Elo- ja syyskuun synttäritytöt

Syyskesästä on tullut taas lipsuttua synttäripostauksissa. Elokuussa meillä vietettiin kaksia synttäreitä, kun Ruttu täytti 4.8. 11 vuotta ja Minttu 18.8. 13 vuotta. Mintun kuulumisia on käyty viime postauksissa läpi enemmänkin, mutta sieltä positiivisemmalta puolelta mainittakoon, että Minttu tuli eilen ihan itse Jussin syliin kehräämään ja leipomaan lempivilttiään. Ruttu taas kirjoittelee jo kovasti joulupukille toiveita sähköpeitosta, koska Ruttu ei todellakaan arvosta sitä, kuinka ilmat ovat lähteneet syksyn myötä viilenemään. Rutun kohdalla ei voida edes sanoa, että hän voisi nyt paksusti, sillä rouvan harmiksi häneltä on löydetty vyötärö ja paino on saatu taas alkamaan nelosella. Rutusta tämä ei ole positiivinen saavutus, sillä Ruttu olisi mielellään muotovalio, ja pyöreä on oikein kaunis ja harmoninen muoto. Se on sentään Rutusta kiva, että nyt kun olen ollut työttömyyden myötä enemmän kotona ja tekemissäni keikkahommissa on ollut myös iltavuoroja, Ruttu on saanut nauttia aamuisin enemmän valmiiksi lämmitetyistä peitoista. 

Vaikka tuli pöllittyä talvella staminaa, sitä ei silti tämän parempaa synttäripostausta saanut. Rutusta tää on ihan epistä.

Lemmikki Tampere viikonloppuna 3.9. meidän kaksi ensimmäistä kääpiörottaa Opuntia ja Lupiini saavuttivat yksivuotisrajapyykin. Tämän vuoden aikana kumpikin neideistä ehti tulla emoiksi, ja kummaltakin jäi meidän laumaan yksi tytär kasvamaan. Opuntialta Torvis ja Lupiinilta Kantarelli. Opuntia ja Lupiini ovat itse aikuistuneet ja rauhoittuneet oikein kivoiksi lemmikkirotiksi, mikä oikein korostuu menevän ja vielä vähän säpsyilevän nuorison rinnalla.    

Itse olen ehkä taas pienesti kipuillut ison eläinlauman kääntöpuolia, nyt kun useamman kanssa on ollut lääkityksiä, kuukauden käyttövarat ovat huvenneet eläinlääkäriin (siltikin, että käyntien määrään suhteutettuna pääsimme hyvin halvalla), ja siinä samaan aikaan pyörii luonnollisesti se normiarki, jonka lisäksi kuvioissa on ollut vielä sosiaalistettava rottapoikue. Vaikka nyt on ehtinyt olla suhteessa enemmän kotona kuin kokopäivätöissä ollessa, silti etenkin tämä viikko on tuntunut olevan paikoin vähän liikaa. Siltikin, että sitä jokaisen syötettävän lääkkeen kohdalla tietää, että vaihtoehtona olisivat voineet olla hyvästit. Jotenkin se stressikupla on vetänyt sen verran sisäänsä, että sitä oikeastaan vasta tänään havahtui siihenkin, että Kielon muksut ovat jo yli neljä viikkoisia, ja minun pitäisi malttaa pakata osa niistä uusiin seikkailuihin jo ensiviikolla. Koko syyskuu tuntuu muutenkin menneen ihan silmänräpäyksessä, ja puolen tunnin päästä onkin jo lokakuu. 

Ystävän tuleva mini kiipustaa