Kuoleman rutiinit

Aina välillä minulta kysytään, että tottuuko näin ison eläinlauman kanssa kuolemaan. Että kun meillä tätä jengiä on niin paljon, ja eutanasioita väistämättä enemmän ja useammin kuin keskivertoeläinharrastajalla. Oma vastaukseni on yhtä aikaa kyllä ja ei. Ei siinä mielessä, että ei se ikinä lakkaa sattumasta. Osa päätöksistä on helpompia kuin toiset, mutta itku tulee kyllä lähes poikkeuksetta. Joskus yksittäinen. Joskus tulee itkettyä viikkoja ennen ja jälkeen, kun käydään asiaa Jussin kanssa läpi. Kaikkein pahiten romahdin 2021, jolloin useampi kuolema lyhyen ajan sisään käynnisti paniikkikohtaukset ja akuutin stressireaktion, kun pää ei pysynyt enää mukana. Tänäkin vuonna on saatu itkeä ihan riittämiin, ja seuraavat hyvästit voivat olla edessä jo maanantaina.

Siinä mielessä taas kyllä, että meillä alkaa olla aika vahvat rutiinit miten kuolemantapauksissa edetään. Minulla on tietyt eläinlääkärit, joiden puoleen eutanasiatilanteissa mieluiten käännyn. Tiedän minkä uurnan kenenkin käyttämän tuhkaamon kuvastoista haluan. Minulla on tietty paikka, mihin kaikkien tuhkat sirotellaan. Tiedän, miten lopetusprosessi menee. Minun ei tarvitse käyttää siinä tilanteessa yhtään ylimääräistä energiaa noiden päätösten tekemiseen, mikä osaltaan vapauttaa tilaa surulle. Jos joskus pelkäsin, miten selviän työssäni eutanasiatilanteiden kohtaamisesta, niin nykyään siinä ehkä vaikeimmalta tuntuu juuri tuhkaus- ja uurna-asioiden läpikäyminen. Se kun pitää laittaa ihminen tekemään niin monia valintoja tilanteessa, jossa ihminen on tehnyt juuri sen valinnoista vaikeimman, eli päätöksen päästää ystävä ja perheenjäsen pois. Etenkin kun nykyään osa tuhkaamoista tarjoaa niin loputtomasti uurnavaihtoehtoja ja mahdollisuuksia niiden yksilöintiin aina laatan väriä, fonttia ja kiillon astetta myöten. Mikä on toki siinä mielessä hienoa, kun yhä useampi haluaa pitää uurnat esillä kotonaan muistona rakkaasta perheenjäsenestä. Mutta siinä mielessä perseestä, että ne yksityiskohdat pitää käydä läpi siinä lopetustilanteen yhteydessä, kun tilaus tehdään. 

Toisaalta en edes haluaisi tottua kuolemaan. Se kun käytännössä ainakin omalla kohdallani tarkoittaisi, että sitä joko lakkaisi rakastamasta elossa olevia ja ne muuttuisivat yhdentekeviksi. Tai että kuolemasta tulisi niin arkipäiväinen asia, että siihen turtuisi. Kumpikaan ei tunnu ajatuksena miellyttävältä, ei vaikka vaihtoehtona on että sitä itkee sitten välillä silmät turvoksiin ja migreenin itselleen. Alan vaihdon myötä olen joutunut opettelemaan myös jotain, joka olisi ollut minulle nuorempana äärimmäisen vaikeaa: itkemään kollegoiden edessä. Vuosia jatkunut koulukiusaaminen opetti minua lokeroimaan asiat hyvin hyvin tiiviisti ja välttämään julkisia tunteidenpurkauksia etenkin koulussa ja töissä. Nyt on joutunut oppimaan hyväksymään sen, että koska kollegat näkevät minut välillä myös omien lemmikkieni kanssa myös niinä vaikeimpina hetkinä, he näkevät minusta väkisin muutakin kuin ammattiroolini. Toisaalta se on ollut myös vapauttavaa ja auttanut tuomaan työminää ja arkiminää lähemmäs toisiaan. Toki itkeminen on yhä helpompaa tiettyjen ihmisten läsnäollessa, minkä takia meidän lauman lopetukset tahtovatkin keskittyä tietyille ihmisille. Ja mahdollisuuksien mukaan suosimme yleensä kotilopetuksia, että saa sitten keskittyä itkemään rauhassa kotona. Olkootkin että alanvaihto on tehnyt myös sen, että useimmat työkaverit tietävät turhankin hyvin, millaista on menettää lemmikki, ja asiaan liittyvien tunteiden käsittelyyn saa apua juttelemalla työkavereiden kanssa. 

Nytkin kun Minttu on lähtenyt ja ensimmäiset isoimmat itkut on itketty voin rauhassa odottaa Mintun uurnan noutoilmoitusta ja tuhkaamolaskua. Tunnustella miten tunteet asettuvat, ja katsoa sitten sen mukaan, kumpi meistä hakee uurnan. Koska kokemuksesta tiedän myös sen, että uurnan haku ja -lasku tuovat usein tunteet taas sen verran vahvasti pintaan, että en aina katso olevani silloin ajokuntoinen, etenkin jos samaan aikaan on muita stressitekijöitä. Jos tuo 2021 opetti jotain, niin sen, että silloin kun tunteet ovat pinnassa, pahinta mitä voin itselleni tehdä, on koittaa pakottaa itseni tsemppaamaan asioissa, joita voi ihan yhtä hyvin lykätä, delegoida tai hoitaa myös toisin. Riippumatta siitä, kuinka pieneltä jokin asia muiden silmissä näyttää.