Pieni haikeus iskee

Minulla oli jonkinlainen linjaus siitä, että tänä kesänä ei oteta hoitoeläimiä kahteen viikkoon ennen häitä eikä kahteen viikkoon häiden jälkeen. Ei se sitten kuitenkaan ihan taas pitänyt, kun Lexi-fretille, joka on ollut meillä hoidossa useita kertoja aiemmin tarvittiin hoitopaikkaa. Aina aiemmin Lexi on ollut meillä hoidossa kaverinsa kanssa, mutta nyt mummuska on jäänyt yksin. Vaikka on tunnettu tosiasia, että minulla on krooninen pentukuume, yksi syy sen taustalla on varmasti se, että pennut pitävät arjen sopivan kiireisenä, että sitä ei ehdi jäädä liiaksi murehtimaan kaikkea. Nyt kun sitä päästi Lexin boksistaan tutkimaan alakertaa, ja hetken tutkimisen jälkeen Lexi kiipesi syliin ja nukahti siihen, itselleni meinasi tulla itku. Siitä on kuitenkin vain reilu vuosi, kun meidän lauman ikärakenne oli ihan päinvastainen kuin se on nyt, ja meillä oli Hattaraa lukuunottamatta pelkkiä mummoja ja pappoja ja keski-iän ylittäneitä. Niin tuon pienen mummonäädän katselu tuo hyvin vahvasti tunteet pintaan. Etenkin kun Lexi tuntuu hakevan vielä aiempaa vahvemmin kontaktia nyt, kun se on jäänyt yksin.  

Meillä kodinhoitohuone on vakiintunut hoitofrettien huoneeksi, jonka lisäksi hoitonäädät pääsevät jonkin verran valvottuina muuhun alakertaan. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että Lexi on saamassa laajemmat mummo-oikeudet alakerran suhteen tämän visiitin osalta, etenkin kun yhden mummon touhuja on huomattavasti helpompi vahtia kuin esimerkiksi kahden nuoren hybridin.