja tarjoutumalla sijaiskodiksi ainakaan ennenkuin mahdollinen Foster Failure ei sotkisi kotipakkaa, sitä osallistuu turvallisemmin tarvike- ja ruokalahjoitusten muodossa. Tuttu Dewin aktiivi kyllä jo lohdutti minua, ettei edes antaisi minulle tänne sellaista kissanpentua, jolle on kotiehdokkaita jo jonoksi asti, kun minulla on paremmat resurssit ottaa tänne eksoja, joille kotivaihtoehtoja on monesti vähemmän.  Ehkä ihan hyvä niin. Kissakriisin kanssa tullaan kuitenkin taistelemaan vielä pitkään. 

Mutta sitä parempaa maailmaa tavoitellessa meillä on täällä jo neljä maailman arvokkainta kissaa, Mauno, Aino, Löllö ja Ruttu. Ja sateenkaarisillan toisella puolella meitä odottaa jo edeltä lähteneet arvovieraat Minttu, Latzi, Santtu ja Misu, joiden ihminen sain olla osan matkaa. 

Arvon kissa. Jos et ole jo lukenut, suosittelen lämpimästi.

Marraskuu blues

Turussa keli on jatkunut sateisen syksyisenä. En ole lumi- tai talvi-ihmisiä, mutta tämän hetkistä yleistä mielialaa ei silti juurikaan nosta, että on kokoajan märkää, kylmää ja kokoajan aikaisemmin pimeä. Tämänkertaiset eutanasiapäätökset ottivat niin koville, että olin tavallaan odottanut, että niiden jälkeen olotila olisi vähän helpottanut. Ei muuttunut varsinaisesti hyväksi, mutta että sellainen epämääräinen stressi ja ahdistus olisivat tehneet enemmän tilaa surulle. Että olo olisi ollut surullinen ja haikea, mutta kuitenkin jotenkin selkeämpi. 

Sitä selkeyttä saadaan kuitenkin selvästi vielä odottaa. Tähän asti lääkerumbaa olen lohduttautunut sillä, että ainakin meidän sydänvikainen Mitella-mummo tuntuu porskuttavan hyvin lääkkeiden kanssa. Eilen huomioni kiinnittyi kuitenkin siihen, että mummuska on laihtunut taas vähän liikaakin. Kaivettiin sitten vaaka esille olkkarin pöydälle, ja tarkkaillaan nyt hetki mummon painonkehitystä ja katsotaan, pitäisikö sen joulukuinen kontrolli siirtää sittenkin vähän aikaisemmaksi. Tämän ei pitäisi olla varsinaisesti yllätys, sillä meidän freteistä vain kolme on elänyt yli kahdeksan vuotiaaksi, ja Mitella on kuitenkin jo 7v7kk. Silti juuri tähän kohtaan olisi kaivannut sitä, että ei olisi tarvinnut alkaa vielä miettiä, missä kohtaa meidän lisäaika loppuu. 

Hattara & Mymski <3 Eivät vielä ystäviä, mutta ehkä hekin pikkuhiljaa.

Matelijabunkkerissa olen alkanut tyhjentää Jesterin terraa. Päätimme että Musti saa sen toistaiseksi itselleen, sillä Musti on alkanut tehdä turhankin itsetuhoisen oloisia loikkia nykyisen terraarionsa tasolta aina nähdessään ruokaa. Viimeistään ensi kesänä Mustille remontoidaan sitten aikuiskämppä matelijabunkkerin yhteydessä olevasta kylmiöstä. Pojan kasvutahti vähän ratkaisee sen, tehdäänkö se jo ennen häitä, vai annetaanko kylmiön olla kylmiö vielä häiden ajan ja puretaan sieltä kylmäkone vasta niiden jälkeen. 

Olen myös alkanut vakavasti harkita kaivavani ainakin osan joulukoristeista jo esille tuomaan valoa ja väriä tähän. Joulu kun muodostaa hyvin vahvan poikkeuksen siinä, että en ole talvi-ihmisiä tai välitä lumesta. Olen myös siivoillut viime viikkoina kaappeja, vaikka en aiokaan viettää joulua niissä. Mutta niistä on löytynyt jo jonkin verran tavaraa lahjoitettavaksi hyväntekeväisyyteen. Yksi kuorma lähtikin jo Dewille, ja sinne saadaan toivottavasti kasaan toinenkin paketti ennen joulua.   

Tänään ajattelin koittaa saada aikaiseksi myös putsata takan luukut noesta, niin että voisi laittaa takkaan tulen ja alkaa lukea takkatulen ääressä Heli Mäenpään Arvon kissa -kirjaa. Tilasin sen jo viime vuonna mesenaattikampanjan kautta, ja sain sen postissa kolmisen viikkoa sitten. Nyt vain on itkenyt niin paljon jo ilman koskettavia eläintarinoita, että jätin kirjan suosiolla vähän sivuun odottamaan. 

Että eiköhän tämä vielä tästä. Päivä kerrallaan.

Harkinnassa paluu kuluseurantaan

Tälle syksylle on tullut ja tulossa sen verran monia eläinlääkärilaskuja, että päässä on väkisin pyörinyt myös se, miten saataisiin talous takaisin hallintaan. Yhtenä työkaluna tähän on miettinyt että alkaisi taas kirjata kuluja tarkemmin ylös, että ne olisivat helpommin seurattavissa. Pääosin frettien osalta kuluseurantaa tuli pidettyä julkisesti blogissa tammikuusta 2016 toukokuulle 2019. Silloin päädyin lopettamaan kuluseurannan Ainon muutettua meille. Ainon tulon myötä pelkkien frettikulujen erottaminen kaikista eläinkuluista olisi käynyt turhan haastavaksi. Nykyään meidän eläinkulut ovat vielä aiempaakin enemmän limittäin ja lomittain keskenään, kun kotona on useita tyyppejä jotka käyttävät osittain samoja ruokia, virikkeitä ja tarvikkeita. Eli käytännössä kuluseuranta tulisi olemaan mallia kaikki tai ei mitään. Eli sitä kirjaisi joko kaikkien eläinten kulut tai ei minkään. Samasta syystä sitä arpoo, olisiko kuluseurannan paikka yksityisesti ruutuvihossa, vai aiempaan tyyliin julkisesti blogissa. Yksittäisten lajien osalta kun etenkin moni lajia harkitseva kokee kiinnostavaksi, mitä eläimen pitoon oikeasti menee rahaa. Mutta en tiedä olisiko se mitä tälläisen eläintarhan pyörittäminen vaatii oikeasti kiinnostavaa muille kuin itselleni. Koska kukaan ei spontaanisti mieti, että olisihan tummoinen kuudenkymmen lajin eläintarha kiva juuri tuollaisella lajikombolla, mutta mitähän sen ylläpito maksaa.

Ja toki nyt loppuvuodenkin eläinlääkärikulut ovat sellaisia pakollisia kuluja, että ne eivät kirjaamalla muuksi muuttuisi, eikä niistä voisi lähteä säästämään lukuja kaunistellakseen. Viime Zooplus-tilauksissakin ainoat "hömpät" ovat olleet piipperin sisältäviä vinkuhiiriä, joiden repimistä fretit suorastaan rakastavat. Joten niitä tulee usein klikattua kaikkiin kissanhiekka ja lohitahnatilauksiin yksi kolmen setti. Lohitahnan menekkiä taas ylläpitää se, että Mitella saa kaikki aamu- ja iltalääkkeensä sen seassa. 

Joten en tässä vaiheessa vielä lupaa mitään, mutta ehkä vähän kartoitan, että jos lähden tähän, kiinnostaako se lukijoita.   

Lepää rauhassa Jester

Viime viikot täällä on eletty aika painavissa tunnelmissa, kun lääkitysten edetessä kävi koko ajan selvemmäksi, että ainoa joka meillä vastasi toivotulla tavalla lääkkeisiin oli ja on Mitella. Reilu kuukausi sitten mietin, että Mitellalla on todennäköisesti parhaassakin tapauksessa vain kuukausia elämää jäljellä, mutta että jos lääkitys toimii, se kannattaa, sillä lääkitys voi tuoda niin paljon lisää elämänlaatua niihin kuukausiin. Mintun ja Jesterin kohdalla taas toivottiin parhaassa tapauksessa vielä useita yhteisiä vuosia. Sitten Mitellan oireet katosivat käytännössä kokonaan parissa päivässä lääkityksen aloittamisen jälkeen, mutta Mintun ja Jesterin tilat vain huononivat lääkkeistä huolimatta, kunnes alkoi käydä koko ajan selvemmäksi, että meidän 7,5-vuotiaalla sydänvikaisella mummolla taitaa sittenkin olla se paras tilanne ja ennuste.

Jesterin edellisellä kontrollikäynnillä sovittiin jo valmiiksi eutanasia tälle päivälle, mikäli nivelten turvotus ei laske ennen tätä päivää selvästi. Se ei laskenut, jonka lisäksi Jester alkoi vaikuttaa vaisummalta, ruoka maistui huonommin ja ulosteiden koostumus muuttui. Kun tänään sitten vastaanotossa kysyttiin, olemmeko jo miettineet onko tämä nyt sitten kontrolli vai eutanasiakäynti, ei minun tarvinnut kysyä enää eläinlääkärin mielipidettä vastatessani että eutanasia. 

Niin meidät ohjattiin sitten suoraan eutanasioille varattuun huoneeseen, joka on Koira-ja Kissaklinikalla sivussa muista. Sielä on vähän kivemmat sohvat ja oma uloskäynti, ettei tarvitse sitten poistua itkuisena aulan kautta. Jester lähti minun sylissäni. Meidän ensimmäinen ja maailman mahtavin äkämä ja kiukkulimppu. 

Lepää rauhassa Jester
2016 - 6.11.2023

Sattuu. Itkettää. 

Silti olen ihan tyytyväinen siihen, että huomenna on työpäivä. Ollaan nyt eletty sen verran monta viikkoa sairaskuplassa, että nyt kun lääkittäviä jää enää yksi, asia alkaa pikku hiljaa konkretisoitua. Eletään kyllä edelleen 12 tunnin lääkityssyklissä, mutta nyt ei toivottavasti tarvitsisi tehdä hetkeen päätöksiä kenenkään suhteen. 

Simo talviunille

Pikkusiilitanrekki Simon aktiivisuus on vähentynyt syksyn mittaan selvästi, ja tämän kaiken keskellä havahduin ehkä vähän liiankin myöhään siirtämään poikaa viileämpään. Pojan valoja ja lämpöjä kotiterraariossa alettiin kyllä laskea jo muutama viikko sitten, mutta minusta tuntuu, että poika on ollut sen verran uninen, että se olisi ollut varmasti valmis lepoon jo aiemmin. Tämän puolesta puhui myös vaaka, sillä pojan ruokahalu on ollut myös selvästi huonompi, niin lämpimässä sen paino ehti vähän laskea huippupainosta. Mutta nyt poika on ollut jo pari päivää pienemmässä terraariossa matelijabunkkerin yhteydessä olevassa kylmiössä. Alkuun olin ajatellut laittaa pojan talvehtimaan tuulikaappiin tai vierashuoneeseen, mutta niiden lämpötila oli vähän ylärajoilla talvehtimiseen. Niin etenkin koska alku meni vähän turhan lämpimässä, en halunnut riskeerata sen suhteen, että poika pysyisi levossa liian aktiivisena ilman että se kuitenkaan söisi. Kylmähuoneessa minun on myös tällä hetkellä kaikkein helpoin säädellä lämpötilaa, sillä sielä ei ole muita eläimiä ja se toimii vain varastona, eli lämpötilasäädöissä ei tarvitse ottaa huomioon kenenkään muun tarpeita kuin Simon. 

Simon talvilukaali

Vaikka meillä on ennenkin talvehdetettu eläimiä, Simon kohdalla jännitän tätä erityisen paljon, sillä Simo on meillä ensimmäinen nisäkäs, joka tarvitsee unet. Mutta nyt kun poika on siirretty viileään, seuraavat kuukaudet tiedossa on vain säännölliset punnitukset ja sen varmistaminen, että poika saa nestettä. Herättelyyn siirrytään sitten kevätalvella. 

Kilpikonnat ovat puolestaan horrostaneet nyt syyskuussa asti. Siinä missä Simo viettää trooppista talvilepoa 15-19 asteessa, kilpikonnille on varattu horrostukseen jääkaappi autotalliin. jossa lämpötila pysyttelee 4-6 asteessa. Kilpikonnienkin unta valvotaan punnitsemalla konnat säällisesti ja tarkistamalla etenkin niiden alakilpi, ettei sielä näy mitään punoitusta tai muuta muutosta. Donatellella ja Rafaellalle tämä on nyt kolmas talvihorros täällä meillä, ja Rypsille ensimmäinen. Rypsillä ei ole ikinä ennen pidetty täyttä talvihorrosta, joten sen kohdalla arvon edelleen vähän, pidänkö hänet nukkumassa yhtä pitkään kuin tytöt, vain pidänkö talvihorroksen näin ensimmäisellä kerralla vähän lyhyempänä, ja härättelen Rypsin jo ennen tyttöjä. Osittain siksi, että Rypsin ollessa ensikertalainen sen horros jännittää itseäni enemmän. 

Ja sielä nukkuu Simo

Kuoleman rutiinit

Aina välillä minulta kysytään, että tottuuko näin ison eläinlauman kanssa kuolemaan. Että kun meillä tätä jengiä on niin paljon, ja eutanasioita väistämättä enemmän ja useammin kuin keskivertoeläinharrastajalla. Oma vastaukseni on yhtä aikaa kyllä ja ei. Ei siinä mielessä, että ei se ikinä lakkaa sattumasta. Osa päätöksistä on helpompia kuin toiset, mutta itku tulee kyllä lähes poikkeuksetta. Joskus yksittäinen. Joskus tulee itkettyä viikkoja ennen ja jälkeen, kun käydään asiaa Jussin kanssa läpi. Kaikkein pahiten romahdin 2021, jolloin useampi kuolema lyhyen ajan sisään käynnisti paniikkikohtaukset ja akuutin stressireaktion, kun pää ei pysynyt enää mukana. Tänäkin vuonna on saatu itkeä ihan riittämiin, ja seuraavat hyvästit voivat olla edessä jo maanantaina.

Siinä mielessä taas kyllä, että meillä alkaa olla aika vahvat rutiinit miten kuolemantapauksissa edetään. Minulla on tietyt eläinlääkärit, joiden puoleen eutanasiatilanteissa mieluiten käännyn. Tiedän minkä uurnan kenenkin käyttämän tuhkaamon kuvastoista haluan. Minulla on tietty paikka, mihin kaikkien tuhkat sirotellaan. Tiedän, miten lopetusprosessi menee. Minun ei tarvitse käyttää siinä tilanteessa yhtään ylimääräistä energiaa noiden päätösten tekemiseen, mikä osaltaan vapauttaa tilaa surulle. Jos joskus pelkäsin, miten selviän työssäni eutanasiatilanteiden kohtaamisesta, niin nykyään siinä ehkä vaikeimmalta tuntuu juuri tuhkaus- ja uurna-asioiden läpikäyminen. Se kun pitää laittaa ihminen tekemään niin monia valintoja tilanteessa, jossa ihminen on tehnyt juuri sen valinnoista vaikeimman, eli päätöksen päästää ystävä ja perheenjäsen pois. Etenkin kun nykyään osa tuhkaamoista tarjoaa niin loputtomasti uurnavaihtoehtoja ja mahdollisuuksia niiden yksilöintiin aina laatan väriä, fonttia ja kiillon astetta myöten. Mikä on toki siinä mielessä hienoa, kun yhä useampi haluaa pitää uurnat esillä kotonaan muistona rakkaasta perheenjäsenestä. Mutta siinä mielessä perseestä, että ne yksityiskohdat pitää käydä läpi siinä lopetustilanteen yhteydessä, kun tilaus tehdään. 

Toisaalta en edes haluaisi tottua kuolemaan. Se kun käytännössä ainakin omalla kohdallani tarkoittaisi, että sitä joko lakkaisi rakastamasta elossa olevia ja ne muuttuisivat yhdentekeviksi. Tai että kuolemasta tulisi niin arkipäiväinen asia, että siihen turtuisi. Kumpikaan ei tunnu ajatuksena miellyttävältä, ei vaikka vaihtoehtona on että sitä itkee sitten välillä silmät turvoksiin ja migreenin itselleen. Alan vaihdon myötä olen joutunut opettelemaan myös jotain, joka olisi ollut minulle nuorempana äärimmäisen vaikeaa: itkemään kollegoiden edessä. Vuosia jatkunut koulukiusaaminen opetti minua lokeroimaan asiat hyvin hyvin tiiviisti ja välttämään julkisia tunteidenpurkauksia etenkin koulussa ja töissä. Nyt on joutunut oppimaan hyväksymään sen, että koska kollegat näkevät minut välillä myös omien lemmikkieni kanssa myös niinä vaikeimpina hetkinä, he näkevät minusta väkisin muutakin kuin ammattiroolini. Toisaalta se on ollut myös vapauttavaa ja auttanut tuomaan työminää ja arkiminää lähemmäs toisiaan. Toki itkeminen on yhä helpompaa tiettyjen ihmisten läsnäollessa, minkä takia meidän lauman lopetukset tahtovatkin keskittyä tietyille ihmisille. Ja mahdollisuuksien mukaan suosimme yleensä kotilopetuksia, että saa sitten keskittyä itkemään rauhassa kotona. Olkootkin että alanvaihto on tehnyt myös sen, että useimmat työkaverit tietävät turhankin hyvin, millaista on menettää lemmikki, ja asiaan liittyvien tunteiden käsittelyyn saa apua juttelemalla työkavereiden kanssa. 

Nytkin kun Minttu on lähtenyt ja ensimmäiset isoimmat itkut on itketty voin rauhassa odottaa Mintun uurnan noutoilmoitusta ja tuhkaamolaskua. Tunnustella miten tunteet asettuvat, ja katsoa sitten sen mukaan, kumpi meistä hakee uurnan. Koska kokemuksesta tiedän myös sen, että uurnan haku ja -lasku tuovat usein tunteet taas sen verran vahvasti pintaan, että en aina katso olevani silloin ajokuntoinen, etenkin jos samaan aikaan on muita stressitekijöitä. Jos tuo 2021 opetti jotain, niin sen, että silloin kun tunteet ovat pinnassa, pahinta mitä voin itselleni tehdä, on koittaa pakottaa itseni tsemppaamaan asioissa, joita voi ihan yhtä hyvin lykätä, delegoida tai hoitaa myös toisin. Riippumatta siitä, kuinka pieneltä jokin asia muiden silmissä näyttää.

Mintusta

Sanat ovat edelleen tiukassa, mutta koska itselläni kirjoittaminen monesti selkiyttää omaa päätä ja helpottaa omaa oloa, koitan kirjoittaa edes jotain. Etenkin koska tällä hetkellä tuntuu, että en tiedä, kuinka kauan minulla menee, että pystyn puhumaan tästä kenellekään, sillä puhuminen on itselleni vielä kirjoittamistakin vaikeampaa. Tällä hetkellä jo kirjoittaessa tulee itku ja näppäimiä olisi vaikea nähdä, ellei tietäisi missä ne näppäimistöllä ovat. 

Mintun eutanasiapäätös oli yksi elämäni vaikeimpia, ellei vaikein. Siksi se menikin niin vahvasti myös uniin. Etenkin kun arvoin kahden vaiheella ihan loppuun asti. Välillä sitä oli päätöksestä aivan varma, mutta samaan aikaan sitä koko ajan pälyili takaovea etsien, ja olisi halunnut vain juosta niin kauas kuin mahdollista.

Sen takia minulle oli äärettömän tärkeää, että saimme paikalle nimenomaan Roosan ja Lauran, ja se että saimme heidät paikanpäälle kotiin. He ovat käyneet meillä ennenkin sekä ihan kahvittelemassa että lääkitsemässä meidän eläimiä kotona. He ovat olleet mukana useammassa Mintun rötgen-, ultra-, hammas- virtsa-, veri- ja yleistutkimuksessa. He ovat silloin kun vielä työskentelimme samassa paikassa kuulleet monet kerrat kun juttelen meidän arjesta. Eli tiesin että heille voisin kaikkein vähiten kaunistella tai liioitella tämän hetkistä tilannetta riippumatta siitä, kumpaan suuntaan oma vaakakuppi olisi taas kallistumassa sovitulla käynnillä. Koska tuntemistani eläinlääkintäalan ammattilaisista he tunsivat parhaiten sekä Mintun että minut. 

Koska oma pää seilasi ihan loppuun asti. Päivällä töissä lähtiessä olin varma, että eutanasia oli paras vaihtoehto. Kun Minttu käveli olohuoneessa Roosaa ja Lauraa vastaan, olin valmis yrittämään vielä. Mutta kun keskustelimme Roosan kanssa, mikä eutanasian vaihtoehto olisi, ja Roosa kysyi pystyisimmekö lääkitsemään Minttua ja paikallishoitamaan niskaa, minä yhtä aikaa tiesin, että me todellakin pystyisimme tekemään sen, mutta että en voisi tehdä sitä. En etenkään nyt kun on nähnyt mitä päivittäinen lääkitys on Mintulle tehnyt, ja näki miten paidan käyttö ahdisti sitä. Koska ihan ensin, ennenkuin oltaisiin voitu miettiä taas seuraavaa askelta, meidän olisi pitänyt saada kuntoon Mintun niska, jonka se oli taas repinyt itse auki.

Mikäli kyseessä olisi ollut vain rajallisen mittainen kuuri, jonka jälkeen olisi koittanut normaali arki, asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa. Mutta ajatus siitä, että koitettaisiin lääkitä vielä lisää vaivaa, jota lääkitseminen on ennestään pahentanut, ja sen jälkeen oltaisiin parhaassa tapauksessa siinä pisteessä, missä oltiin ennen patin poistoa - eli miettimässä, miten saataisiin estettyä ongelmaa uusimasta, kun lääkitys ei ole vaihtoehto. Tietäen, että jollain tasolla itsekin stressaisin koko ajan, mikä ja koska laukaisee taas Mintun stressin. Koska nytkin huomasin jo miettäväni, pitäisikö meidän peruuttaa joulu, miettiä häiden pitopaikka uusiksi, olla ottamatta vieraita... ja että olisin ollut kaikkeen siihen valmis, jos olisin tiennyt, että se auttaa Minttua. Mutta läheskään aina oireiden alkuun ei ole liittynyt mikään noinkaan iso tai dramaattinen muutos.  

Ja vaikka Minttu tuli nytkin Roosaa ja Lauraa vastaan, Laurakin sanoi, ettei ole koskaan nähnyt Minttua tuollaisena, noin pälyilevänä ja varautuneena. Siitäkin huolimatta, että mielialalääkitys jätettiin pois jo perjantaina, sillä sen jälkeen kun alettiin Jussin kanssa keskustelemaan vakavammin myös eutanasiasta vaihtoehtona, Jussi ei halunnut käyttää mahdollisesti viimeisiä yhteisiä aamuja maanitellen Minttua sohvan alta. Sillä vaikka itse pillerin antamiseen ei mennyt usein minuuttiakaan, Mintun palautuminen siitä, että se pakotettiin ottamaan lääke vastoin tahtoaan oli hidasta.

Niinpä tehtiin päätös. Minttu lähti Jussin sylissä lempiviltissään, johon kiedottuna hän lähti Roosan matkaan saatuaan siivet. Illalla minun oli vaikea hengittää. Yö meni pätkissä. En kadu päätöstä, mutta minulla kestää opetella, ettei Minttua enää ole.