Ostolakon plussia ja miinuksia

Ostolakko tuli päätökseensä monta kuukautta ennen asetettua määräaikaa, ja nyt lienee hyvä hetki käydä vähän läpi sen vaikutuksia. Alunperin ostolakkohan lähti liikkeelle ystäväni asettamasta haasteesta, johon lähdin mukaan rajoittaakseni kotiini virtaavan tavaran määrää, säästääkseni rahaa ja ottaakseni oman ostokäyttäytymiseni tarkemman seurannan alle: halusin kiinnittää aiempaa tarkempaa huomiota sekä jo omistamiini tavaroihini, että vuoden mittaa syntyviin ostoimpulsseihin. Aikomuksena ei ollut aloittaa tänä vuonna uusia harrastuksia, minkä myötä uskoin pärjääväni hyvin jo olemassa olevilla tavaroilla. Koska tavaravarastot oli kuitenkin karsittu joiltain osin jo aika minimiin, ostolakkoon jätettiin poikkeus, joka salli korvata rikkoutuneet tai muuten käyttökelvottomiksi menneet välttämättömät tavarat uusilla vastaavilla.

Ostolakon pari ensimmäistä kuukautta menikin helposti: törmäsin kyllä moniin esineisiin, joiden ajattelin olevan kivoja, mutta ne eivät jääneet vaivaamaan pitkiksi ajoiksi. Minun oli varsin helppo jättää ostamatta monet kirjat, leffat, cd:t ja vaatteet, koska kirjoja sain kirjastoista, vaatteista en ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut ja cd:itä ja elokuvia löytyi paitsi kirjastosta ja kavereilta, myös välillä pakkausvikaisina töistä. Itselle asetettu kielto olla ostamatta päästi myös luovuuteni enemmän valloilleen: nuorempana rakastin askartelua, mutta nyt en ollut oikeastaan vuosiin tehnyt sillä saralla mitään. Mutta siinä kohtaa kun ostaminen oli poissa laskuista, enkä päässyt hakemaan kaupoista kaipaamaani piristystä kotiin, minun oli tehtävä sitä itse. Kun esimerkiksi muistolaatikon kylki repesi enkä halunnut siirtää sen sisältöä tylsän ruskeaan pahvilaatikkoon, päällystin sen itse mieleisekseni. Tämä teki ostolakosta palkitsevaa ja innosti itseäni.

Askertelukärpäsen purtua ostolakko alkoi kuitenkin myös tökkiä. Minulla ei ollut kotonani kauheasti materiaaleja askarteluihin, eikä edes kauhean ihmeellisiä askarteluvälineitä. Moni itseä innostamaan alkanut projekti kaatui siihen, että niiden aloittaminen olisi edellyttänyt jonkin ostamista: pitsiliinakulhoa ei voi tehdä ilman pitsiliinaa, eikä ikkunanpokakehyksiä ilman ikkunapokia. Tietenkin haluamiaan materiaaleja voi koettaa etsiä eri nettiryhmistä, mutta alkuvuodesta en ollut vielä palannut facebookiin ja monet tarjotuista tuotteista sijaitsivat satojen kilometrien matkojen päässä. Kysyntä ja tarjonta ei siis aina kohdannut, vaikka sitä kuinka olisi mielellään käyttänyt ilmaisia kierrätysmateriaaleja. Tässä kohtaa alkoi toivoa, että olisi sallinut itselleen edes käytetyn ostamisen kirpputorilta.

Myöskään eläinharrastukseni ei ole niin vakiintunut, mitä halusin itse uskoa. Vaikka kuinka koitin uskotella itselleni, että keskittyisin vuoden vain Mihailiin, on kotiin taas eksynyt muitakin karvakavereita. Mihail on minulle maailman rakkain ja tärkein, mutta valitettavasti en saa kiinnostustani rajattua vain yhteen lajiin. Kun kotiin tuli ensin Savu ja nyt tulossa ovat nääpät, tarvitsee luonnollisesti myös kodin lemmikkitarvikevarantoja päivittää lajikohtaisia tarpeita vastaaviksi. Toki näissäkin hankinnoissa on mahdollista säästää sekä tavaramäärässä että hankintahinnassa hyödyntämällä muunmuassa luonnonmateriaaleja ja käyttötavaroita, kuten paperikasseja, mutta kaikkia lemmikkien tarpeita nämäkään eivät kuitenkaan kata. Savun kohdalla selvisin vielä pitkälle muokkaamalla olemassa olevaa ja lainaamalla osan varusteita ystäviltä, mutta frettien kohdalla tarvittaen varusteiden lista oli tähän jo aivan liian pitkä (etenkin kun aikaa tavaroiden löytämiselle ei ole rajattomasti).

Lopullinen niitti oli kuitenkin se, kun arjessa tuli vastaan tavaratarpeita, joita en antanut itseni ostolakon takia toteuttaa. Pyykinkuivaustelineeni neljästä kiinnikkeestä kolme oli korvattu nippusiteillä, mutta se oli silti vielä ihan riittävän hyvä - sitä ei vain saanut enää kasaan. Collegepökät oli paikattu polvesta ja ne haisivat tunkkaisilta, mutta ne välttivät silti vielä ihan hyvin kotona - ja tanssitunnilla ja selkärankakurssilla, koska ne olivat samalla ainoat joustavat liikuntaan soveltuvat housuni. Pakasteeni eivät mahtuneet omaan pieneen kaappipakastimeeni - mutta eihän kaikkien pakasteiden tarvinnut välttämättä olla kotona, kun ystävilläkin on pakastimia... Sitä vain huomasi miettivänsä yhä useammassa kohtaa, että toisin kuin viihdejuttujen kohdalla, tässä kohden ostaminen voisi ihan oikeasti helpottaa arkea.   

Ostolakon myötä tulinkin siihen tulokseen, että tarvitsen ostamista. Se kuitenkin muistutti myös siitä, ettei minun ole aina tarve ostaa uutta tai valmista: joskus voin päästä haluamaani päämäärään jopa paremmin ostamalla vain materiaalit ja tekemällä itse, vaikka valittavissa olisi myös valmis vaihtoehto. Liian helppo ostaminen voi johtaa monessa kohtaa siihen, että asunnosta jäävät puuttumaan ne yksilöllisemmät ratkaisut, joita syntyy helpommin itse tekemällä ja metsästämällä käytettyjä tavaroita. Opin ostolakon aikana myös sen, että vaikka vieroksunkin nykyään monia kauppoja, rakastan kirpputoreilla etenkin löytöjen mahdollisuuksia. En ole nykyisellään yhtään pettynyt siihen, mikäli en löydä kirpputorilta mitään. Sen sijaan minua jää todenteolla kismittämään, mikäli näen jotain, joka olisi omiaan lemmikeilleni tai johonkin projektiin, ja jonka joudun jättämään jälkeeni.

Ostolakko auttoi minua myös havaitsemaan, että on monia tilanteita, joista selviän aivan yhtä hyvin ilman ostamista. Että käytän ostamista monesti hyvin heppoisin perustein vain helpottaakseni ja nopeuttaakseni asioita. En usein edes kysy, voisiko jotain saada lainaan, vaan ryntään suoraan kauppaan hakemaan itselleni oman kappaleen, vaikka olisin aivan hyvin voinut jakaa jonkin kaverini kanssa. Tähän pyrin kiinnittämään enemmän huomiota myös jatkossa, ja etsimään edelleen vaihtoehtoja ostamiselle etenkin silloin, kun kyse on jostain, jota en tarvitse heti tai jatkuvasti. Ja pyrin vastavuoroisesti myös lainaamaan niitä omia tavaroitani, jotka joutaisivat hyvin olemaan välillä muualla lainassa, kuten mehumaijaa, pelejä ja dvd-leffoja ja sarjabokseja. Ostolakon aikana oli myös jännä huomata, että minua jäivät harmittamaan pidemmäksi aikaa ne asiat, joita olisin halunnut ostaa ilahduttaakseni jotain toista. Kuten se magneetti, joka olisi maksanut vain pari euroa, mutta ollut täydellisen osuva työpaikan jääkaapin kylkeen.  

En siis voi sanoa, että ostolakko olisi mennyt täysin hukkaan, vaikkei se kohdallani toiminutkaan. Tai ehkä ongelmana oli vain se, että vuosi oli itselleni aivan liian kunnianhimoinen tavoite. Nyt pitää vain koettaa pitää huoli siitä, etteivät ostolakon aikaansaamat oivallukset huku arjen kiireiden sekaan. Kiireessä kun on helpompi eksyä kauppaan kuin vertaisryhmään tai kirpputorille.