Kauas pilvet karkaavat

Viimeiset pari viikkoa olen enenevissä määrin odottanut syysloman alkua ja koittanut päättää, yritänkö yhdistää frettilaumat, vai onko Nava turhan pappaantunut, jotta olisi reilua koittaa saada se vielä samaan jengiin Nutskun kanssa. Ja jos päättäisin koittaa yhdistää frettilaumat, missä ja miten sen tekisin. Se ajatusmylly kuitenkin katkesi torstaina aamulla, kun heräsin ja huomasin että minulle oli tullut kaksi puhelua. Kukaan ei ikinä koita soittaa minulle niin aikaisin aamulla, joten tiesin välittömästi että jokin on pielessä. En olisi kuitenkaan osannut ikinä edes aavistaa, kuinka peruttamattomalla ja kauhealla tavalla pielessä, ennenkuin sain äitini kiinni ja hän kertoi kumppaninsa menehtyneen yöllä sairaskohtaukseen. Siitä alkoi sitten toisenlainen ajatusmylly, kun olisin yhtäaikaa halunnut lähteä siitä paikasta suoraan äitini luo ja jättää kaiken muun välittömästi. Kuitenkin toinen ääni sisällä vaati vahvasti, että kotoa ei lähdetä, ennenkuin sinne on saatu joku, joka ottaa laumasta kopin. Siinä kohtaa kun kuulin, että siskoni ja äitini hyvä ystävä ovat äitini luona järjestämässä asioita, aloin järjestellä omia kuvioitani niin, että pääsisin lähtemään seuraavana päivänä. Torstaina vedin vielä työssäoppimispaikalla iltavuoron, kun en osannut heti tehdä oikein mitään kotonakaan.

Yleensä olemme kotoa poissa maksimassaan yhden yön, ja hoidamme eläimet juuri ennen lähtöä ja heti paluun jälkeen. Siinä välissä pyrimme saamaan jonkun ruokkimaan kissat ja fretit, ja katsomaan että bunkkerissa pelittää sähköt. Tällä kertaa halusin kuitenkin lähteä jo perjantaina, enkä luottanut siihen, että muistaisin hoitaa kotona kaiken kuten pitää. Joten päätin kokeilla, pääsisikö kukaan eksoista paremmin perillä oleva ottamaan kopin koko laumasta, niin että huomaisi mahdolliset puutteet, jolle voisin nakittaa ne hommat jotka muistaisin lähtöni jälkeen unohtaneeni ja joka pystyisi myös leikittämään ja aktivoimaan fretit niin, ettei Nutskun ja Hattaran välit ottaisi taas takapakkia siitä, että ollaan jumissa ja on tylsää. Normireissuilla en yleensä edes yritä tätä, sillä ne ihmiset joilla on kokemusta tästä lajikirjosta ovat suht harvassa, kukaan heistä ei asu ihan naapurissa ja vielä isompana valtaosalla heistä on omakin eläintarha huolehdittavanaan. Seita sai kuitenkin järjestettyä asiat niin, että pystyi tulemaan avuksi tällä aikataululla, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Oli nimittäin aika outoa palata kotiin niin, että ei tarvinnut heti alkaa hommiin, ja kissat ja fretitkin olivat tyytyväisinä nukkumassa ilman että heti alkoi levoton portin renkutus ja ruuan kerjääminen.

Viikonloppu meni sitten Tampereella. Valitettavasti en pystynyt tekemään sitä, mitä olisin halunnut eniten tehdä ja saada tapahtunutta tapahtumattomaksi. Pystyin vain täyttämään äitin pakastimen, ja osoittamaan toivottavasti vähän tukea ja rakkautta. Meidän alkuperäiseen viikonloppusuunnitelmaan oli kuulunut päiväreissu Tampereelle sunnuntaina kissabloggaajamiitin merkeissä, mutta ilmoitin sinne heti torstaina, että meidän osallistuminen saattaa peruuntua. Sunnuntaina äitillä oli kuitenkin samaan aikaan tapaaminen, johon hän halusi keskittyä rauhassa, joten osallistuimme kuitenkin. Teen siitä oman postauksensa. 

Nyt olen sitten takaisin Turussa, ja olo on yhä vähän pökertynyt. Minä en ole ollut ikinä hyvä puhumaan puhelimessa ja toimimaan etätukena. Yleensä kriisitilanteissa olen paras ottamaan kopin ihmisten lemmikeistä, niin että tilanteessa on sitten yksi asia vähemmän huolehdittavana. Mutta äitillä ei ole lemmikkejä. Joten koitan soittaa ja odotan että asiat alkavat hahmottua ja tulee enemmän niitä konkreettisia käytännönjuttuja mihin tarttua.

Arjessa sitä aina ajattelee, että aikaa on jäljellä vaikka kuinka paljon loputtomina kiireen täyttäminä sykleinä. Miksi sen rajallisuuden muistaa aina vasta kun se loppuu.