Esittelyssä Arvon kissa

Ihminen on monessa suhteessa hyvin epälooginen eläin. Vaikka tilasin Heli Mäenpään viime kuussa julkaistun Arvon kissa -kirjan jo vuosi sitten Mesenaattikampanjan kautta, en sen saavuttua noin kuukausi sitten pystynyt edes avaamaan sitä. Olin niin rikki ja sekaisin oman lauman sairasteluista, että en kokenut jaksavani itkeä enää yhtään surullista eläinkohtaloa. Samaan aikaan kuitenkin seurasin somen kautta reaaliajassa Saariston populaation loukutuksia lukuisine eutanasioineen ja kuuntelin Elli Valtosen hyvinkin synkkiin teemoihin sukeltavan esikoisromaanin Tainnutuskehto. Jotenkin kissakriisi useine kohtaloineen tuntui vain tulevan liian iholle, kun koitin päättää miten yhden meidän oman kissan tarina jatkuu. 

Tänä viikonloppuna jäin kuitenkin yksin kotiin, kun Jussi lähti viikonlopuksi pelireissuille ja minä jäin vastaamaan mummon lääkityksistä. Jotenkin siinä kohtaa tuntui olevan aika kaivaa esille villasukat ja virittää takkatuli. Ottaa käteen kirja ja syliin kissa. Sen jälkeen en sitten paljon muuta enää tehnytkään, kun kirja imaisi mukaansa, ja sitä päätti koko ajan lukea enää vain yhden tarinan ennenkuin laskisin kirjan alas. Jussin soittaessa tänään aamulla kuulumisia oli pakko vain kohteliaasti katkaista puhelu, todeten että en ole malttanut syödä vielä edes aamupalaa, kun kirjaa olisi enää parikymmentä sivua jäljellä. Että voidaan palata kaikkeen sitten jälkeen. 

Mauno ja Löllö kirjan äärellä

Yllättäen kirja kun ei ollutkaan yhtään ahdistava. Tässä vaiheessa sitä kun jo tietää mitä kissakriisi on ja kuinka monet synkät kasvot sillä on. Sitä on seurannut netin kautta monia populaatioita. Sitä on ollut työssäoppimassa kissatalolla. Sitä tuntee useamman joka on sielä eturintamassa auttamassa populaatiokissoja. Sitä on nähnyt, miltä nelikiloinen kissa näyttää kuihduttuaan kilon painoiseksi. Eli se kirjan surullinen puoli ei päässyt enää yllättämään. Valitettavasti ihmisen julmuus, välinpitämättömyys ja sokeus omille toimilleen yllättää enää harvoin. Sen takia sitä pystyikin keskittymään kirjassa paljon enemmän niihin onnellisiin loppuihin: siihen, että jokaisella kirjan kissalla oli nyt oma ihminen ja oma koti. Ne ovat kaikki hoidettuja ja suojassa. Ja niiden kirjan nimikkohenkilöiden tarinoissa vieraili myös lukuisia muita pelastuneita kissoja, joiden tarinat kietoivat yhteen nimikkohenkilöiden tarinoiden kanssa. 

Arvon kissa olikin tärkeä muistutus siitä, että vaikka emme voi ikinä pelastaa kaikkia kissoja, jokaiselle yksittäiselle pelastetulle kissalle se yksi pelastettu henki on kaikki mitä sillä kissalla on. Sen takia vaikka jostain populaatiossa yksi ainoakin kissa selviäisi, on se jo lottovoitto. Ja vaikka yksikään ei selviäisi, on se voitto niille, jotka eivät joudu ikinä syntymään tyhjennettyyn populaatioon. Tämä on se, mikä itseni on välillä vaikea muistaa, ja miksi olenkin toistaiseksi pidättäytynyt suorasta eturivin toiminnasta populaatiokissojen auttamisessa. Tiedostan että minulla on monesti liiankin iso taipumus auttaa ottamalla kaikki omien siipieni suojiin, ja tiedän että kodittomia kissoja on yksinkertaisesti aivan liikaa sen tyyppiseen auttamiseen, kun jo yksittäisessä populaatiossa kissaluku voi nousta kymmeniin ja eläinlääkärikulut yli kymmeneen tuhanteen. Koittamalla auttaa henkilökohtaisesti kaikkia sitä vain palaisi loppuun, tai pahimmassa tapauksessa päätyisi uudeksi populaatiopaikaksi, kun jossain kohtaa eläinmäärä ylittäisi käytettävissä olevat resurssit.

Ruttukin liittyi seuroihin, kun kaivoin esille namit. Aino pysytteli sivummalla, koska Ainoa harmittaa ettei Jussi ole kotona.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jokainen voisi auttaa osaltaan jotenkin. Arvon kissa -kirja auttaa tekemällä ilmiötä aiempaa näkyvämmäksi monelle sellaisellekin ihmiselle, jolle kissapopulaatiot ovat ilmiönä vieraampi, ja jotka ovat ehkä tottuneet ajattelemaan kritiikittömästi, että ainahan maatiloilla on ollut kissoja eikä niitä ole aiemminkaan ollut tapana leikkauttaa. Ongelman tiedostavia kissaihmisiä se auttaa tarjoamalla balsamia haavoille selvityjien tarinoiden myötä. 

Mintun eutanasiapäivänä Mintun mukana lähti myös pieni tarvikelahjoitus Dewille, sillä Eläinklinikka Pelottomassa on yksi Dewin keräyspisteistä. Nyt viikonloppuna kirjaa lukiessa olen samalla koonnut seuraavaa pientä lahjoituskassia, joka lähtee matkaan huomenna. Koska en uskalla auttaa populaatiokissoja tarjoutumalla sijaiskodiksi ainakaan ennenkuin mahdollinen Foster Failure ei sotkisi kotipakkaa, sitä osallistuu turvallisemmin tarvike- ja ruokalahjoitusten muodossa. Tuttu Dewin aktiivi kyllä jo lohdutti minua, ettei edes antaisi minulle tänne sellaista kissanpentua, jolle on kotiehdokkaita jo jonoksi asti, kun minulla on paremmat resurssit ottaa tänne eksoja, joille kotivaihtoehtoja on monesti vähemmän.  Ehkä ihan hyvä niin. Kissakriisin kanssa tullaan kuitenkin taistelemaan vielä pitkään. 

Mutta sitä parempaa maailmaa tavoitellessa meillä on täällä jo neljä maailman arvokkainta kissaa, Mauno, Aino, Löllö ja Ruttu. Ja sateenkaarisillan toisella puolella meitä odottaa jo edeltä lähteneet arvovieraat Minttu, Latzi, Santtu ja Misu, joiden ihminen sain olla osan matkaa. 

Arvon kissa. Jos et ole jo lukenut, suosittelen lämpimästi.