Per-Erik Sundgren: Lemmikkieläinten jalostus

Tänä viikonloppuna tuli otettua pieni nostalgiatrippi, kun sain Tellulta hänen Ekotorilta löytämänsä Per-Erik Sundgrenin Lemmikkieläinten jalostus -teoksen. Kyseessä on 90-luvun alussa ilmestynyt klassikko, jota olen lukenut ensimmäisiä kertoja jo ala-asteella haaveillessani siitä, kuinka minustakin joskus isona tulisi kasvattaja. Kasarikäännöskirjallisuuden parissa ilman nettiä kasvaneena kasvattajat kun edustivat minun lapsuudessani sitä korkeinta tietämyksen tasoa monissa eläinkysymyksissä. Kirja keskittyy kasvatus ja genetiikka-asioissa hyvin perustason asioihin, minkä myötä se on kestänyt yllättävän hyvin aikaa (jos unohdetaan esimerkiksi se, että syyrialaisten eli kultahamsterien mainitaan olevan genetiikasta kiinnostuneille paljon marsuja tylsempiä eläimiä kokeilla geenien vaikutusta käytännössä, sillä kultahamstereilta puuttuvat marsuille ominaiset lukuiset eri väri- ja turkkimuunnokset). 

Vaikka kirjan nähdessään Jussi jo hieman huolestuikin, alkaako kasvatuskipinä taas nostaa päätään minussa, kirja myös muistutti hyvin siitä, miksi aikoinani lopetin rottien kasvatuksen. Jotta kasvatuksessa ei ajauduttaisi umpikujaan sisäsiitoksen ja geenikadon kanssa, kirjassa neuvotaan kuinka erityisesti pienten populaatioiden kanssa täytyy olla erityisen suunnitelmallinen ja tarkka eläimiä yhdistäessään. Esimerkkinä tälläisestä pienestä populaatiosta annetaan, että kasvattajalla on käytettävissään vaikkapa vain yhdeksänkymmentä eläintä, joista 15 on uroksia ja 75 naaraita. Koska käytännössä ainoastaan muutamilla hiirikasvattajilla on resursseja pitää edes noin isoa eläinmäärää itsellään kotona, käytännössä kaikki muut joutuvat tasapainoilemaan sen kanssa, paljonko kotona on mahdollista pitää eläimiä, kuinka paljon löytää sijoituskoteja ja kuinka paljon on sopivia yhteistyökasvattajia, joiden tavoitteet ja jalostuseläimet sopivat edes joiltain osin omiinkin kasvatussuunnitelmiin. Etenkin lajeilla, joiden jalostusikä on erittäin lyhyt, tavoitteellinen kasvatus ei mitenkään onnistu niin, että kotona on vain muutama jalostusyksilö kerrallaan - ellei niitä jalostusyksilöitä siirrä sitten jalostuskäytön jälkeen eläkekoteihin muualle, mikä ei ole kiva vaihtoehto silloin, kun kyseessä on samalla omat lemmikit, tai sijoita niitä jo poikasina muualle jättäen itselleen vain jalostusoikeuden eläimiin. Moni kasvattajien isoihin eläinmääriin kriittisesti suhtautuva näkisi vaihtoehdoksi sen, että poikueita vain teetettäisiin harvemmin, ja poikasista jätettäisiin sitten vain se yksi paras jatkoon, mutta tällöin otettaisiin valtavia riskejä geneettisen variaation menettämisen suhteen, koska silloin jatkoon pääsee vain pieni siivu vanhempien geeneistä, ja nekin vain, jos kyseinen yksi jätetty yksilö osoittautuu myös kasvaessaan jalostuskelpoiseksi, tiinehtyy ja sen poikaset selviävät. Tämän mallin ongelmat näkyvät nyt etenkin frettien kohdalla, kun niitä on useimmilla kasvattajillakin kotonaan vain 2-5, mikä on nyt parin huonon pentuvuoden jälkeen johtanut siihen, että osalla ei ole enää eläimiä millä jatkaa, vaikka Suomessa harrastetaan myös eläinten sijoittamista selvästi enemmän kuin monissa muissa maissa.

Vaikka kirjaa lukiessa aivoni alkoivat toki rakentaa yhtälailla omia kääpiörotta kuin frettilinjojakin, kun sitä lukiessa sijoitteli eri kirjan kohtiin omia lajejaan ja niissä tärkeinä pitämiään ominaisuuksia, yhteenlaskun tulos on silti sama: meidän nykyinen eläintarha ja yhden eläinlajin tavoitteellinen kasvatus eivät onnistu yhtäaikaa nykyisillä resursseilla. Etenkin kun ottaa huomioon, että koin rottamäärän säätelyn kasvatuksessa hankalaksi jo silloin, kun minulla oli rottien lisäksi vain muutamia muita eläimiä. Silloinkin sitä koki usein ristiriitaa siinä, kuinka paljon sitä olisi pitänyt jättää ja hankkia eläimiä riittävän kasvatusmateriaalin varmistamiseksi, ja kuinka paljon sitä halusi pitää rottia kotona, jotta sai niistä eniten irti sosiaalisina lemmikkeinä, ja jotta jaksoi ja pystyi tarjota niille riittävästi tilaa ja virikkeitä. Mutta mikäli kasvatus kiinnostaa, kirja antaa genetiikan perusteiden ohella myös paljon pohdittavaa siitä, miten käytettävissä olevan jalostusmateriaalin määrä vaikuttaa kasvattajan valinnanmahdollisuuksiin.

Niinpä tämä kirja pääsee nytkin takaisin hyllylle hyvänä perusteoksena ja rakkaana muistona - ja siirryn odottamaan seuraavien sijoitusmuksujen syntymää. Etenkin rottien kanssa pääsen nappaamaan siinä rusinat pullasta, saadessani kotiini piippavia poikasia ilman kasvattajan vastuita - ja silti poikaset ovat osa jonkun pidemmän linjan suunnitelmia, eivätkä vain minun huvikseni syntyneitä.