Kesyhiiri lemmikkinä

Vastataampa taas vaihteeksi postauksella, kun tälläkertaa kommenttiosiossa oli kyselty kesyhiiristä ja millaisia ne ovat lemmikeinä rottiin nähden. Itselle ensimmäinen kesyhiiri tuli syksyllä 1999, kun joku siimahäntä piti saada, eikä lupaa rottiin silloin vielä heltynyt. Ensimmäiset rotat tulivat kesällä 2005. Sen jälkeen rottia on itselläni ollut joitain kymmeniä ja hiiriä useampia satoja. Kumpiakin niistä tuli nuorempana myös pienimuotoisesti kasvatettua (rottia lemmikeiksi, hiiriä lemmikeiksi ja ruuaksi omille käärmeille).

Se millainen kesyhiiri on lemmikkinä riippuu mielestäni paljon sukupuolesta ja linjasta. Naarashiiret asutetaan laumoissa ja laumassa elävä naarashiiri on yleensä hyvistäkin linjoista hankittuna erittäin hyvin käsiteltävissä oleva katselueläin. Osa rohkeimmista saattaa tulla myös itse kädelle, mutta ainakaan omat naarashiireni eivät ole olleet koskaan samalla tavalla kontaktinhakuisia kuin rotat: niille riittää se oma lauma ja virikkeellisesti sisustettu terraario. Se tekee niistä seuranpitomielessä huomattavasti helpompia eläimiä mitä rotat ovat, mutta samalla myös tylsempiä, jos kaipaisi nimenomaan seurallista lemmikkiä (seurattavaahan hiirilaumassakin kyllä riittää, etenkin kun laumaan on usein helppo yhdistää hyvin erinäköisiä ja luonteisia hiiruja). Tässä suhteessa en ole huomannut edes laumakoolla olevan isommin merkitystä: kolmen naarashiiren laumat eivät ole eronneet itsellä sosiaalisuuden suhteen isommista, kun taas rotat kyllä tunkevat kilpaa syliin vaikka niitä olisi kuusikin akkaa samassa häkissä. Naarashiiret ovat usein hiirten hankkijoiden suosiossa niiden miedomman ominaishajun vuoksi, sillä laumallinenkin naarashiiriä haisee usein selvästi vähemmän mitä yksi uros. 

Uroshiiret taas suositellaan useimmiten asutettaviksi yksin, eivätkä kaikki edes myy niitä samaan terraarioon useampaa. Uroshiiret kun voivat olla hyvin reviiritietoisia toisiaan kohtaan, vaikka sekin riippuu paljon linjasta. Harva kasvattaja haluaa kuitenkaan ottaa sitä riskiä, että pojat alkaisivat lemmikkikodissa tapella - pahimmillaan vielä niin ettei mahdolliseen erottamiseen ole jo etukäteen varauduttu toisella terraariolla. Kesyimmissä yksinasuvissa uroshiirissä ovat kuitenkin olleet ne omat lempityyppini hiirissä - itse kun olen jyrsijöissä ennenkaikkea rottaihminen ja osassa hiiripojissani on ollut sitä samaa uteliaisuutta ja seuraan hakeutumista. Esimerkiksi ensimmäinen urokseni Happy osasi tulla kutsusta luo ja kiipesi heti itse olkapäälle, kun laski käden sen terraarioon. Savu taas tulee usein heti lasin taakse kuikuilemaan, kun saavun keittiöön touhuilemaan. Kaikki uroksetkaan eivät tätä kuitenkaan tee, vaan hengaavat mieluummin omissa oloissaan, vaikka olisivatkin käteenotettaessa hyvin käsiteltävissä. Niitäkin tapauksia kuitenkin löytyy, joille on saatu opetettua ihan agilityesteitäkin.

Mikäli hiirestä kaipaa enemmän sylilemmikkiä kannattaa siis kiinnittää paljon huomiota poikasen luonteeseen. Luovutusikäinen kesyhiiri voi olla jo täysin käsiteltävissä ja kaikki omat löllyköimmät hiireni ovat olleet sitä jo alusta asti. Savunkin on voinut jo kuusiviikkoisena antaa messuhyörinän keskellä lapsen käsiteltäväksi ilman mitään pelkoa siitä että hiiri sinkoaa (...lapsista ei voi aina mennä takuuseen ;-)). Mikäli hiiri vielä luovutusikäisenä pomppii ja sinkoilee siitä voi saada ahkeralla käsittelyllä helpommin käsiteltävän, mutta ellei haussa ole katselulemmikki, en itse siihen lähtisi - niitä oikeasti kesyjä kesyhiiriäkin kun tosiaan löytyy. Mikäli poikanen käsiteltäessä puree, en itse hankkisi sellaista edes katselulemmikiksi. Pureviin tosin todella harvoin edes törmää, etenkin jos hankkii hiiret lemmikkikasvattajalta.

Yksi hiirten ikävä puoli on nopea aineenvaihdunta: mikäli rotatkin joskus paskovat ja pissaavat syliin, hiiret tekevät sitä vielä useammin. Papanat tulevat käsiin oikeastaan joka kerta ja pissatkin lähes aina, jos hiirtä käsittelee vähänkään pidemmän aikaa - ja uroshiiren kohdalla se virtsa on aika voimakkaan hajuista. Eli niitä merkkitippoja ei tarvitse välttämättä kauhean montaa osua paidalle, kun vaate voi jo haista aika vahvasti hiirelle. Tämä ainakin itsellä vaikuttaa välillä hiiren käsittelyynkin, jos ei aina jaksa heittää kotihupparia tai -paitaa päälle. Tosin sitä on taas pikkuhiljaa luovuttamassa hajuttomien vaatteiden suhteen - haiseehan reppunikin jo näädältä kun sielä on viikon sisään leikkinyt viisi frettiä ;-) Mutta vaikka sitä monen on vaikea uskoa, haisunäätä on oikeasti meidän talouden hajuttomin lemmikki :-D 

Hajuasioissakin kannattaa kuitenkin luottaa omaan nenäänsä ja kutsua itsensä tutustumaan lajin paikanpäälle. Parhaan kuvan hajusta saisi jos pääsisi näkemään eri yksilöitä kotioloissa (kasvattajilla yksilöitä kun voi olla samassa tilassa jopa päälle sata). Jokainen kun kokee hajut yksilöllisesti, ja pelkästään hajun voimakkuus ei kerro sitä miten sen kokee. Esimerkiksi meillä Jussi koki rottahäkin hajun huomattavasti nenään käyvemmäksi ja epämiellyttävämmäksi mitä Savun ominaistuoksun, kun taas itse haistan Savun asunnossa selvemmin mitä haistoin rotat. Itseäni myös haittaa enemmän se jos haju jää kiinni vaatteisiin (mikä itseä epäilytti freteissäkin pisimpään, samoin kuin uroshiiren kohdalla, kun ne pissivät vaatteille herkästi ja virtsa haisee voimakkaasti), kuin jos se leijuu vain asunnossa tai osassa asuntoa Ja tietenkin jos asuu yhdessä jonkun kanssa, on hajusta hyvä konsultoida myös asuintovereita ;-)

Natalhiirissä itselläni on ollut vielä rottamaisempia tyyppejä mitä kesyhiirissä - siis ihan sellaisia terraarion luukulle vastaan tulevia pussailijoita, mutta natalien luonteissa on vielä enemmän hajontaa mitä kesyhiirillä. Noiden sosiaalisten lällyköiden lisäksi niistä kun löytyy ihan oikeasti purevia ja poukkoilevia perkeleitä, jotka tikkaavat ensin pari kertaa ranteeseen ja pomppaavat sitten kädestä ilmaan - ja sitten niitä ongitaan laastarit ja hanskat käsissä terraariotason alta. Tähän tietysti osaltaan vaikuttaa se, että natalit ovat olleet pitkään enemmän ruokakasvatuskäytössä kuin lemmikeinä, eikä kaikille ruuaksi kasvattaville se luonne ole kauhean keskeinen jalostuskriteeri. Nykyään löytyy kyllä ihan nataleita lemmikiksi kasvattaviakin (sekä ruokakasvattajia, joilla on sen verran vahva jyrsijätausta, etteivät he jaksa katsoa purijoita edes ruokaeläimissä - niitäkin kun on paljon kivempi hoitaa silloin kun ne eivät pure).  

Rottiin verrattuna hiirissä itseeni vetoaa helppous. Savun terraarion siivoaa vartissa, vaikka se asuu dunaa hitaammin siivottavassa lasiterraariossa. Rottahäkkiin minulla meni yleensä aina vähintään pari tuntia. Savu ei myöskään samalla tavalla kaipaa minun huomiotani, mitä rotat kaipasivat: mikäli en joku päivä ehdi käsitellä poikaa, se keskittyy touhuilemaan omiaan. Omat rotat taas olivat aina rivissä luukulla kärkkymässä huomiota ja jaloittelua, ja katselivat ihmetellen, jos vain kävelin ohi. Itse en myöskään halunnut tähän asuntoon enää mitään lattialla ulkoilutusta vaativaa häkkieläintä Miikiksen takia. Mihail ei ole pätkääkään kiinnostunut häkissä olevista rotista, mutta tilanne muuttui heti kun rotat olivat häkin ulkopuolella: silloin olisi ollut kiva kokeilla vähän tassulla tai maistaa hännänpäästä. Niinpä poika piti aina nostaa tai sulkea pois mikäli rottia halusi sylitellä sohvalla tai päästää jaloittelemaan lattialle, mikä kävi pidemmän päälle raskaaksi.

Mikäli asuntoon siis kaipaa pientä siimanhäntäistä maskottia tai useampaa tuomaan vähän elämää taloon, voisi hiiri olla sopiva vaihtoehto. Mikäli taas kaipaa terraariossa pidettävää minirottaa, tutustuisin ehkä tarkemmin nataleihin ja mahdollisesti myös deguihin (nataleita minulla on ollut kymmenkunta, deguista itselläni ei ole omakohtaista kokemusta).