Näätäpäivä PetKingdomissa

Eilen olimme Suskun kutsumina pitämässä näätäpäivää Tampereella sijaitsevassa Pet Kingdomissa, jossa Suskukin työskentelee. Meidän lisäksemme paikalla olivat Bonsai Ahman seitsemänviikkoiset frettilapset emonsa ja kasvattajansa kanssa. Miikkis jaksoi melko hyvin edustaa koko päivän, vaikka loppua kohden sekin oli jo nukahtaa aitaukseensa - eikä sitä ole juuri senkään jälkeen hereillä näkynyt ennenkuin päästiin tänään takaisin Turkuun ja poika takaisin kotiin.

Tampereelle tuli saavuttua jo perjantaina illalla, jolloin majoituimme äitini luo kolmen minuutin matkan päähän Pet Kingdomista. Siirtymisiin ei siis tarvinnut juuri varata lauantaina aikaa ;-) Matkalla Turusta äidin luo poikkesimme kyllä Hervannan kautta, kun haimme sieltä yhden Exo Terran Jussin isoimmalle hämähäkille aikuisterraksi. Sen kasvua odotellessa terraarion saa kuitenkin Savu, sillä kyseisen terraarion katto ja ovet lukittuvat paremmin kuin Savun nykyisessä terraariossa. Sillä vaikka Savua ja frettejä ei ole tarkoitus jättää valvomatta samaan tilaan ja vaikka Snurre ja Esteri eivät ole kiinnostuneet pakastehiiristä tai tunnu mieltävän mitään lihajuttuja ruuaksi, ovat ne kuitenkin frettejä - niin on silti varmempi, että Savun terrraariossa ei ole nostokantta. Jussi oli ihan innoissaan kaikissa terraarion mukana tulleista lisävarusteista: valaisinkannesta, eri kokoisista faunabokseista, sisustusmateriaaleista ja muista, jotka siirtyvät suoraan hänen herppiprojekteihinsa.

Lauantaina aamulla siirryttiin sitten liikkeelle. Olimme paikalla hieman ennen frettejä, ja aloimme pystyttää pojalle omaa pentuaitausta jyrsijätarvikkeiden viereen. Viimeksi eläinkauppaillessa poika viihtyi ehdottomasti suurimman osan ajan sylissä, mutta tälläkertaa kun aikakin oli pidempi, ajattelin aitauksen olevan ehdottoman kätevä. Kuudessa tunnissa kun vessahätäkin voi hyvin yllättää, ja aitaukseen saa paremmin vessapaikankin laitettua. Pojalla oli taas mukana myös sen ensimmäinen aktivointipeli, vaikka viimeksi poika jännittikin yleisöä niin paljon, ettei malttanut keskittyä edes nameihin. Eilen poika oli onneksi selvästi rennompi, ja demonstroi oikein mielellään pelinkin toimintaa tyhjentämällä sen useita kertoja päivän aikana. En tiedä vaikuttiko sekin asiaan, että tälläkertaa aitaus saatiin nurkkaan, siinä missä viimeksi aitaus oli keskellä sisääntuloaulaa ja sen myötä ihmisiä oli joka puolella aitausta.

Fretit saapuivat hieman meidän jälkeemme ja pystyttivät oman aitauksensa Miikiksen aitauksen viereen. Poika kävikin aina välillä kuono pitkällä nuuhkimassa frettien hajuja, vaikka työnsikin yhä päätä kainaloon piiloon, kun hänelle koitettiin frettimuksuja lähempää näyttää. Fretinpentuja oli kaikkiaan seitsemän pientä: kuusi albiinoa ja yksi pastelli. Tai pieniä ja pieniä: isoin pojista ei enää kauheasti emolleen hävinnyt, kun poika painoi 650 grammaa ja emo 800 grammaa - ja kun pojalla oli vielä untuvaisen pörheä pentuturkki. On kyllä edelleen jotenkin kauhean vaikea hahmottaa, että Snurre on oikeasti pienempi kuin osa noista pennuista. Omien frettien kotiumisen lähetessä itse koitti käyttää muutamia hiljaisia hetkiä hieman hyödyksi, ja kysellä hieman freteistä ja niiden tarvikkeista - ja samaa teki ilmeisesti myös Jussi. Hänkin kun yhtäaikaa sekä odottaa että hieman jännittää frettien tuloa.

Päivä meni taas pääsääntöisesti varsin nopeasti ihmisten kysymyksiin vastaillessa. Paikalla kävi useita lapsiperheitä ihan vain ihmettelemässä outoja otuksia, sekä muutamia seurueita, jotka olivat jo ennestään harkinneet jompaa kumpaa lajia omakseen. Ja kyllä muutama kävijöistä tunnustautui blogin lukijoiksikin, jotka olivat vartavasten tulleet Miikkistä tapaamaan :-) Se kuitenkin tuntuu olevan kaikkien lajien eläinkauppapäiville yhteistä, että joka lajiin liittyy ne tietyt peruskysymykset, jotka toistuvat aina. Niinpä tälläkin kertaa vastasin ehdottomasti useimmiten kysymyksiin siitä, onko Mihail ihan oikeasti lemmikkieläin, voiko se päästää hajua, mitä se syö, elääkö se vapaana asunnossa, kauanko haisunäädät elävät lemmikkinä ja kuinka vanha Mihail on. Ja melkein yhtä usein kysymyksiin siitä, voiko poikaa ulkoiluttaa, tekeekö se tarpeensa hiekkalaatikkoon niinkuin kissa ja missä haisunäätiä myydään ja paljonko ne maksavat. Jälkimmäisiin on aina yhtä ikävä vastata, että tällä hetkellä haisunäädän hankkiminen on hyvin vaikeaa, kun on ensin päässyt kertomaan, kuinka mukavasta lemmikistä on kyse.

Jussi antsaitsee päivästä taas miljoonia kiitoksia oltuaan taas koko päivän apuna vastaamassa kysymyksiin ja päästämässä minua välillä jaloittelu- ja evästauoille. Vaikka Jussi olikin selvästi vielä enemmän elementissään, kun yksi perhe haisunäädistä kyseltyään siirtyi kyselemään viereisen terraarioseinän asukeista. Siinä Jussi sitten innoissaan osoitteli eri liskoja terraarioista ja kertoili niiden hoidosta ja vaatimuksista. Yllytinkin Jussia kyselemään, koska täällä on taas jossain matelijapäivä, ja ilmoittautumaan mukaan käärmeineen ja sammakoineen. Hän kun selvästi tykkää esitellä matelijaharrastusta ja vastailla ihmisten matelija-aiheisiin kysymyksiin.

Mihailkin kerkesi päivän aikana olla lukuisten ihmisten siliteltävänä ja monen sylissäkin. Pojan turkki oli joistain hyvin karhea ja joistain taas hyvin pehmeä - vähän siitä riippuen, mikä se kenenkin verrokkieläin asiassa on. Hevosenjouhta muistuttavat häntäjouhet ja isot ja pehmeät karhumaiset polkuanturat aiheuttivat myös ihmetystä. Siitä huolimatta että poika oli näätäpäivillä, haisunäätähän kun on itseasiassa läheisempää sukua pesukarhulle mitä näädälle - haisunäätä kun ei kuulu edes näätäeläimiin, vaan ne on erotettu kokonaan omaksi haisunäätien heimoksi. Moni myös totesi, kuinka Miikkis oli ensimmäinen heidän livenä näkemänsä haisunäätä - monilla kotieläinpihoilla ja eläintarhoissakin näiden näkeminen päiväsaikaan kun on välillä vaikeaa, vaikka niitä paikalla olisikin.

Päivä oli taas omastakin näkökulmasta oikein antoisa, vaikka väsyttävä. On aina yhtä ihana nähdä, kuinka jo se että pääsee silittämään jotain eläintä voi todella piristää monen päivää. Kaikilla kun ei valitettavasti ole mahdollisuutta siihen omaan karvakaveriin. Osa taas vasta etsii sitä omaa lajiaan, ja selvittelee eri vaihtoehtoja.

Viiden maissa laitoimme sitten kamat kasaan ja siirryimme purkamaan osan niistä siskon asunnolle ennenkuin jatkoimme vielä hetkeksi Suskun ja Hannun laumaa katsomaan. Susku oli päivästä varmaan yhtä kuollut kuin mekin, mutta hän kävi silti urhoollisesti pelastamassa minut rottalan puolelle katsomaan agouteja sillä välin kun Hannu esitteli Jussille hämähäkkejään. Alkuun kun ajattelin pysyä Jussin seurana vähän vahtimassa, mihin kaikkeen hän silmänsä iskee, mutta jos ihan totta puhutaan oma mielenkiinto alkoi herpaantua viimeistään kymmenennen lajin kohdalla ;-) Jussi taas jaksoi kysellä ja ihmetellä hämähäkkieläimiä pidempäänkin, ja lähtikin lopulta asunnosta kolmen skorpionilapsen, yhden puuhämähäkin ja papupiilokasviljelmän kanssa (joista viimeisin on siis pieni ruokahyönteinen).

Siskon mies päivittikin sitten aamusta facebookiin, että oli taas tällainen normiviikonloppu: saunasta löytyy niin haisunäätä, skorpioneja kuin hämähäkkikin. Mutta eikö niitä nyt satu kaikille (paitsi että itsellä ei kyllä ole omaa saunaa... ;-)). Siskon tyttö taas vielä tänään iltapäivästä seurasi tyytyväisenä pihalla liikkuvan hämähäkin touhuja valistaen vanhempiaan kuinka se on Jussin lemmikki. Onneksi se ei kuitenkaan ihan pitänyt paikkaansa, vaan kaikki purkit pysyivät kiinni ja otukset tallessa Turkuun asti.

Ulkoilmaelämää

Kesä on alkanut nyt Miikkiksenkin mittapuulla ja se tarkoittaa sitä, että ulos on taas kiva mennä. Enää poikaa ei tarvitse kantaa pihalle ja houkutella kävelemään edes kertaa piha ympäri,  vaan se menee itse ovelle odottelemaan koska pääsisi ulos ja selvittää jo pitkät ja jyrkät ulkoportaatkin, mikäli minä olen liian hidas laittaessani kenkiä jalkaan. Lenkit ovat levinneet ympäri Nummea ja pidemmällekin - pojalla kun on nyt oma vaunu, jonka kyydissä on helppo tavoittaa hieman kauempanakin olevat lenkkeily-ympäristöt. Saa sitten Miikkistäkin välillä mukaan geokätköilyreissuille, vaikka poika onkin kiinnostuneempi ötököistä kuin kätköpurkeista.

Vaunu osoittautui todella kivaksi ensimmäisellä kymmenenkilometrin lenkillä: se seuraa pyörää todella hyvin ja kevyesti myös töyssyissä ja loivissa käännöksissä. Miikkis taas tuntui arvostavan etenkin vedenpitävää pinnoitetta oltuaan sadekuuron sattuessa ainoa seurueesta joka pysyi kuivana. Vielä kärryajelua enemmän poika piti kuitenkin Littoisten metsistä joihin se johti. Oi sitä onnea, kun sammalmättäät olivat niin paksuja että niihin saattoi työntää koko päänsä ja yhdeltä kuivalta rinteeltä löytyi kokonainen piilossa ollut muurahaispesä - josta itsekin sain osani nostettuani muurahaisia kuhisevan skunkkipojan pesästä syliini. Näitä retkiä pitää tehdä pojan kanssa ehdottomasti lisää.

Toki kesä on tuonut mukanaan myös pojan arkkiviholliset nokkoset ja sateen. Näistä nokkosia vastaan poika koettaa taistella kerta toisensa jälkeen ja lyödä maahan jokaisen nokkosen, joka uskaltautuu poikaa pistämään. Sateen edessä Miikkis on taas paljon nöyrempää poikaa. Sadetta vastaan ei selvästi voi taistella skunkilta löytyvillä aseilla ja niinpä sen sattuessa poika vetäytyy syliin ja työntää päänsä mahdollisimman syvälle kainaloon piiloon. Sen jälkeen se on lenkittäjän vastuulla auttaa Miikkis mahdollisimman äkkiä turvaan.

Sen lenkittäjän ei onneksi kuitenkaan täydy aina olla minä. Niin mukavaa kuin pojan lenkkitouhujen seuraaminen onkin,  joskus pojalla riittää energiaa silloinkin kun itsellä ei. Eilenkin illalla oli aika ihana, kun Jussi lupasi yöllä lenkittää pojan. Peli-illan päättyessä yhden jälkeen yöllä Miikkis kun teki jo kovasti lähtöä jokaisen kaverin mukaan, kun ulos olisi pitänyt päästä. Itse olin kuitenkin kuudeltä heränneenä jo täysin valmis petiin, enkä olisi jaksanut köpötellä ulkona senttiäkään. Jussi tosin sitten kertoi, että eipä jaksanut köpötellä poikakaan: he tekivät juoksulenkin kun ulkona oli niin kivaa. Onneksi Jussin ei tarvitse kauheasti juosta pysyäkseen Miikiksen perässä kun Miikkis juoksee.

 

 

Pakastin askartelua

Päätettyäni hankkia possun kävi selväksi, että emme enää selviä Mihailin kanssa yhdellä pakastimella. Ajatus isosta valkoisesta persoonattomasta sähkösyöpöstä keittiönnurkassa ei kuitenkaan houkuttanut, vaikka tiedostinkin pakastimen hyödyt. Sähköllä toimimatonta en pakastimesta saisi, mutta se olisi mahdollista modata edes vähän omannäköisemmäksi. Olen jo pidempään miettinyt sopivaa liitutaulun paikkaa keittiöstä ja siinä se tuli: pakastimen pinta. Saisi pakastimen pinnankin sitten johonkin käyttöön, eikä se vaatisi muuta kuin hieman liitutaulumaalia.

Lopullinen inspiraatio tuli Mihailin koulukuvista. Niiden joukossa oli yksi kuva, jossa pojan siluetti näkyi loistavasti. Se ei päässyt valokuvana lemppareitteni joukkoon, mutta heti kuvan nähtyäni sain idean mihin tuota poseerausta käyttäisin. Harmi vain ettei kristallinkirkkaita ajatuksia voi tulostaa teräväpiirtona, vaan lopullisen sabluunan teko vaati lyijykynän, kumin ja paljon aikaa, kun en tahtonut saada mittasuhteita kohdalleen suurentaessani kuvaa. Lopulta olin kuitenkin kuvaan tyytyväinen ja leikkasin d-c-fixistä skunkinmuotoisen kappaleen, jonka liimasin pakastimen kylkeen ennenkuin suojasin kahvan ja reunat maalarinteipillä ja aloin maalata.

Ensin koitin oikoa oikein paksulla maalikerroksella, mutta kun en saanut sitä millään tasaiseksi, vaihdoin ohuempiin kerroksiin. Niitä tuohon tuli lopulta viisi. Eikä siitäkään kauhea vaiva ollut, sillä maali levittäytyi hyvin ja oli erittäin helppo pestä pensselistä maalauskertojen välillä. Yksi purkkikin riitti niihin kaikkiin, vaikka olin varalta hankkinut toisenkin, ettei projekti tyssäisi maalin loppumiseen.

Maalaustyön sain päätökseen sunnuntaina ja tänään vapautin pakastimen teipeistään ja liidutin pinnan. Loppusilauksena pakastimen kylkeen muutti Briteistä tuotu magneettimuki, johon laitoin liituja, sekä magneetilla tuunattu liitutaulutussi. Pitäisi vain ehkä siirtää ne alemmas, niin että Miikkis yltäisi kirjoittaa tilauksensa.

Laidunkausi avattu

Ne ovat täällä taas: Kuralan lampaat. Laidunkausi on avattu ja laiduntavia lampaita löytyy taas muutaman minuutin päästä kotoa. Joukossa on ihan pieniä karitsoitakin. Karitsat eivät vielä antaneet itseään silittää, mutta yksi emolampaista tuntui nauttivan huomiosta ja nuoli sitten vielä kädetkin.

Täytyy joku päivä mennä katsomaan lambeja ihan päivänvalossakin, jos sitten saisi parempia kuviakin. Tämä tuntuu sopivan kaupunkilaiselta elolta omaan makuun, vaikkei tästä aja pyörällä kauaa keskustaankaan.

Snurre ja Esteri

Tyttöjen kotiutumista odotellessa voisin ehkä kirjoittaa hiukan siitä, millaisia nääppiä meille on ensikuussa tulossa. Kyseessä on siis kaksi aikuista kodinvaihtajaa, Snurre ja Esteri. Kummatkin tytöistä ovat nelivuotiaita. Snurre on väriltään ilmeisesti suklaa ja Esteri on albiino - sen itsekin sentään jo tunnistaa ;-) Tytöt ovat tulleet nykyiseen majapaikkaansa Skeppsdal Family -eläinhoitolaan eri paikoista, mutta ehtineet jo tottua hyvin toisiinsa majailtuaan hoitolalla useamman kuukauden.

Snurre on oikea pusunäätä ja ehti nuolla sormeni useaan otteeseen jo sinä aikana mitä vietimme tyttöjä katsomassa. Pusuja sateli jopa silloin, kun työnsin käteni tytön pesään, johon neiti oli vetäytynyt nukkumaan. Tyttö on syntynyt Virossa joskus vuonna 2011, mutta se on melkeimpä ainoa, mitä neidin taustoista on tiedossa. Snurre on piskuinen kuin mikä ja painaa vain 500 grammaa - ollen pienin fretti jonka olen tähän mennessä nähnyt. Tyttö on näistä kahdesta se sisäsiistimpi ja käyttää kiltisti hiekkalaatikkoa. Snurre oli viime syksynä hoitolalle tullessaan todella huonossa kunnossa, eikä moni uskonut sen selviävän hengissä. Tytön kiimaa ei oltu katkaistu ilmeisesti kertaakaan sen elinaikana, ja freteillä kiima ei katkea automaattisesti, vaan johtaa pitkittyessään monenlaisiin ongelmiin - ja voi viedä jopa hengen. Snurrellakin oli tullessaan iso osa karvoista tippunut pois, ja se oli laiha ja aneeminen, mikä teki hoidonkin aloittamisesta vaikeaa: jokainen tapa katkaista kiima on eläimen elimistölle jollain tavalla raskas, ja oli epävarmaa kestäisikö pienen kroppa enää mitään niistä. Onneksi hoito kuitenkin tehosi ja pikku pirpana kuitenkin voitettiin vielä elävien kirjoihin :) 

Snurre saapuessaan Skeppsdaliin

Esteri on neideistä se topakampi tapaus, joka päätti heti testata mikä toleranssi minulla ja Jussilla on puremisen suhteen - ja teki sen frettimäiseen tapaan iskemällä hampaansa useampaan otteeseen ranteeseen kiinni. Eli tämän neidin kanssa joudutaan varmaan kotonakin jatkamaan keskusteluja siitä, mihin niitä hampaita on sopivaa käyttää. Uskon kuitenkin neuvottelujen tuottavan tulosta, kun tyttö ei kuitenkaan ole nykyiseen isäntäväkeensä enää hampaita käyttänyt - ja mekin ehdimme vierailumme aikana saada muutamia näätäpusuja myös Esteriltä. Esteri ehti kuitenkin tästä johtuen jo saada automatkalla lempinimekseen Myy, kun autossa sattui kotimatkalla soimaan muumilaulu, jossa Myy paitsi voittaa missikisan, myös pistää kuin kyy ;-) Esteri on Miikkiksen tapaan sisäsiisti omilla ehdoillaan, ja valitsee yleensä vessapaikakseen mieleisensä nurkan, jota käyttää kyllä kuuliaisesti - kunhan siihen ei yritä sijoittaa vessalaatikkoa. Esteri on Snurren tapaan syntynyt vuonna 2011 päivänä jota ei tiedetä. Esteri on hieman Snurrea isompi ja painaa jopa 700 grammaa.

Tytöistä kumpikin on elänyt ensimmäiset vuotensa kissanruualla ja oppineet vasta nykyisessä hoitopaikassaan syömään fretinnappuloita. Mihinkään raakaruokiin kumpikaan tytöistä ei kuitenkaan vieläkään vapaaehtoisesti koske, vaikka niille on koitettu niin kanankaulat ja jauhelihat, kuin kokonaiset hiiretkin. Lohitahnan kohdalla kumpikin tytöistä suostuu kuitenkin tekemään poikkeuksen. Eli meilläkin lähdetään sitten liikkeelle nappulalinjalla, vaikka tuskin suostun raakaruokienkaan kohdalla kokonaan vielä luovuttamaan, kun Miikiksen takia niitä jokatapauksesta pakastimesta löytyy.

Nämä neidit eivät ole ensimmäiset aikuiset kodinvaihtajat mitä minulle tulee, mutta silti Jussin kanssa tuli käytyä autossa mennen tullen keskustelua siitä, mihin sitä on nyt lähdössä. Tälläkertaa valitettava tosiasia kun on se, että ottamalla nämä tytöt poikasen sijaan emme menetä vain niitä neljää ensimmäistä vuotta, jota emme ole saaneet neitien kanssa viettää, vaan olemme niiden ensimmäisten vuosien johdosta saattaneet menettää monta tulevaa vuotta, joista emme vielä tiedä. Koska tyttöjen tausta ei ole tiedossa, emme voi tietää mitä sairauksia tyttöjen suvusta mahdollisesti löytyy. Koska tytöt ovat syöneet varsin yksipuolisesti eivätkä ne vieläkään suostu syömään kuin muutamaa eri ruokaa, ovat ne olleet alttiimpia erilaisille puutostiloille ja raksuvalion johdosta tytöillä on isompi riski hammas- ja munuaiskiville. Tämän lisäksi emme voi tietää, kuinka isoa vahinkoa Snurren jatkuneet kiimat ovat aiheuttaneet sen elimistölle, jonka lisäksi hormonipiikit, joita Esterin kiimojen katkaisuun on aiemmin käytetty, altistavat nykytietämyksen mukaan kohtutulehduksille ja märkäkohdulle - vaikka nykyään Esterilläkin on tosin jo implantti. Itse haluan lähteä tähän silti, ja pyrkiä omalta osaltani huolehtimaan siitä, että nämä tarinat saisivat onnellisen lopun. Näitä kannattaa kuitenkin aina miettiä, jos harkitsee lemmikkiä, jonka lähtökohdat eivät ole parhaat mahdolliset - ja miettiä onko valmis hyväksymään sen, että omista toimista riippumatta eläin ei välttämättä elä yhtä pitkään ja terveenä, kuin paremmat lähtökohdat saanut lemmikki voisi elää. (Ja tämän vuoksi ei myöskään kannata hankkia koskaan pentutehdaspentua - aikuisen kodinvaihtajan kohdalla vahinko on tapahtunut - mutta pennun ostaminen kyseenalaisista oloista tukee aina kyseistä bisnestä.)

Skeppsdal Familyssä on kuitenkin tehty jo hienoa työtä tyttöjen tilanteen eteenpäin saattamiseksi: tyttöjen ruokavaliota on korjattu, ja neidit on rokotettu, implantoitu ja mikrosirutettu. Tytöt on myös totutettu valmiiksi toisiinsa, eli itse saa kotiinsa valmiin kaksikon :-)

Tänään kotiin saatiin myös Zooplussalta tilattu paketti ja kaikki alkaa pikkuhiljaa olla porttia vaille valmista tyttöjen tuloon. Portti on tosin vasta suunnitteluvaiheessa, ja lähtee toteutukseen kun Jussi saa pahimmat tenttinsä alta pois. Ensiviikolla pääsee myös katsomaan toisia pieniä blondeja näätiä, kun PetKingdomin näätäpäivät koittavat vihdoin Tampereella. Ja enää minun ei tarvitse olla huolissani mahdollisista vapaista pennuista, kun omat näätäset ovat jo varattuina. Ja jos totta puhutaan, kaikista mahdollisista ongelmista huolimatta olen iloinen, että pääsen aloittamaan omaa harrastusta kahden aikuisen neidin kanssa rasavillin pennun sijaan - vaikka rasavillejähän fretit ovat lähes aina :-)

Kuvia tytöistä tutustumisvisiitiltä:

 

Vierailulla sammakkoharrastajalla

Eläinharrastuksessa verkostoitumisesta on paljon hyötyä. Niinpä Jussikin lähti heti sammakkonsa hankittuaan selvittämään, keitä muita harrastajia Turusta löytyy. Muilta harrastajilta kun saa helposti apua ja vertaistukea niin pienemmissä kuin isommissakin kysymyksissä. Nuolimyrkkysammakkojen kohdalla eräs tärkeä tuen muoto ovat banaanikärpäset. Vaikka maalaisjärjellä ajateltuna se voi olla hankala uskoa, banaanikärpäset ovat todella kinkkisiä kasvatettavia, ja harva harrastaja välttyy kokonaan viljelmien joukkotuhoilta. Ja koska nuolimyrkkysammakot eivät syö muuta kuin pieniä eläviä ruokahyönteisiä, on hyvä olla aina tiedossa joku, jolta vararavintoa kysellä sitten jos/kun omat purkit kuolevat. 

Tänään sitten vierailimme toisen Turkulaisen nuolimyrkkysammakkoharrastajan kotona katsomassa hänen eläimiään ja harrastustilojaan. Keskustelu pyöri kovasti myös terraarioiden ja niiden rakentelun ympärillä. Mikakin kun oli itse askarrellut taustat ja viritellyt tekniikat omiin terraarioihinsa, ja Jussi oli kovin kiinnostunut kuulemaan vinkkejä seuraavaa terraarioprojektiansa ajatellen. Terraariot olivat paikanpäällä nähtynä todella vaikuttavat, eikä niiden hienous välity kännykkäkuvista kuin nimeksi. En siis yhtään ihmettele, että sammakotkin viihtyvät ja kutevat niin, että myös nuijapäitä ja pikkusammakkoja oli useammassa purkissa kasvamassa.

Kaikissa lähikuvissa on vähintään yksi samppi ;-)

Ostolakon plussia ja miinuksia

Ostolakko tuli päätökseensä monta kuukautta ennen asetettua määräaikaa, ja nyt lienee hyvä hetki käydä vähän läpi sen vaikutuksia. Alunperin ostolakkohan lähti liikkeelle ystäväni asettamasta haasteesta, johon lähdin mukaan rajoittaakseni kotiini virtaavan tavaran määrää, säästääkseni rahaa ja ottaakseni oman ostokäyttäytymiseni tarkemman seurannan alle: halusin kiinnittää aiempaa tarkempaa huomiota sekä jo omistamiini tavaroihini, että vuoden mittaa syntyviin ostoimpulsseihin. Aikomuksena ei ollut aloittaa tänä vuonna uusia harrastuksia, minkä myötä uskoin pärjääväni hyvin jo olemassa olevilla tavaroilla. Koska tavaravarastot oli kuitenkin karsittu joiltain osin jo aika minimiin, ostolakkoon jätettiin poikkeus, joka salli korvata rikkoutuneet tai muuten käyttökelvottomiksi menneet välttämättömät tavarat uusilla vastaavilla.

Ostolakon pari ensimmäistä kuukautta menikin helposti: törmäsin kyllä moniin esineisiin, joiden ajattelin olevan kivoja, mutta ne eivät jääneet vaivaamaan pitkiksi ajoiksi. Minun oli varsin helppo jättää ostamatta monet kirjat, leffat, cd:t ja vaatteet, koska kirjoja sain kirjastoista, vaatteista en ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut ja cd:itä ja elokuvia löytyi paitsi kirjastosta ja kavereilta, myös välillä pakkausvikaisina töistä. Itselle asetettu kielto olla ostamatta päästi myös luovuuteni enemmän valloilleen: nuorempana rakastin askartelua, mutta nyt en ollut oikeastaan vuosiin tehnyt sillä saralla mitään. Mutta siinä kohtaa kun ostaminen oli poissa laskuista, enkä päässyt hakemaan kaupoista kaipaamaani piristystä kotiin, minun oli tehtävä sitä itse. Kun esimerkiksi muistolaatikon kylki repesi enkä halunnut siirtää sen sisältöä tylsän ruskeaan pahvilaatikkoon, päällystin sen itse mieleisekseni. Tämä teki ostolakosta palkitsevaa ja innosti itseäni.

Askertelukärpäsen purtua ostolakko alkoi kuitenkin myös tökkiä. Minulla ei ollut kotonani kauheasti materiaaleja askarteluihin, eikä edes kauhean ihmeellisiä askarteluvälineitä. Moni itseä innostamaan alkanut projekti kaatui siihen, että niiden aloittaminen olisi edellyttänyt jonkin ostamista: pitsiliinakulhoa ei voi tehdä ilman pitsiliinaa, eikä ikkunanpokakehyksiä ilman ikkunapokia. Tietenkin haluamiaan materiaaleja voi koettaa etsiä eri nettiryhmistä, mutta alkuvuodesta en ollut vielä palannut facebookiin ja monet tarjotuista tuotteista sijaitsivat satojen kilometrien matkojen päässä. Kysyntä ja tarjonta ei siis aina kohdannut, vaikka sitä kuinka olisi mielellään käyttänyt ilmaisia kierrätysmateriaaleja. Tässä kohtaa alkoi toivoa, että olisi sallinut itselleen edes käytetyn ostamisen kirpputorilta.

Myöskään eläinharrastukseni ei ole niin vakiintunut, mitä halusin itse uskoa. Vaikka kuinka koitin uskotella itselleni, että keskittyisin vuoden vain Mihailiin, on kotiin taas eksynyt muitakin karvakavereita. Mihail on minulle maailman rakkain ja tärkein, mutta valitettavasti en saa kiinnostustani rajattua vain yhteen lajiin. Kun kotiin tuli ensin Savu ja nyt tulossa ovat nääpät, tarvitsee luonnollisesti myös kodin lemmikkitarvikevarantoja päivittää lajikohtaisia tarpeita vastaaviksi. Toki näissäkin hankinnoissa on mahdollista säästää sekä tavaramäärässä että hankintahinnassa hyödyntämällä muunmuassa luonnonmateriaaleja ja käyttötavaroita, kuten paperikasseja, mutta kaikkia lemmikkien tarpeita nämäkään eivät kuitenkaan kata. Savun kohdalla selvisin vielä pitkälle muokkaamalla olemassa olevaa ja lainaamalla osan varusteita ystäviltä, mutta frettien kohdalla tarvittaen varusteiden lista oli tähän jo aivan liian pitkä (etenkin kun aikaa tavaroiden löytämiselle ei ole rajattomasti).

Lopullinen niitti oli kuitenkin se, kun arjessa tuli vastaan tavaratarpeita, joita en antanut itseni ostolakon takia toteuttaa. Pyykinkuivaustelineeni neljästä kiinnikkeestä kolme oli korvattu nippusiteillä, mutta se oli silti vielä ihan riittävän hyvä - sitä ei vain saanut enää kasaan. Collegepökät oli paikattu polvesta ja ne haisivat tunkkaisilta, mutta ne välttivät silti vielä ihan hyvin kotona - ja tanssitunnilla ja selkärankakurssilla, koska ne olivat samalla ainoat joustavat liikuntaan soveltuvat housuni. Pakasteeni eivät mahtuneet omaan pieneen kaappipakastimeeni - mutta eihän kaikkien pakasteiden tarvinnut välttämättä olla kotona, kun ystävilläkin on pakastimia... Sitä vain huomasi miettivänsä yhä useammassa kohtaa, että toisin kuin viihdejuttujen kohdalla, tässä kohden ostaminen voisi ihan oikeasti helpottaa arkea.   

Ostolakon myötä tulinkin siihen tulokseen, että tarvitsen ostamista. Se kuitenkin muistutti myös siitä, ettei minun ole aina tarve ostaa uutta tai valmista: joskus voin päästä haluamaani päämäärään jopa paremmin ostamalla vain materiaalit ja tekemällä itse, vaikka valittavissa olisi myös valmis vaihtoehto. Liian helppo ostaminen voi johtaa monessa kohtaa siihen, että asunnosta jäävät puuttumaan ne yksilöllisemmät ratkaisut, joita syntyy helpommin itse tekemällä ja metsästämällä käytettyjä tavaroita. Opin ostolakon aikana myös sen, että vaikka vieroksunkin nykyään monia kauppoja, rakastan kirpputoreilla etenkin löytöjen mahdollisuuksia. En ole nykyisellään yhtään pettynyt siihen, mikäli en löydä kirpputorilta mitään. Sen sijaan minua jää todenteolla kismittämään, mikäli näen jotain, joka olisi omiaan lemmikeilleni tai johonkin projektiin, ja jonka joudun jättämään jälkeeni.

Ostolakko auttoi minua myös havaitsemaan, että on monia tilanteita, joista selviän aivan yhtä hyvin ilman ostamista. Että käytän ostamista monesti hyvin heppoisin perustein vain helpottaakseni ja nopeuttaakseni asioita. En usein edes kysy, voisiko jotain saada lainaan, vaan ryntään suoraan kauppaan hakemaan itselleni oman kappaleen, vaikka olisin aivan hyvin voinut jakaa jonkin kaverini kanssa. Tähän pyrin kiinnittämään enemmän huomiota myös jatkossa, ja etsimään edelleen vaihtoehtoja ostamiselle etenkin silloin, kun kyse on jostain, jota en tarvitse heti tai jatkuvasti. Ja pyrin vastavuoroisesti myös lainaamaan niitä omia tavaroitani, jotka joutaisivat hyvin olemaan välillä muualla lainassa, kuten mehumaijaa, pelejä ja dvd-leffoja ja sarjabokseja. Ostolakon aikana oli myös jännä huomata, että minua jäivät harmittamaan pidemmäksi aikaa ne asiat, joita olisin halunnut ostaa ilahduttaakseni jotain toista. Kuten se magneetti, joka olisi maksanut vain pari euroa, mutta ollut täydellisen osuva työpaikan jääkaapin kylkeen.  

En siis voi sanoa, että ostolakko olisi mennyt täysin hukkaan, vaikkei se kohdallani toiminutkaan. Tai ehkä ongelmana oli vain se, että vuosi oli itselleni aivan liian kunnianhimoinen tavoite. Nyt pitää vain koettaa pitää huoli siitä, etteivät ostolakon aikaansaamat oivallukset huku arjen kiireiden sekaan. Kiireessä kun on helpompi eksyä kauppaan kuin vertaisryhmään tai kirpputorille.

EU-tason vieraslajiuhkia

Mtv.fi uutisoi tänään EU:n olevan tiukentamassa vieraslajilakejaan, jonka myötä moni nykyisin lemmikkinä pidettävä laji olisi jatkossa kielletty EU-alueella. Listalle on päätynyt useita kymmeniä kasvi- ja eläinlajeja, joiden joukossa on muunmuassa haisunäätä, rotta, sipeanmaaorava sekä erilaisia papukaijoja ja trooppisia kalalajeja. Näiden lajien katsotaan muodostavan potentiaalisen vieraslajiuhkan EU:n sisällä, ja osa listatuista lajeista aiheuttaa ongelmia jo nyt. Ratkaisuna nähtäisiin ettei näitä lajeja saisi enää maahantuoda, pitää, kasvattaa, kuljettaa, saattaa markkinoille tai päästää luontoon EU-alueella. Ainoana positiivisena myönnytyksenä uutisessa oli linjattu, että nykyiset lemmikkinä jo olevat yksilöt saisivat pysyä omistajillaan luonnolliseen kuolemaansa asti, kunhan niiden lisääntyminen estettäisiin ja huolehdittaisiin että ne eivät pääse karkuun.

Uutisen luettuani pyysin ensimmäiseksi Jussia tarkistamaan haisunäädän listalta. Sain kyllä uutisen lopussa olleen linkin kautta avattua koko monisataasivuisen raportin kännykälläni, mutta sen selaaminen oli kännykällä niin hidasta, että en onnistunut saamaan lajilistaa esiin. Jussin vahvistettua haisunäädän olevan listalla, en voi sanoa olleeni yllättynyt: onhan haisunäädän aiheuttamaa vieraslajiuhkaa pohdittu jo Suomessakin, ja eteläisemmässä Euroopassa haisunäädällä olisi vielä monta kertaa paremmat mahdollisuudet menestyä kuin täällä. Sitten Jussi alkoi listata muita tunnistamiaan lajeja, ja silloin touhu alkoi mennä absurdiksi: ihanko oikeasti joku kuvittelee, että isorotan ja mustarotan levittäytymiseen voitaisiin millään tavalla vaikuttaa tuontimääräysten voimin, etenkin kun kyseiset lajit ovat jo varsin kattavasti levinneet koko Eurooppaan (isorotta on tosin monin paikoin hävittänyt mustarotan lähes kokonaan). Itse en oikeasti usko, että niiden kohdalla kielto voisi mennä läpi: niitä kun on lemmikkikotien lisäksi myös tutkimuslaitokset täynnä.

Tietenkin ymmärrän, mihin vieraslajilistalla pyritään: luonnon monimuotoisuuden suojelu on aidosti hieno asia, eikä kukaan varmasti halua Euroopan alkuperäislajien häviävän vierastulokkaiden tähden. Sen sijaan mielestäni EU on aivan liian laaja alue yhdelle yhtenäiselle listalle, vaikka sillä sallittaisiinkin hyvin perustellut jäsenmaakohtaiset poikkeukset erillisestä hakemuksesta. Ne lajit mitkä muodostavat vieraslajiuhkan Etelä-Espanjassa tai Kreikan saarilla, eivät ole välttämättä millään tavalla realistinen vieraslajiuhka enää Suomen korkeudella. Jo haisunäätä kun on sillä rajalla, olisiko sillä mitään todellisia mahdollisuuksia selvitä Suomen talvesta, saati sitten mitkä ovat munkkiaratin tai kauluskaijan mahdollisuudet villinä täällä.

Näissä listoissa myös kummastuttaa se, kuinka kissa onnistuu kerta toisensa jälkeen unohtumaan niiltä pois. Tässä kohtaa kun ei voida oikein vedota siihenkään, että kissoja on niin paljon ja niitä on ollut ihmisen lähellä jo niin pitkään: onhan listalla rottakin. Ikäänkuin kissa, koira ja hevonen olisivat niin olennainen osa ihmiskuntaa, ettei niiden asemaa ole edes mahdollista kyseenalaistaa. En toki tarkoita tällä sitä, että mielestäni kissa tai koira tulisi kieltää: minusta on vain jotenkin huvittavaa tai peräti epäreilua, että samaan aikaan kun haisunäätiä ei saa tuoda maahan muunmuassa tämän vieraslajiuhkan takia, kissojen tuonti on yhä varsin vapaata, vaikka ne tappavat vuosittain lukuisia kotoperäisiä eläimiä ja täyttävät löytöeläinhoitoloita, kun ihmiset antavat niiden vaeltaa vapaana ja jättävät omansa leikkauttamatta. Valtaosa niistä argumenteista, joilla eksoottisia eläimiä pyritään rajoittamaan, sopisi ihan yhtä hyvin kissoihin ja koiriin. 

Ehkä olen hieman idealisti, mutta mielestäni näitä asioita voisi koettaa hoitaa muutenkin kuin kieltämällä kaikki. Jos edes joskus koitettaisiin kieltojen sijaan positiivisen kautta edistää sitä toivottua tavoitetta. Ohjaamaan esimerkiksi lemmikinpitoa siihen suuntaan, että ihmiset osaisivat pitää omansa niin, että ne eivät päädy hylättynä tai karanneena luontoon. Kannustamaan ihmisiä leikkauttamaan ne yksilöt, joita ei muutenkaan olla aikeissa lisäännyttää. Hankkimaan tunnistemerkinnät kaikille ulkoileville (ja miksei muillekin) lajeille, niin että tarhoistaan tai valjaistaan karkuun päässeet olisi helpompi ja nopeampi palauttaa koteihinsa. Ihan riippumatta siitä, onko kyseessä kissa, haisunäätä tai kani. Onneksi nykyään yhtenä eksoottisten ääntenkannattajana on Suomen eksoottisten eläinten harrastajayhdistysten liitto ry., joka on ottamassa aktiivisesti esille sitä, että eettinen eläintenpito on aina enemmän kiinni eläimiä pitävistä ihmisistä kuin pidettävistä lajeista. Yhtälailla kuin kissaa ja koiraa on mahdollista pitää huonosti ja ympäristölle haitallisesti, on moni eksoottisempi otus mahdollista majoittaa eläimen lajityypillisiä käyttämistarpeita ja ympäristöä kunnioittaen. Se vain vaatii halua ja valmiutta ottaa asioista selvää.

Päivän piristäjä

Tällainen tuli tänään työmatkalla vastaan. Lapussa oli vielä pensaan tärkeimmät hoito-ohjeet. Bongaus toi väkisin hymyn huulille, vaikkei miulla ollutkaan tarvetta pensaalle. Se sai siis jäädä odottamaan toista ilahdutettavaa. Aivan ihanaa kun ihmiset haluavat ilahduttaa tuntemattomiakin, ja jakaa omastaan jopa satunnaisille ohikulkijoille.

Kiitos sinulle tuntematon! :-)

Kesyhiiri lemmikkinä

Vastataampa taas vaihteeksi postauksella, kun tälläkertaa kommenttiosiossa oli kyselty kesyhiiristä ja millaisia ne ovat lemmikeinä rottiin nähden. Itselle ensimmäinen kesyhiiri tuli syksyllä 1999, kun joku siimahäntä piti saada, eikä lupaa rottiin silloin vielä heltynyt. Ensimmäiset rotat tulivat kesällä 2005. Sen jälkeen rottia on itselläni ollut joitain kymmeniä ja hiiriä useampia satoja. Kumpiakin niistä tuli nuorempana myös pienimuotoisesti kasvatettua (rottia lemmikeiksi, hiiriä lemmikeiksi ja ruuaksi omille käärmeille).

Se millainen kesyhiiri on lemmikkinä riippuu mielestäni paljon sukupuolesta ja linjasta. Naarashiiret asutetaan laumoissa ja laumassa elävä naarashiiri on yleensä hyvistäkin linjoista hankittuna erittäin hyvin käsiteltävissä oleva katselueläin. Osa rohkeimmista saattaa tulla myös itse kädelle, mutta ainakaan omat naarashiireni eivät ole olleet koskaan samalla tavalla kontaktinhakuisia kuin rotat: niille riittää se oma lauma ja virikkeellisesti sisustettu terraario. Se tekee niistä seuranpitomielessä huomattavasti helpompia eläimiä mitä rotat ovat, mutta samalla myös tylsempiä, jos kaipaisi nimenomaan seurallista lemmikkiä (seurattavaahan hiirilaumassakin kyllä riittää, etenkin kun laumaan on usein helppo yhdistää hyvin erinäköisiä ja luonteisia hiiruja). Tässä suhteessa en ole huomannut edes laumakoolla olevan isommin merkitystä: kolmen naarashiiren laumat eivät ole eronneet itsellä sosiaalisuuden suhteen isommista, kun taas rotat kyllä tunkevat kilpaa syliin vaikka niitä olisi kuusikin akkaa samassa häkissä. Naarashiiret ovat usein hiirten hankkijoiden suosiossa niiden miedomman ominaishajun vuoksi, sillä laumallinenkin naarashiiriä haisee usein selvästi vähemmän mitä yksi uros. 

Uroshiiret taas suositellaan useimmiten asutettaviksi yksin, eivätkä kaikki edes myy niitä samaan terraarioon useampaa. Uroshiiret kun voivat olla hyvin reviiritietoisia toisiaan kohtaan, vaikka sekin riippuu paljon linjasta. Harva kasvattaja haluaa kuitenkaan ottaa sitä riskiä, että pojat alkaisivat lemmikkikodissa tapella - pahimmillaan vielä niin ettei mahdolliseen erottamiseen ole jo etukäteen varauduttu toisella terraariolla. Kesyimmissä yksinasuvissa uroshiirissä ovat kuitenkin olleet ne omat lempityyppini hiirissä - itse kun olen jyrsijöissä ennenkaikkea rottaihminen ja osassa hiiripojissani on ollut sitä samaa uteliaisuutta ja seuraan hakeutumista. Esimerkiksi ensimmäinen urokseni Happy osasi tulla kutsusta luo ja kiipesi heti itse olkapäälle, kun laski käden sen terraarioon. Savu taas tulee usein heti lasin taakse kuikuilemaan, kun saavun keittiöön touhuilemaan. Kaikki uroksetkaan eivät tätä kuitenkaan tee, vaan hengaavat mieluummin omissa oloissaan, vaikka olisivatkin käteenotettaessa hyvin käsiteltävissä. Niitäkin tapauksia kuitenkin löytyy, joille on saatu opetettua ihan agilityesteitäkin.

Mikäli hiirestä kaipaa enemmän sylilemmikkiä kannattaa siis kiinnittää paljon huomiota poikasen luonteeseen. Luovutusikäinen kesyhiiri voi olla jo täysin käsiteltävissä ja kaikki omat löllyköimmät hiireni ovat olleet sitä jo alusta asti. Savunkin on voinut jo kuusiviikkoisena antaa messuhyörinän keskellä lapsen käsiteltäväksi ilman mitään pelkoa siitä että hiiri sinkoaa (...lapsista ei voi aina mennä takuuseen ;-)). Mikäli hiiri vielä luovutusikäisenä pomppii ja sinkoilee siitä voi saada ahkeralla käsittelyllä helpommin käsiteltävän, mutta ellei haussa ole katselulemmikki, en itse siihen lähtisi - niitä oikeasti kesyjä kesyhiiriäkin kun tosiaan löytyy. Mikäli poikanen käsiteltäessä puree, en itse hankkisi sellaista edes katselulemmikiksi. Pureviin tosin todella harvoin edes törmää, etenkin jos hankkii hiiret lemmikkikasvattajalta.

Yksi hiirten ikävä puoli on nopea aineenvaihdunta: mikäli rotatkin joskus paskovat ja pissaavat syliin, hiiret tekevät sitä vielä useammin. Papanat tulevat käsiin oikeastaan joka kerta ja pissatkin lähes aina, jos hiirtä käsittelee vähänkään pidemmän aikaa - ja uroshiiren kohdalla se virtsa on aika voimakkaan hajuista. Eli niitä merkkitippoja ei tarvitse välttämättä kauhean montaa osua paidalle, kun vaate voi jo haista aika vahvasti hiirelle. Tämä ainakin itsellä vaikuttaa välillä hiiren käsittelyynkin, jos ei aina jaksa heittää kotihupparia tai -paitaa päälle. Tosin sitä on taas pikkuhiljaa luovuttamassa hajuttomien vaatteiden suhteen - haiseehan reppunikin jo näädältä kun sielä on viikon sisään leikkinyt viisi frettiä ;-) Mutta vaikka sitä monen on vaikea uskoa, haisunäätä on oikeasti meidän talouden hajuttomin lemmikki :-D 

Hajuasioissakin kannattaa kuitenkin luottaa omaan nenäänsä ja kutsua itsensä tutustumaan lajin paikanpäälle. Parhaan kuvan hajusta saisi jos pääsisi näkemään eri yksilöitä kotioloissa (kasvattajilla yksilöitä kun voi olla samassa tilassa jopa päälle sata). Jokainen kun kokee hajut yksilöllisesti, ja pelkästään hajun voimakkuus ei kerro sitä miten sen kokee. Esimerkiksi meillä Jussi koki rottahäkin hajun huomattavasti nenään käyvemmäksi ja epämiellyttävämmäksi mitä Savun ominaistuoksun, kun taas itse haistan Savun asunnossa selvemmin mitä haistoin rotat. Itseäni myös haittaa enemmän se jos haju jää kiinni vaatteisiin (mikä itseä epäilytti freteissäkin pisimpään, samoin kuin uroshiiren kohdalla, kun ne pissivät vaatteille herkästi ja virtsa haisee voimakkaasti), kuin jos se leijuu vain asunnossa tai osassa asuntoa Ja tietenkin jos asuu yhdessä jonkun kanssa, on hajusta hyvä konsultoida myös asuintovereita ;-)

Natalhiirissä itselläni on ollut vielä rottamaisempia tyyppejä mitä kesyhiirissä - siis ihan sellaisia terraarion luukulle vastaan tulevia pussailijoita, mutta natalien luonteissa on vielä enemmän hajontaa mitä kesyhiirillä. Noiden sosiaalisten lällyköiden lisäksi niistä kun löytyy ihan oikeasti purevia ja poukkoilevia perkeleitä, jotka tikkaavat ensin pari kertaa ranteeseen ja pomppaavat sitten kädestä ilmaan - ja sitten niitä ongitaan laastarit ja hanskat käsissä terraariotason alta. Tähän tietysti osaltaan vaikuttaa se, että natalit ovat olleet pitkään enemmän ruokakasvatuskäytössä kuin lemmikeinä, eikä kaikille ruuaksi kasvattaville se luonne ole kauhean keskeinen jalostuskriteeri. Nykyään löytyy kyllä ihan nataleita lemmikiksi kasvattaviakin (sekä ruokakasvattajia, joilla on sen verran vahva jyrsijätausta, etteivät he jaksa katsoa purijoita edes ruokaeläimissä - niitäkin kun on paljon kivempi hoitaa silloin kun ne eivät pure).  

Rottiin verrattuna hiirissä itseeni vetoaa helppous. Savun terraarion siivoaa vartissa, vaikka se asuu dunaa hitaammin siivottavassa lasiterraariossa. Rottahäkkiin minulla meni yleensä aina vähintään pari tuntia. Savu ei myöskään samalla tavalla kaipaa minun huomiotani, mitä rotat kaipasivat: mikäli en joku päivä ehdi käsitellä poikaa, se keskittyy touhuilemaan omiaan. Omat rotat taas olivat aina rivissä luukulla kärkkymässä huomiota ja jaloittelua, ja katselivat ihmetellen, jos vain kävelin ohi. Itse en myöskään halunnut tähän asuntoon enää mitään lattialla ulkoilutusta vaativaa häkkieläintä Miikiksen takia. Mihail ei ole pätkääkään kiinnostunut häkissä olevista rotista, mutta tilanne muuttui heti kun rotat olivat häkin ulkopuolella: silloin olisi ollut kiva kokeilla vähän tassulla tai maistaa hännänpäästä. Niinpä poika piti aina nostaa tai sulkea pois mikäli rottia halusi sylitellä sohvalla tai päästää jaloittelemaan lattialle, mikä kävi pidemmän päälle raskaaksi.

Mikäli asuntoon siis kaipaa pientä siimanhäntäistä maskottia tai useampaa tuomaan vähän elämää taloon, voisi hiiri olla sopiva vaihtoehto. Mikäli taas kaipaa terraariossa pidettävää minirottaa, tutustuisin ehkä tarkemmin nataleihin ja mahdollisesti myös deguihin (nataleita minulla on ollut kymmenkunta, deguista itselläni ei ole omakohtaista kokemusta).

Mihail 2 vuotta

Tänään on meidän karvapäärynän kaksivuotissynttärit. Poika on nyt saavuttanut jo kunnon miehen mitan ja on alkanut muutenkin olemukseltaan aikuistua. Siinä missä vuosi sitten poika oli jo selvästi rauhoittunut, nyt pääkin on levinnyt ja otsasta on tullut karhumaisempi. Sen myötä poika näyttää koko ajan enemmän isältään Pupilta. Kuluneen vuoden aikana eläinlääkärillä on käyty vain rokotuksilla, mutta eläinkaupoissa vierailtu sitten ahkerammin, sekä ohimennen nameja hakemassa että sovitusti esittelemässä lajia. Myös reilu vuosi sitten vaihtuneet lenkkimaastot ovat käyneet tutuiksi monilla öisillä (ja vähän aikaisemmilla) kävelyillä Nummessa, eivätkä naapuritkaan enää niin haisunäätää ihmettele.

Pojan synttäreiden alla tulin kyselleeksi myös Mihailin sisarusten Kukan, Pirren ja Hanin kuulumisia. Nekin voivat kaikki hyvin omissa kodeissaan. Pirre ja Hani oli tänäkeväänä myös astutettu. Pirre oli saanut sulhokseen Mustikkatassussa majaa pitävän Tompan ja Hani Kukan kanssa samassa taloudessa majailevan skunkkiherran Karhun. Ainakaan Pirrelle ei kuitenkaan tänäkeväänä tullut pentuja.

Lahjojakin Miikikselle oli toki varattu liuta. Minun piti alkuun hankkia pojalle vain synttäritorakoita, mutta sitten kun pojan ankkanamit pääsivät frettimiitissä lähes loppumaan, pitihän niihinkin saada täydennystä. Ja ankkanameissa oli hyvä kimppadiili kanafileiden kanssa... Zooplussaan lähti myös tarviketilausta tulevia frettejä ajatellen, ja siinä samalla poika sai oman makuupussin Jussin kämpälle, sellaisen samanlaisen missä poika aina kotona nukkuu. Ei tarvitse sitten Jussin nenäliinoja pölliä, kun pojalle tarjottu t-paita ei riittänyt pesätarpeiksi edes lattialta löytyneiden villasukkien kanssa ;-)


Paljon onnea Miikkis, Kukka, Pirre & Hani! :-)


Ja synttäreiden kunniaksi tarjolla kasa kuvia noin kahden vuoden takaa:

Mihail ja Kukka

Mihail ja Kukka

Emo Sissi, Pirre & Hani

Mihail

Kakarakopla

Frettikuulumisia

Alkuun mietin uskallanko kertoa tätä kotiväelle ollenkaan, mutta koska haluan päivittää blogiani, tiedonkululta voi tuskin välttyä ;-) Frettikuumeeni ei siis ole ottanut laantuakseen, vaan oireet ovat menneet pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Vielä viikko sitten onnistuin vakuuttamaan itseni siitä, ettei minulle ole tulossa frettiä ainakaan vuoteen, vaikka onnistuinkin viettämään taas 3,5 tuntia fretti-ihmisten kanssa juoruillen ja frettejä sylitellen Raision Mustissa ja Mirrissä. Edes Jussi ei kuitenkaan uskonut sitä sitä enää siinä vaiheessa, ja nyt lienee aika myöntää että Jussi veti tässä arvauskisassa pidemmän korren.

Toissapäivänä nimittäin huomasin rottakaverini laittaman viestin facebookissa. Oma kaverilista on uudelleenliittymisen jäljiltä edelleen hyvin suppea ja niinpä tuokin viesti oli ehtynyt lojua useamman päivän muut-kansiossa ennenkuin sen huomasin. Viestissä oli linkki Inkoolaisen eläinhoitolan sivuille, kohtaan jossa kerrottiin kahdesta uutta kotia etsivästä frettinaaraasta. Viestin lukiessani oli jo yö ja Jussikin oli ehtinyt nukahtaa sohvalle. Niinpä en päässyt konsultoimaan ketään järjen ääntä, ennenkuin jo täysin viattomasti esitin muutamia lisäkysymyksiä kuvan neideistä. Eihän se vielä mitään tarkoita, jos tahtoo tietää uutta kotia etsivien luonteista, sisäsiisteydestä tai ruokailutottumuksista.

Seuraavana aamuna minulla oli vastaukset kysymyksiini ja esitin ne Jussille yhdessä yhden pyynnön kanssa: voisimmeko me mennä katsomaan tyttöjä. Eihän sekään vielä mihinkään sido, jos käy paikanpäällä katsomassa, miltä tytöt vaikuttavat. Mistä sitä tietää, vaikka ne eivät olisi yhtään oman oloisia, ja katsomassa käynnin jälkeen asiaa ei enää tarvitsisi jossitella. Jussi suostui lähtemään kyydiksi ja seuraksi, vaikka taisi jo lähtiessä tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että frettikuume oli alkanut saavuttaa ratkaisevan korkean pisteen. Vierailuaika saatiin sovittua samaksi illaksi, ja niinpä kesäretki kohti Inkoota starttasi samana iltapäivänä. Matkan varrelta Salosta löytyi vielä sopivasti markkinatkin, joilta pääsiin hankkimaan hyvin kesäretkiteemaisia reissueväitä.

Pyöriteltyäni tyttöjä reilun tunnin (tai useamman, minulla ei ole oikein tarkkaa kuvaa ajankulusta tuona aikana), päätös oli aikalailla selvä. Olin saanut elämäni ensimmäiset fretinpuremat ja näätäpusut, sekä päässyt kyselemään tytöistä vielä tarkemmin mitä olin yhteen viestiin saanut mahtumaan. Niinpä lähtöä tehdessä menin sanomaan  ne pelottavat sanat: kysyin miten tyttöjen varaaminen onnistuisi. Ihan niin hullu kun en sentään ollut, että olisin pakannut tytöt suoraan reppuuni, vaikka Snurre itsensä sinne jo tunkikin.

Tyttöjen nouto sovittiin kolmen viikon päähän. Ehtii sitten rakentaa kotiin eristysmahdollisuudet, kun etenkään alkuun frettejä ei ole tarkoitus jättää Mihailin kanssa keskenään. Niinpä tytöt saavat valtakunnakseen keittiön, ja pojan ruokintapaikka ja namikaappi siirretään olohuoneen puolelle jossa pojalla on jo valmiiksi peti ja vessapaikat. Jatkoa katsellaan sitten kun tytöt ovat kotiutuneet. Ainakin alkuun kun voi kummallakin puolella porttia olla totuttelemista jo hajujen kanssa.

Tänään Mihail pääsi kuitenkin ottamaan jo vähän kosketusta fretteihin, kun Sarianna vinkkasi pienimuotoisesta frettitapaamisesta keskustassa. Alkuun minun piti kyllä mennä ilman poikaa esittämään mielessä pyöriviä frettikysymyksiä, kuten suosituksia alueen eläinlääkäreistä. Miikkis sattui kuitenkin heräämään juuri kun olin lähdössä, niin nappasin senkin sitten valjaisiin ja sylikyydissä bussiin. Viimeksi Mustissa ja Mirrissä minulta kun oli jo kyselty, mihin mie olin oman poikani jättänyt. Niin pääsivät nyt kun frettiharrastajatkin vastavuoroisesti sylittelemääm skunkkia ja kyselemään siitä.

Miikkis ei ollut taas täysin vakuuttunut siitä, mihin poikaa raahasin: näädät olivat vähän pelottavia ja haisivat oudolta. Niinpä poika päätyi pysyttelemään sylilinjalla, että pystyin olemaan lähellä tukena ja turvana. Syli kyllä välillä vaihtui saman sohvan sisällä toiseen, niin itsekin sain napattua frettejä syliin. Mikäli fretit änkivät liian lähelle, Miikkis tunki pään kainaloon piiloon tai nosti vähän häntää näyttääkseen isommalta kuin alle kilonpainoiset tyttelit. Yhden kerran sain kyllä syliin yhtäaikaa sekä fretin että skunkin, kun olin juuri sylittelemässä Kerttua kun Mihail päätti haluta oman omistajan syliin. Siinä ei sitten frettikään haitannut, kun poika könysi paikalleen kainaloon. Kerttu oli hetken asiasta ihmeissään (onhan Miikkis sitä kuitenkin yli neljä kertaa painavampi ja vielä vieraan lajin edustaja), mutta hetken aikaa ne päätyivät kuitenkin jakamaan sylin keskenään ennenkuin Kerttu pakitti takaisin oman omistajansa syliin.

Samaan aikaan lattialla pyöri liuta muita frettejä ja oli niitä repussanikin parhaillaan kolme yhtä aikaa, kun vetoketju oli ensin saatu tiirikoitua auki. Oma paniikki ehkä hieman laimeni siinä näädistä höpötellessä, vaikka kyllä sitä edelleen miettii, mikä siinä helpossa elämässä on niin vaikeaa, kun sitä ei kaikista aikomuksista huolimatta osaa vain elellä hiljaiseloa yhden karvakaverin kanssa. Sillä kyllä sitä itsekin tiedostaa, ettei kaksi karvasukkulaa tule arkea ainakaan helpottamaan, vaikka hoitopaikoista tai muista tulee tuskin olemaan pulaa. Mutta silti olen niin hullu, että kokeilemaanhan sitä on lähdettävä :-) Saadaan taloon ehkä vähän ääntäkin, kun suodattimen lisäksi putputtaa fretit.

Tulevat neidit ovat muuten tämän hetkisiltä nimiltään Snurre ja Esteri ja väreiltään ilmeisesti suklaa ja albiino. Nimien kohdalla kyllä vielä miettii, pysyvätkö nykyiset vai vaihtovatko ne paremmin omaan suuhun sopiviin. 

Savullekin vaihtuu tässä frettejä odotellessa lukollinen terraario ja se muuttaa Miikiksen puolelle kämppää. Ainakaan fretinhajuisista vaatteista poika ei ole onneksi ollut toistaiseksi moksiskaan, sillä niitä kämpästä tulee jatkossa todennäköisesti löytymään.

Miikkis ja Kerttu.

R.i.p. Taistelu-Jaska

Jussin kala löytyi tänään kuolleena altaasta. Tässäkään on tuskin mitään mystistä, taistelukalat ovat lyhytikäisiä ja usein jo aikuisia kauppoihin ehtiessään. Silti jo toinen taistokuolema vuoden sisään laittaa väkisin miettimään mitä tuonne altaaseen hankkisi seuraavaksi. Tietysti joltain harrastajalta voisi koettaa metsästää varmuudella nuorta taistoa. Toisaalta joku vähän pitkäikäisempi voisi pääkalana tai -parina olla seuraavaksi mukava. Nytkin kun hävitystiimi oli jo kovaa vauhtia Jaskan kimpussa, piikkisilmät ja sukaravut olisivat varmaan hävittäneet sen nopeasti vettä pilaamasta ellen olisi itse ehtinyt haavia sitä pois altaasta. Sen verran oli kaveri revitty, vaikka se vasta muiden seassa ui.

Ei nuo kalat itselle ihan lemmikkejä ole, mutta harmittaa silti. Jussinkin puolesta kun kyseessä oli Jussin ensimmäinen oma. Olisi sen suonut olevan altaassa pidempäänkin, vaikka se olikin omaan silmään vähän hassun värinen. Se oli silti altaan ainoa Taistelu-Jaska.

Kuvakollaasiprojekti etenee

Olen jo jonkin aikaa etsiskellyt ikkunaa pokineen kehyksiksi Miikkiskollaasille. Facebookinkaan roskalavaryhmät eivät ole kuitenkaan tuottaneet tulosta, kun kaikki tarjotut ovat olleet liian kaukana. Tänään se kuitenkin löytyi. Olin tarjoutunut kaverin avuksi heittämään rikkinäistä astianpesukonetta kaatopaikalle ja sielä se oli: kokonainen avokontillinen pelkkiä ikkunoita pokineen. Hetki siinä käytiin Jaakobinpainia sen kanssa ettei kaatopaikalta oikeastaan saisi viedä mitään, ennenkuin yksi ikkunoista sujahti pesukoneen jättämään tilaan autoon. Toisen roska voi tosiaan olla toisen aarre.

Nyt pitää vielä kehitellä löytöön toimiva kiinnitysmekanismi ja sitten pääsee sommittelemaan kuvia. Onneksi pian on kesäloma jos ei nyt pitkänä viikonloppuna ehdi. Vähän kaveria kyllä nauratti kuinka fiiliksissä mie kaatopaikasta olin: joka puolella lokkeja ja vaikka mitä löydön mahdollisuuksia jos vain saisi kunnolla penkoa. Rottiakin koitin kovasti bongata, mutta ne oli jossain piilossa kaikki. Mikä kauppa voisi tarjota saman? ;-)

Hei hei Sipsu

Päätös toisesta pyörästä, sipsusta, luopumisesta kävi lopulta helposti. Pyörä oli ehtinyt seistä pihalla useamman kuukauden renkaiden vaihtoa odotellen kun minulla tuli siskon kanssa pyörät puheeksi. Heillä yhteiskäytössä ollut pyörä oli ollut hajalla jo tovin, eivätkä he olleet vielä ehtineet hankkia uutta. Niinpä viimeksi Tampereella käydessä sipsu huoltotarvikkeineen heitettiin auton perään ja lasti purettiin siskon pihaan, jossa Jussi ja siskoni mies hoitivat rengasremontin viimein päätökseen. Kuukausia lykättyyn asiaan ei mennyt montaakaan minuuttia, nyt kun se tuntui oikeasti tarpeelliselta. Nyt sipsu on taas käyttökuntoinen ja käytössä.

Samaan syssyyn lähti myös tablettitietokoneeni. Uuden puhelimen myötä en kokenut sille olevan enää tarvetta ja Jussi laati siitä ilmoituksen nettiin. Kyselyitä tuli jo samana iltana useampi ja itseen iski pieni haikeus. Tabi oli oikeasti lähdössä ja juuri sillä hetkellä minä keksin lukuisia tapoja joilla sitä käyttää. Ongelma oli vain se etteivät ideat olleet uusia.  En vain koskaan ollut käyttänyt tabia oikein millään niistä tavoista, koska tarve tuli niin harvoin että sen akku oli jo ehtinyt tyhjetä. Ja vaikka idea olisi ollut kuinka hyvä tahansa, oli asia usein nopeampi hoitaa sittenkin puhelimella tai pyöräilemällä Jussin asunnolle tietokoneelle kuin odottamalla että laite latautuu. Laitteen myötä menetin kuitenkin myös sen taustakuvan josta pidin. Tietenkin sen olisi voinut hakea myös tähän puhelimeen, mutta se ei toimisi tässä. Mutta ehkä se kertoo osaltaan laitteen tarpeellisuudesta, että kaipaan enemmän sen visuaalisia ominaisuuksia kuin käyttöominaisuuksia :-P

Viimepäivinä olen miettinyt vakavasti myös ostolakosta luopumista. Ostoslistalle on alkanut kertyä monia asioita joiden kokisin tuovan laatua arkeen. On ollut kuitenkin mukava huomata etteivät ne asiat joita oikeasti kaipaa ole vaatteita, pelejä, leffoja tai muuta viihdykettä, vaan sellaisia kuten tilava arkkupakastin, kunnollinen pyykinkuivausteline ja valokuvakehykset tai kehysmateriaaleja. Arkkupakastinkin kun olisi tarpeen paitsi marjoille myös kesäpossulle tai sen puolikkaalle. Sellainen kun tuli varattua Vaahteramäen tilan aittapossuista. Saa sitten jouluksi ja ensivuodeksi lihaa eläimestä joka on päässyt eläessään kunnolla ulkoilemaan ja tonkimaan maata. Kasvissyöjää miusta kun ei saa, niin koettaa sitä sitten edes joskus kantaa kortensa kekoon sen puolesta, millaista eläintuotantoa haluaa tulevaisuudessa nähdä. Jussi jo lupasi kuskata miut kesällä katsomaan possun oloja ja possuani, josta tulee Vihtori. Silläkin uhalla, että Jussia jo epäilyttää voiko sellaista eläintä syödä jolla on nimi.

Yöseikkailuja

Haisunäädät ovat kokoisikseen erittäin voimakkaita eläimiä jonka lisäksi ne osaavat olla välillä myös äärettömän itsepäisiä. Miikkikseen sopii näistä kumpikin ja ne aiheuttavatkin välillä pientä päänvaivaa, vaikka ne osaltaan myös lisäävät pojan sympaattisuutta. Ainakin silloin, kun kello ei ole kaksi yöllä ja näkemyksemme yön vietosta täysin päinvastaiset.

Miikkis oli eilisillan aikana viimein rentoutunut täällä ja siten enemmän oma itsensä. Poika änki kainaloon, kerjäsi nameja ja ramppasi eteisessä kinuten ulos. Pojan hyörintää oli aika ihana katsoa, kun viime Tamperereissut poika on vain mököttänyt kaapin alla tai boksissa suostumatta ottamaan mitään kontaktia kehenkään. Ilta kuitenkin vaihtui yöksi ja pojalla vauhti vain kiihtyi. Kotona poika menee nukkumaan usein samoihin aikoihin itseni kanssa, mutta nyt poika alkoi ottaa kaiken ilon irti rauhallisesta yöajasta. Pian siskon mies tulikin kysymään, voisiko poika nukkua saunalla, kun sisko ei tahtonut saada unta pojan touhuilulta ja tänään on häät. Asia oli meille tietenkin ok ja pojalle rajattiin oma tila kylppäriin jossa se muutenkin hengaa oma aloitteisesti päivät.

Miikikseltä ei kuitenkaan kysytty ja Miikikselle homma ei ollut ok. Se halusi vielä etupihalle kaivelemaan. Omatoimisena poikana se päättikin avata kylppärin oven. Poika ei kuitenkaan yllä kahvaan, joten aukeamisen sijaan ovi vain ryskyi kovaäänisesti vasten karmeja kerta toisen jälkeen. Mihail kun ei tunnetusti myöskään luovuta helpolla, vaikka este vaikuttaisi mahdottomalta. Sitten vain käydään välillä aukomassa kylppärin laatikot ja palataan sen jälkeen oven kimppuun. Ja karmeja vasten paukkuvasta ovesta lähtee vielä pahempi ääni kuin skunkinkynsistä laminaatilla ja tassujen tömistelystä.

Siskon mies päätti sitten vessassa käydessään estää pojan pääsyn kylppärin ovelle nostamalla saunajakkaran ja pyykkikorin saunanoven eteen. Tämä toimikin pari minuuttia kunnes kylppäristä kuului laahaava ääni.  Miikkis työnsi samalla kertaa sekä jakkaran että täyden korin pois saunan ovelta ja jatkoi sen jälkeen kylppärin oven parissa. Poika oli edelleen sitä mieltä, että ulkotouhut olivat jääneet kesken.

Mietimme asiaa hetken ja haimme pojan sänkyyn nukkumaan. Monesti Miikkis kun  rauhoittuu heti peiton alle päästyään ja antaa sitten muidenkin nukkua. Nytkin poika painoi nopeasti silmät kiinni kaikkuun päästyään, mutta päätti parin minuutin torkkujen jälkeen haluavansa sittenkin sinne ulos. Poika työnsi käden pois tieltään kerta toisensa jälkeen kunnes päätin mennä nukkumaan pojan kanssa kylppäriin. Siskon muksut kun heräävät yleensä hyvin aikaisin ja halusin siskon saavan nukkua siihen asti. Kannoin isot sohvatyynyt patjaksi kylppärin lattialle ja nappasin pojan viereeni.

Miikkis halusi silti pois kylppäristä. Tajuttuaan minun olevan itsensä ja oven välissä se alkoi pungertaa itseään vuoroin patjan ja oven väliin ja sohvatyynyjen väleihin. Maanittelut, lahjonta ja kiristys eivät auttaneet, vaan tipuin kerta toisen jälkeen patjalta lattialla kunnes hyväksyin sen tosiasian ettei Miikiksellä ollut aikomustakaan käydä vielä nukkumaan.

Nappasin pojan kainaloon ja menin herättämään Jussin. Jussi oli luvannut että veisi pojan ulkoilemaan mikäli minun suunnitelmani ei toimisi, että edes minä saisin nukutuksi. Minusta tämä ei kuitenkaan vaikuttanut reilulta, sillä minunhan kakara tässä meitä valvotti. Niinpä ehdotin että pakkaisimme pojan autoon ja lähtisimme yhdessä ABC:lle. Miikkis kun yleensä nukahtaa takapenkille ja ABC:ltä saisi yöpalaakin.

Suunnitelma pantiin käytäntöön ja navi näytti suunnan. Miikkis pyöri kuitenkin edelleen ympäri boksia, joten nappasimme vain porkkanapussin pojalle ja jatkoimme matkaa koiraparkilliselle ABC:lle naapurikuntaan. Sielä poika pääsi aitaukseen purkamaan energiaansa ja sen jälkeen mie ja Jussi Hesburgerille hakemaan sitä lisää. Sen jälkeen Miikkis nukahti. Emme halunneet kuitenkaan ottaa riskiä siitä, että herättäisimme pojan taikka muut, joten laskimme penkit alas ja nukuimme pojan seurana autossa ABC:n parkkipaikalla aina aamuun asti.

Aamulla palasimme Tampereelle ja Miikkis juoksi suorinta tietä saunaan jatkamaan uniaan. Siskontyttö oli kovin pettynyt, sillä hän oli jo ehtinyt herätä ja olisi kovasti halunnut mennä haisun perässä leikkimään. Sisko kuitenkin kertoi ettei haisu jaksa nyt leikkiä, kun täti ja Jussi ajeluttivat sitä koko yön pitkin Pirkanmaata. Siskontyttö mulkaisi meitä pahasti ja antoi nootit: on siinä täti kun ei anna haisun edes nukkua. Ei lemmikkejä nyt niin kuulu hoitaa.