Näyttelyilmot tehty

Freteillä näyttelytoiminta on ollut nyt täysin seis koronan alusta asti. Kesälle koitettiin järjestää kahta näyttelyä, mutta osallistujapulan takia ne jouduttiin siirtämään. Mikäli Näätä-Hässäkkä ei siirry uudelleen, meillä startataan näyttelykausi syyskuussa yli kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen. Valitettavasti frettien rokotuksissa käytettävän Distemink-rokotteen saatavuusongelmat verottivat meilläkin osallistumiskelpoisten frettien määrän vain puoleen laumasta, vaikka rokote-ehtoja on nyt vallitsevasta tilanteesta johtuen hieman höllennetty. Mutta jos omat näädät on tähän asti rokotettu vallitsevien suositusten mukaan, kannattaa ehdottomasti käydä lukaisemassa näyttelymainos, vaikka rokotteet olisivat päässeet tämän vuoden osalta vanhenemaan. Meilläkin ehdot jäivät täyttymättä vain kodinvaihtajien ja pennun osalta.

Ekassa Hässäkässä vuonna 2018

Meilläkin piti olla Turun joukkis jo eilen, mutta viimeisin tieto rokotteen saatavuudesta on että "ehkä elokuussa tulee taas". Niinpä joukkis jouduttiin peruuttamaan jo hyvissä ajoin, eikä uutta päivää uskalla lyödä lukkoon, ennenkuin saan eläinlääkäriltä tiedon, että rokote on saatu. Hyvällä tuurilla on tietenkin mahdollista, että se ehtii vielä ennen näyttelyä, ja saa ilmoitettua lopunkin jengin mukaan.      

Näyttelypaikan vierestä löytyi ihan kivoja valjastelupaikkojakin

Jos lukijoissa sattuu olemaan uusia harrastajia, joita näyttelyt kyllä hieman kiinnostaisivat, mutta esimerkiksi näyttelyaitaus puuttuu ja tuntuu tähän saumaan turhan isolta investoinnilta, minullekin voi laittaa viestiä tulemaan ja kysyä laina-aitausta. Meillä kun käytetään noita aitauksia näyttelyiden ulkopuolella paljon tilojen rajaamiseen, niin sillä niitä löytyy useita enemmän mitä itse tarvitsemme näyttelyissä. 

Lysti ja ylpeä mami <3

Viimeinen kesälomaviikko

Enää pari päivää, ja sitten se on ohi. Kesäloma on mennyt taas ihan hujauksessa. Ylihuomenna on sitten edessä uudet haasteet uuden työssäoppimispaikan muodossa, mikä toki jännittää jonkin verran, kun koko paikka ja kaikki ihmiset ovat vielä vieraita. Nyt koitetaan kuitenkin sulkea se vielä pieneksi hetkeksi pois mielestä. Sen verran sitä on kyllä tullut jo pohjustettua, että olen opetellut ajamaan Jussin uutta autoa. Peson moottorinvaihto kun osuu myöskin juuri maanantaihin, ja sille saadaan vara-auto vasta maanantaina aamulla. Eli jotta en joudu opettelemaan uutta autoa ekana työssäoppimispäivänä uudessa paikassa, kun ajatukset voivat olla muutenkin vähän sekaisin, sovittiin että minä otan Jussin auton ja Jussi menee pari päivää laina-autolla.  

Saimme altaan siirtoon avuksi pari kokenutta merivesiharrastajaa. Tai jos tarkkoja ollaan, Koda on kokenut ja Kuura harjoittelija. Mutta työnjohto oli joka tapauksessa enemmän kuin kunnossa.

Tämä viikko aloitettiin maalaushommilla. Jussin meriveriprojekti oli alkanut tökkiä, kun Jussi oli alkanut miettiä, haluaako hän sitä sittenkään takkahuoneeseen, jossa hänellä on tietokone, pelitelkkari ja leffasohva. Että mitä jos altaan valot sittenkin heijastuvat liikaa näytöistä ja allas lotisee liikaa elokuvien taustalla. Yksi vaihtoehtoinen paikka olisi ollut yläkerrassa olohuoneessa, mutta sinne allasta ei ole mitään järkeä perustaa ennen yläkertaan tehtävää lattiaremonttia, jonka ajankohtaa ei olla vielä lyöty lukkoon. Lopulta eri vaihtoehtoja pohdittuaan Jussi päätti kokeilla, miten allas toimisi autotallissa, jonne Jussi muutenkin kaavailee yhtä oleskelutilaa lisää. Sieläkin on kuitenkin sähköt, lattialämmitys ja vesipiste, eli tekniikat ja huolto ovat helposti järjestettävissä. Ja sitten jos esimerkiksi altaan lämpöjen ylläpito osoittautuu autotallissa liian haastavaksi, nopeutetaan yläkerran remonttiaikataulua ja muutetaan allas sinne. Paikassa oli kuitenkin yksi iso haaste, eli se, että autotallin sisäseinien maalaus on kanssa osa sitä pitkää "sitten joskus" -työlistaa. Mutta mikäli paikka osoittautuu toimivaksi merivesialtaalle, sitä ei todellakaan ole järkevää siirtää paikaltaan minkään takia niin kauan kuin tässä asutaan. Eli vähintään se seinä mille allas oli tulossa piti saada maaliin ennen sovittua altaan siirtopäivää. Maalit saatiin haettua viime viikon sunnuntaina ja siirto oli tämän viikon torstaina. Maanantai ja keskiviikko valikoituivat siis maalauspäiviksi, ja koska autotallia ei saatu täysin tyhjennettyä maalausurakan ajaksi, päätimme maalata nyt sen kriittisimmän seinän, ja edetä myöhemmin seinä kerrallaan, niin että tavaroita mahtuu aina siirtämään pois tieltä muille seinustoille. Täälläkin kun on tullut nyt vettä sen verran kiitettävästi, ettei tavaroiden siirtäminen ulos ole vaihtoehto. 

Altaan asennusta

Vaikka kanien nykyisetkin tilat ovat ihan ok, en osaa kuitenkaan ajatella niitä muina kuin väliaikaisina, koska turvallisen sivutarhan pinta-ala on vain muutamia neliöitä. Vaikka leikkimökki on tarhaa isompi, sitä kaipaisi kuitenkin kaneille enemmän tilaa muutenkin kuin valvotusti. Laajennusprojektia on kuitenkin hidastanut budjektikysymykset ja se että olen arponut koko ajan kahden vaiheilla tarhan lopullisen sijainnin suhteen. Toisaalta se mahtuisi helpoiten ja parhaiten sinne missä se on nyt. Toisaalta alapihalla sinne olisi paljon helpompi vetää sähköt, ja se olisi lähempänä kilpikonnien tarhaa ja vesipistettä. Nyt olen kuitenkin alkanut kallistua siihen, että lopullinen tarha tehdä yläpihalle lähelle sen nykyistä sijaintia, ja että siitä tehdään koko käyttämättä jääneen hiekkakentän kokoinen. Aloin maalaushommien lomassa vähän hahmotella sen piirustuksiakin jo, mutta valitettavasti käytännön syistä rakennushommiin päästään aikaintaan ensikeväänä. Vaikka ymmärrän järkisyyt hyvin (kuten varautumisen siihen, mitä ensitalvi tulee pääosin sähkölämmitteisessä talossa maksamaan), en voi silti väittää, että odottamista olisi tehnyt yhtään helpommaksi, kun huomasin että miettimäni verkko olisi ollut juuri tälläviikolla tarjouksessa. Mutta suunnitelma jää hautumaan. 

Ehkä jo ensivuonna tässä seisoo taas astetta upeampi kanitarha

Tämä lisäosa jää varmaan silti myös käyttöön, koska jotenkin uskon, että ruoho tulee aina kasvamaan paremmin tarhan ulkopuolella.

Maalaushommien ja kanitarhasuunnitelmien ohella on pesty taas ihan miljoonasti pyykkiä, kun alkuviikosta tuli taas heitettyä pesuun kaikkien kolmen frettiaitauksen/huoneen tekstiilit. Olkootkin, että en miettisi hetkeäkään, jos nuo hoitotyypit tarvitsisivat uuden kodin, niin noin muuten pyritään ehkä pysymään vakituisen jengin osalta max. kahdessa laumassa ja alle kymmenessä yksilössä. Mutta tämä on juuri se syy, miksi minua ei haittaa välillä joutua vähän mukavuusalueeni reunoille frettisotkujen suhteen. Hoitotyyppien suhteen kuitenkin tietää tilanteen olevan väliaikainen, ja se auttaa taas muistamaan kodinvaihtajailmoja ja pentusuunnitelmia lukiessa missä oma maksimi menee. Sillä jos sitä miettisi pelkällä tunteella, haluaisin suunnilleen ne kaikki. Silti minulla iskee varmasti taas pieni haikeus, kun hoitotyypit joskus lähtevät, vaikka se helpottaakin taas arkea. Eilen tuli myös kaivettua varaston perukoilta esille laumalla aiemmin käytössä olleet kertakäyttöiset pissa-alustat, joita tuli jätettyä jemmaan poikkeustilanteita varten. Niillä saa sitten vähän kevennettyä ensiviikon pyykkikuormaa, kunnes pääsee taas paremmin arkirutiineihin kiinni.

Frettihuone

Tulokkaiden aitaus (jotenkin luotan enemmän siihen, että kaksi poikaa ja yksi kuusivuotias naaras pysyvät hoitojengiä varmemmin Marshallin playpenissä)

Vierailijat saivat edellä mainitusta syystä lainata pleksiaitauksen käyttöönsä.

Pakastimiakin on tullut taas täytettyä talven varalle. Keväiset mahlapussit ovat saaneet omalta pihalta kaverikseen marjoja omiin smoothieihin ja sokrujen mössöihin. Lisäksi pakastimeen on tullut kerättyä erilaisia lehteviä oksia, siltä varalta että ensiviikolla saapuvista kummitussirkoista osa jää vahingossa myös lemmikeiksi. Jussi kyllä ajatteli ne ensisijaisesti ruokaelämiksi, mutta niinhän moni muukin meidän hyönteisistä on alunalkaen tullut. Kaverilta saatiin ostettua kymmenen lihakania pakkaseen freteille, ja niiden mukana saatiin taas iso kasa töpöjä ja muita, mitä on laitettu kuivuriin. Vaikka tiedän, että tuleva elokuu on vielä kesäkuukausi, loman loppuminen, jatkuvat sateet ja viileät pimeät illat tekevät väkisin jo vähän syksyfiilistä, mikä johtaa siihen, että sitä ajatuksissaan jo vähän paketoi kesää pitkän talven varalle. Ensiviikolla on vuorossa kanien heinävaraston täyttö talveksi. Tälläkertaa löysin netistä onneksi kätevän laskukaavan, jolla pystyy vähän paremmin arvioimaan heinän menekkiä. Nyt sitä varataan kummallekin kanille vähän reilu oman painonsa verran viikkoa kohden, jos sillä selvittäisiin ensi kesään. Tänä vuonna paalit pääsivät loppumaan vähän kesken, ja kesä on mennyt sitten pikkupusseilla.  

Marjoja poimiessa saa valitettavan paljon seuraa hyttysistä, joita meidän tontilla riittää turhankin paljon (vaikka sitä kuinka koittaa muistuttaa itselleen, kuinka tärkeä osa luontoa ne ovat)

Uusi ulkoasu

Nyt se on virallista, blogilla on uusi ulkoasu! Blogin visuaalinen ilme on pysynyt samana vuosina, sillä ulkoasun päivittäminen menee kategoriaan asiat, joita en osaa itse hoitaa. Tai ainakaan sillä tasolla kuin itse toivoisin. Niinpä vaikka vanha ulkoasu oli hyvin vuodenaikasidonnainen, ja bannerinkin jengistä 4/5 jo jättänyt tämän maailman, koin että se oli silti parempi, kuin mihin omat taitoni olisivat riittäneet. Ja olihan bannerin jengi kuitenkin meidän näätäharrastuksen kaikkein ensimmäinen orginaalijengi. Se porukka, jonka myötä moni lukijoista on meidät oppinut tuntemaan.

Hei hei vanha ja hyvin palvellut ulkoasua!

Viime vuonna alkaneeseessa suruprosessissa itselleni on kuitenkin ollut tärkeää tuoda nykyistäkin jengiä enemmän esiin. Ei siksi, että haluaisin työntää vanhat rakkaat sivuun, vaan koska kaikista viime vuoden menetyksistä huolimatta elämä jatkuu, ja meillä on täällä yhä mitä mahtavin jengi. Ja Maija Sunin tekemä uusi banneri on juuri sellainen, mistä olin haaveillut: mitä hienoin kunnianosoitus tälle nykyiselle jengille, joka samalla tuo heti yhdessä kuvassa paremmin esille sitä, mihin kaikkialle blogi on alkanut rönsyillä eläintarhan kasvaessa nykyiselleen. Myös koko blogin muu alkuasu sekä bannerin kuvat ovat Maija Sunin käsialaa. Hän nimittäin kävi täällä ihan paikan päällä tutustumassa jengiin ja kuvaamassa.

Tervetuloa uusi!

Vaikka kuvaussession myötä saatiin satoja kivoja kuvia, joista oli vaikeaa valita omia lemppareita, blogin sivupalkista on silti mahdollista löytää yksi vanhempikin kuva. Kuva tietystä päärynävartaloisesta herrasta, jota Suni ei päässyt kuvaamaan. Silti koin, että Miikkiskin on ansainnut paikkansa blogista. Onhan hän kuitenkin blogin nimikkohenkilö, vaikkakin jengiin mahtuu ehkä nykyisellään muutama muukin, jonka vartalo on ehkä päärynänmallisempi kuin pitäisi.  

Toivottavasti pidätte blogin uudesta ulkoasusta yhtä paljon kuin minäkin! 

Mustikkapiirakka

Elämä monieläintaloudessa on jatkuvaa sopeutumista siihen, että käsiä on aina vähemmän kuin innokkaita avustajia. Niinpä sitä pääsee harjoittelemaan niin joukkojenhallintaa, harhautuksia kuin lahjontaakin jopa kaikkein yksinkertaisimmissa kotitöissä, sillä innokkaiden assistenttien on välillä vaikeaa hahmottaa, miksi frettejä tai kissoja ei voi esimerkiksi pestä astianpesukoneessa, pakastaa tai tunkea uuniin. Näistä jälkimmäisin on etenkin talviaikaan haaste erityisesti Rutun kanssa, sillä arvon nakupellestä uuni olisi mitä täydellisin lämpökaappi ja hikimaja pienelle sfinksille, eikä kaksisataa astetta kuulosta yhtään kohtuuttomalta, jos vaihtoehtona on jäätyä hengiltä kahdessakymmenessä (plus) asteessa. Ja koska tätä jengiä riittää, useinkaan se että sulkisi kaikki pois keittiöstä ei ole vaihtoehto, etenkin kun meidän keittö ei ole erillinen ovella suljettava tila.

Tummien hoitolaisten harhautus käynnissä (tyypit pienimmästä isoimpaan Mana, Nero & Tulppa <3)

Niinpä sitä on oppinut tiettyjä niksejä, joista ammentaa tarpeen mukaan. Yksi yksinkertaisimpia on piirtää lohitahnalla pitkä viiva keittiön nurkkaan mahdollisimman kauas uunista (Jussi ei kyllä erityisemmin arvosta sitä, että en useinkaan jaksa ottaa alle lautasta, jolle sen viivan piirtäisin). Tämä niksi toimii erityisesti fretteihin ja Maunoon. Niin kovasti kuin ne rakastavatkin osallistumista, ja niin kiehtova kuin kielletty uuni onkin, lohitahna vie yleensä voiton kaikesta muusta. Niinpä jos minun tarvitsee avata kuuma uuni laittaakseni sinne jotain tai ottaakseni sieltä jotain pois, aloitan yleensä piirtämällä harhautusviivan. Muussa tapauksessa voi olla melkein satavarma, että sitä saa koittaa yhdellä kädellä avata uunia ja kannatella sitä mikä sinne onkaan ikinä menossa, ja toisella kädellä torjua pop cornina hyppiviä näätiä, joista touhu muuttuu vain koko ajan hauskemmaksi, mitä useammin ja nopeammin ne työntää kauemmaksi. Paras puoli tässä niksissä on, että se toimii meilä omien lisäksi myös nykyisiin hoitonäätiin.

Piirakkaa pois otettaessa Effiekin oli jo huomannut, että keittiössä tapahtuu jotain

Toinen iso haaste mustikkarahkapiiraan leivonassa meillä liittyy sanaan rahka. Mauno on ihan pöpinä kaikkiin maitotuotteisiin, joten mitään maitovalmisteita ei voi jättää hetkeksikään keittiöntasoille ilman, että Mauno on heti haukkana paikalla vaatimassa (ja ottamassa) maistiaisia. Ruttu yrittää esittää vähän hillitympää, ja se ei koskaan hae tasoilta mitään itse, ellei ole kuolemassa nälkään. Valitettavasti nälkäkuolema on hyvin subjektiivinen kokemus, ja Ruttu on noin 24/7 sitä mieltä, että nälkäkuolema on ihan nurkan takana ilman pientä välipalaa. Niinpä meillä ei voi käytännössä jättää tasoille edes pussissa olevaa vehnäpaahtoleipää ilman että pussiin ilmestyy maistelureikiä. Niinpä jos mitään on pakko jättää tasoille hetkeksikään vahtimatta, kansi tai pääliritilä on välttämättömyys. Ritilänkin toimimista auttaa, että täyttää aktivointipelit nappuloilla jäähtymisen ajaksi, niin Rutulla ei tule yhtä isoa kiusausta koittaa tunkea kieltään ritilän raoista. 

Ritilä turvaamassa piirakan jäähtymistä

Mutta tässä se nyt on. Vuoden ensimmäinen mustikkarahkapiirakka oman pihan mustikoista.

Säikähdys

Koronapandemian alusta asti yksi suurimmista peloistani on ollut se, että saisin koronan ja onnistuin tartuttamaan sen laumaani. Samaan sarjaan on kuulunut myös pelko siitä, että saisimme Jussin kanssa molemmat vakavan tautimuodon, joutuisimme sairaalaan, emmekä saisi tartuntariskin takia ketään hoitamaan laumaa. Pandemien edetessä näistä etenkin ensimmäinen pelko on lieventynyt, sillä omistajalta lemmikkieläimiin siirtyneet tartunnat on todettu erittäin harvinaisiksi ja aikuisilla eläimillä lähes oireettomiksi. Silti vähänkään flunssaoireisena sitä on aina noudattanut tavallisia varotoimenpiteitä jatkuvine käsienpesuineen ja minimikontaktaineen kuin flunssassa muutenkin, sillä jouduttuani kerran pakkojuottamaan frettejä ollessani neljänkymmenen asteen kuumeessa en halua tartuttaa niille tavallistakaan influenssaa. Fretit kun ovat valitettavan herkkiä ihmisiltä eläimiin tarttuville zoonooseille.

Hattara & sisko tänään

Tällä viikoilla tuo pelko nousi kuitenkin uudelleen pintaan. Hattaran kasvattaja ilmoitti, että heillä on perheessä koronaa, ja että pari pennuista ja heillä hoidossa ollut pappanäätä on aivastellut. Pennut vaikuttivat kuitenkin ihan virkeiltä, mutta varmuuden vuoksi kasvattaja keskittyi itsekin oireisena hoitamaan niiden luona vain kaikkein pakollisimmat hoitotoimenpiteet. Vaikka en ole kuullut tapauksista, joissa aikuisia lemmikkieläimiä olisi kuollut todistettavasti koronaan, olen kuullut tapauksista, joissa perheessä on kuollut pentuja pian ihmisillä todetun koronatartunnan jälkeen. Viimeisin kuulemani tapaus oli briteissä reilu kuukausi sitten, ja silloin kyseessä olivat juuri fretit. Vaikka sitä toki tiesi, ettei pari aivastusta toki tarkoita freteillä yhtään mitään, tällaisen pentuvuoden jälkeen sitä ei voinut olla miettimättä, että menetämme myös Hattaran. Koronaan ei kuitenkaan ole freteille rokotetta, joten sitä ei voinut kuin jäädä odottamaan, miten tilanne kehittyy. 

Onneksi lapsuudenystäväni saapui jo samana iltana kun viesti tuli viettämään pitkää viikonloppua, niin sain ajatuksiani paremmin muualle. Hänen ja meidän molempien kumppaneiden kanssa viikonloppu menikin aika kasvipainotteisissa tunnelmissa, kun sain ystävältä tuliaisena valtavan paketin erilaisia kasvien pistokkaita, ja onnistuimme metsästämään hänelle paluumatkallekin aika monta. Samalla puuhailtiin sitten kasvualustojen kanssa, ja kävin esittelemässä hänelle Turkuun auenneen uuden eksotarvikeliikkeen Tropicalsin, josta löytyi kaverillekin pistokkaiden ohella aineksia mullattomiin kasvupohjiin viherkasvitouhuihin. Ystävän kanssa loppuviikko menikin ihan hujauksessa, ja tunnit katosivat päivistä mystisesti. 

Tänään kasvattaja uskalsi taas ottaa paremmin kontaktia pentuihin. Pennut ovat virkeitä ja leikkivät keskenään. Pappanäätä on ollut vähän vaisumpi, mutta senkään kunto ei ole onneksi romahtanut. Alkaa siis näyttää siltä, että selvittiin säikähdyksellä, ja että sekä kasvattaja että pennut selvisivät lievillä oireilla. Toivotaan etten joudu  päivittämään asian tiimoilta mitään muuta.

Iso mies itkee

Älkää antako otsikon hämätä. Eilisestä on taas siirrytty kevyempiin aiheisiin. Ainakin jos ei kysytä Maunolta. Tänään tuli nimittäin taas iso itku. Koitetaan vuorotella valjasteluvuoroja kaikkien valjastelusta pitävien kesken, mutta hommassa on yksi iso ongelma. Nimittäin se, ettei Mauno vain pidä valjastelusta, vaan Mauno RAKASTAA sitä. Niinpä jos kukaan muu kuin Mauno saa valjasteluvuoron, ja Mauno huomaa asian, voi olla varma että catiosta kuuluu tasainen itku, sillä Maunosta on ihan epäreilua, että joku muu on päässyt. Niin kävi taas tänäänkin, kun nappasin ensin Navan mukaani katsomaan takapihan metsikön mustikkatilannetta.

Ensin pitää tarkistaa, ettei Nava sotkenut mitään Maunon metsässä

Saunan takana on hyvä tarkistaa myös polttopuutilanne. Talveksi tarvitsee täydennystä.

Saunan kulmalta on hyvä suunnata etupihaa kohti

Seuraavaksi joku varmasti kysyy, että auttoiko se itku? Ja auttoihan se. Ei sydän vain yleensä kestä sanoa ei, kun muuten niin hiljainen Mauno niin monin sanoin selittää, kuinka nyt olisi ihan pakko päästä tiluksia tarkistamaan. Ja onhan Maunon kanssa ihan kiva ulkoilla, kun herran kanssa on jo aika hyvin päästy sopuun yhteisistä pelisäännöistä. Tärkeimpiin sääntöihin kuuluu, että vaikka ulkoillessa ollaan kuinka villiä ja suurta metsästäjää, aina saa tulla välistä silittelemään ja nostamaan syliin. Niin kauan kuin se on ok, poika saa suurimman osan mennä niinkuin tahtoo hihnan vain seuratessa perässä maata pitkin. Tässäkin huomaa selvän eron siinä, onko Maunolla valjaat päällä vai ei. Jos se onnistuu livahtamaan takkahuoneen ovesta ilman valjaita, se tietää selvästi olevansa kielletyllä asialla, ja koittaa hetken vältellä kiinni jäämistä ylimääräisen lenkin toivossa. Valjaat päällä taas tullaan kohti, pusketaan ja saatetaan kiivetä itsekin hetkeksi syliin, koska valjaat ovat myös lupaus siitä, ettei hupi lopu ensimmäiseen kontaktiin. Nykyään ollaan kyllä edistytty siinäkin, että jos kyseessä ei ole ihan hengenhätä, pojan livahtaessa ovestakin mennään alkuun vain viereen juttelemaan ihan kuten valjastellessa, että mitäs pihalta löytyy. Silloin Mauno usein unohtaa karata kauemmas, ja tulee viereen kertomaan. Pitäähän kunnon isännän raportoida havainnoistaan.

Sielähän oli lintu! (joka oli kyllä ihan liian nopea Maunolle)

Siitä oli hyvä jatkaa puskan reunaa ruohotasangolle

Sielä oli ainakin miljoona heinäsirkkaa metsästettäväksi

Mutta muutamia heinäsirkkoja piti jättää myös linnuille, että voi yrittää lintujen metsästämistä myöhemmin uudestaan

Suruverho

Vaikka en ole tänä vuonna tuonut asiaa blogin puolella juurikaan esille, surutyö viime vuoden menetyksistä on jatkunut aina tähän päivään asti, ja jatkuu varmasti vielä tästä eteenpäin. Vaikka minulla on ollut iso lauma suurimman osan elämääni, viime vuoden kaltaista vuotta ei ole ollut toista. Yksi sellainen vuosi on kyllä ollut, kun menetin vielä enemmän tyyppejä kuin viime vuonna, mutta silloin kyseessä oli ruokahiirten keskuudessa levinnyt rohinainfektio, niin se ei iskenyt kuitenkaan ihan samalla tavalla. Toki sekin harmitti ja stressasi (ja oli iso syy sille, miksi lopetin ruokakasvatuksen), mutta se ei vetänyt samalla lailla mattoa jalkojen alta kerta toisensa jälkeen. 

Tokikaan tänä vuonna suru ei ole ollut enää samanlaista kuin viime vuonna. Enää ei ole tullut itkettyä viikkoja putkeen, eivätkä ajatukset eksy koko ajan suruun ja jossitteluun, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä olisi pitänyt huomata. Suurimman osan ajasta suru pysyttelee hiljaisena haikeutena taka-alalla. Sellaisena joka nousee hetkeksi pintaan, kun katse osuu jonkun menneen tyypin lempileluun, tai Vappu tekee samanlaisen kellahduksen kuin sen siskolla oli tapana. Tai joka saa panikoimaan astetta enemmän, kun Löllö pääsi livahtamaan eilen kesken lemmikkikuvauksen kasvihuoneelta pihapuskaan. ja päähän nousi heti miljoona uhkakuvaa siitä, kuinka kettu voi ilmestyä paikalle ja tappaa sen, jos hävitän sen silmistäni sekunniksikin. Se ei leimaa enää jokaista päivää tai viikkoa, mutta se on kuitenkin sielä. 

Asiaa ei tietenkään auta sekään, että koska menetykset eivät tulleet kaikki yhdellä kertaa, Facebook nostaa koko ajan esille uusia ensimmäisiä vuosipäiviä. Työssäoppimisen päättymisen pari päivää etuajassa Jussin isän kuoltua. Miikkiksen lopetus. Huiskun takajalan halvaantuminen ja sen kuolema päivää ennen Aistiin varattua neurologiaikaa, kun paikallinen eläinlääkäri eikä Raulio osannut auttaa. Lystin äkkikuolema. Ja seuraavina vuorossa Lystin ruuminavaustuloksen saapuminen, Itsyn ja Sofian lopetukset ja kanien kuolemat. Lystin avaustuloksen saapumisesta tulee vuosi sunnuntaina. Vaikka nykyään tiedän jo paljon paremmin kuin viime vuonna, miten hiljainen tappaja ärhäkkäkin keuhkokuume voi olla, sitä ei varmasti lakkaa ikinä täysin miettimästä, miten voi olla, ettei kumpikaan meistä Jussin kanssa oikeasti huomannut mitään muuta poikeavaa, kuin normaalia helleoireilua, mitä koitimme parhaamme mukaan lievittää jäädyteilly pulloilla, kosteilla pyyhkeillä peitetyillä majoilla sekä siirettävällä ilmanviilentimellä. Sekin saa mielen usein haikeaksi, kun Facebook nostaa kavereiden seinille muistoja heidän kokemistaan menetyksistä, ja voi samaistua niihin ihan liikaa.

Surua toki lievittävät ne tyypit joita emme menettäneet, sekä uudet tulokkaat. Talo on taas yhtä täynnä elämää kuin se oli aiemminkin. Kuitenkaan kukaan ei voi toki tulla niiden paikoille, jotka ovat lähteneet. Itselleni uudet tyypit ovat jo osa laumaa, mutta Jussilla se on aina pidempi prosessi, ja hänen on välillä yhä vaikea hahmottaa, että Juutas, Tekla ja Nava ovat oikeasti osa meidän jengiä, eivätkä vierailijoita siinä missä Nero, Effie, Mana ja Tulppa. Tästä en voi kyllä syyttää Jussia, sillä Jussi on aina ollut hitaammin lämpiävää sorttia, ja hoitonäädät ovat olleet meillä tänä vuonna jo tulokkaita pidempään, vaikka eivät yhtäjaksoisesti. Silti sitä välillä toivoisi voivansa nopeuttaa sitä, että Jussikin kokisi, että nämä ovat meidän perhe nyt. Vaikka kuinka tiedän, että Jussikin yhä suree niitä, jotka olivat olleet meidän perhettä vuosia, ja että hän pääsee kyllä sinne vielä. 

Missään tapauksessa en halua unohtaa ketään niistä, joita olemme menettäneet. Rakkaus ei häviä minnekään, ja ajan kanssa hyvät muistot saavat koko ajan enemmän tilaa. Haikeus astuu surun tilalle, ja pikkuhiljaa haikeus antaa enemmän jalan sijaa onnellisille muistoille. Silti sitä kokee jonkinlaista tarvetta siirtää menetettyjä tyyppejä hieman sivummalle. Ei jotta ne saisi potkittua pois muistoista, vaan jotta saisi enemmän tilaa niille, jotka ovat täällä nyt. En halua että kukaan nykyisistä menettää mitään siksi, että elän liikaa menneessä miettien niitä, jotka menetin. Sillä yksi kuvakollaasi on nostettu väliaikaisesti alas seinältä odottamaan sitä, että saan päivitettyä siihen kuvat myös kaikista nykyisistä. Blogiin on tilattu uusi ulkoasu, jossa pääroolin bannerissa saavat nykyiset tyypit (olen silti pyytänyt, että Miikkiksen kuva tulisi johonkin kohtaa ulkoasua muistuttamaan mistä tämä tarina alkoi).   

Vuoden mittaan on saanut myös ihan liikaa vertaistukea. Se on sekä auttanut erittäin paljon, myös satuttanut lisää. Minä en oikeasti haluaisi, että kukaan tietää, miltä tuntuu menettää monta perheenjäsentä liian aikaisin liian lyhyen ajan sisään. Silti tunnen useamman, joka tietää. Ja joka pystyy paremmin kuin kukaan lievittämään omaa syyllisyyden tunnetta siitä, kuinka ei huomannut jotain, koska he ovat omien päidensä sisällä olleet siinä samassa kiirastulessa omien menetystensä ja omien huomaamatta jääneiden asioidensa kanssa. Niiden, joita kaikkia ei ole ollut edes olemassa ennenkuin jälkikäteen, kun avauspöytäkirjat ja jälkiviisaus ovat tulleet paikkaamaan aukot. 

Vaikka olen elämäni aikani menettänyt useamman lemmikin kuin osaan edes laskea, silti tämä suru on ollut uudenlaista. Pidempikestoista ja kokonaisvaltaisempaa kuin mikään aiemmin kokemani. Sen kanssa pystyy elämään jo hyvin, ja se helpottuu mitä enemmän aikaa kuluu. Voi olla, että se katoaa joskus kokonaan, tai voi olla, että se tulee aina asumaan jossain mielen perukoilla. Tällähetkellä se on kuin ohut valoverho, joka ei peitä maisemaa, mutta jonka läpi valo siivilöityy vähän eri tavalla kuin se tekisi ilman verhoa.

Aarteita

Toinen syy siskon muuton ohella, miksi jännitin ehditäänkö saada minun auto huollosta ajoissa, oli että samaan päivään muuton kanssa oli sovittu muutamia noutoja. Onneksi minun auto sitten saatiin, vaikkakaan vikaa ei saatu vielä huollettua (pesoon tilattiin uusi moottori, joka asennetaan ensikuun alusta). Autolla on kuitenkin lupa ajaa, joten muuttoreissuun lähdettiin sillä. Hätätilanteessa olisi toki koitettu saada kaikki pakattua Jussin autoon, mutta se olisi voinut aiheuttaa muutaman harmaan hiuksen enemmän. 

Olin yhtä aikaa innoissani kaikista niistä aarteista, mitä olimme menossa hakemaan, sekä vähän haikeana. Moni viikonloppuna haetuista tavaroista oli sellaisia, mistä olin haaveillut pitkään tai jopa jo etsinyt jonkin aikaa, kuten CritterNation Double häkki, Peipodin munanmallinen peti ja maailman suloisin puinen tynnyripeti. Moni muistakin aarteista tulee varmasti helpottamaan arkea ison lauman kanssa, kuten hyvä setti samanlaisia pinoutuvia metallikuppeja, Fiskarssin erikoisakset ja erittäin nopea, nimenomaan eläinkäyttöön suunniteltu kuumemittari. Osa taas ratkaisi helposti ongelman, jota en ollut vielä ehtinyt ratkaista, kuten CritterNation Double häkin mukana tullut häkin päällys, jolla sain suojattua tapetin siinä nurkassa, missä meillä ei yleensä ole eläinaitausta. 

Valtaosa aarteista (pari lelua ehti jo kadota kuvasta)

Haikeus ei johdu niinkään tavaroista, kuin siitä, miksi ne olivat myynnissä. Siinä missä meidän frettilauma pieneni viime vuonna puoleen, useampikin tuttu harrastaja on menettänyt viime vuoden ja tämän vuoden aikana viimeisensä, ja osalla tämänhetkinen elämäntilanne tekee sen, ettei uusia vauhtinuudeleita ole ainakaan toistaiseksi tulossa. Niinpä muutamilla on vapautunut myyntiin ne kaikkein hienoimmat aarteet. Ne mitkä on valittu suurimmalla rakkaudella niille omille tyypeille ja mistä on pidetty kiinni kaikissa tavaroiden karsimisissa aina siihen asti, kun on päätetty luopua kaikista lopuistakin tavaroista. Ja niin innoissani kuin olenkin laittaessani noita käyttöön omilleni, en voi kieltää, ettenkö vielä mieluummin katselisi niitä vielä kuvista, jos se tarkoittaisi, että niissä pyörisivät ne tuttujen näädät joiden kuvia katsellessa olen osaan noista aarteistakin ihastunut. 

Eilen ehti jo aloitella jakoa, ja tulokasjengin aitauksessa oleva FerretNation single laajeni tuplaksi ja sai päällisen. Tynnyripeti pääsi ruokailutilaan pelihyllyn viereen. Pei podin peti tuli ensimmäisenä käyttöön hoitojengille. Uuden ötökkälelun äänikin alkoi käydä eilisillan aikana jo hyvin tutuksi tyyppien innostuttua siitä. Kanileluistakin ainakin toinen löytynee jo frettien yhteisjemmasta sohvan alta, minne kaikki kolme laumaa kantaa vuorollaan aarteitaan. Fretin muotoisen tyynyn Jussi taas varasi heti takkahuoneen sohvalle.  

CritterNation Double päällisen kera

Jotkut pisimpään blogiani seuranneista saattavat vielä muistaa yhden aiemmista blogeistani, Tavarahamsterin elämäntaparemontin, sekä tämän blogin varhaiset tavara-aiheiset postaukset. Tämän postauksen jälkeen on varmaan turha edes mainita, että eläintavaroiden osalta ollaan edelleen lähes niin kaukana minimalismista kuin mahdollista, vaikka käyttämättä jääneitä tuleekin välillä karsittua pois. Myöskin meidän lautapelikokoelma on aika rönsyilevä, ja keittiöstäkin löytyy nykyään riittävästi astiastoa keskikokoisiin sukujuhliin ensimmäisen täällä vietetyn joulun jäljiltä. Mutta vaatteet sentään mahtuvat edelleen pariin lipaston laatikkoon, ja kirjatkin pariin Kallaxin lokeroon (ja niistäkin yli puolet on vähemmän yllättäen eläimiin liittymiä). Silti kukaan meidän viime muutossa ollut ei halua tulla muuttamaan meitä ainakaan seuraavaan pariin vuosikymmeneen, eikä kukaan todennut meidän muutossa, että tämähän meni yllättävän nopeasti ja kivuttomasti (siskon muutossa varmaan yli kaksi kolmasosaa tavaroista oli saatu siirrettyä ensimmäisen vajaan parin tunnin aikana). 

Hattaraa katsomassa

Tänään tuli se päivä, mitä oli odotettu kuin kuuta nousevaa, ja mitä varten pelkäsin enemmän kuin mitään sitä, että Jussi olisi tartuttanut minuunkin koronan, ja oltaisiin jouduttu perumaan reissu Hattaran luo. Vaikka toki tämä viikonloppu olisi ollut harvinaisen huono sairastamiseen myös sen takia, että siskoni muutti eilen, ja olimme mukana muuttoporukassa. Jussi pääsi kuitenkin palaamaan töihin jo perjantaina, eikä itselleni tullut missään vaiheessa oireita. Joten tänään auto starttasi suunnitellusti kohti Mäntsälää ja Nightshade's frettilää, jossa meidän Hattara kasvaa. 

Hattara ja toinen pk tytöistä (joka menee samaan kotiin Mallun siskon kanssa <3)

Automatka meni aika perhosia mahassa, sillä kuvista tiesin pentujen jo avanneen silmänsä. Tiedossa olisi siis maailman söpöimmässä iässä olevia pikku termiittejä, ja pääsisi miettimään sitä kysymystä, jota ei ole halunnut pelkkien kuvien perusteella arpoa, eli kumpi angoraneideistä on meidän Hattara. Alustavasti oli kyllä Jussin kanssa puhuttu, että Jussi saisi asiassa viimeisen sanan, sillä Jussi on odottanut meille albiinoa angoraa viisi vuotta, ja en hetkeäkään uskonut, että kumpikaan neideistä olisi ihan kamala.

Kaikki neljä siskosta ja yksi neljä päivää vanhempi mini

Perille päästyä kapusin suoraan pentukoppaan ja olisin voinut jäädä sinne seuraavaksi noin neljäksi viikoksi, kunnes Hattara on valmis lähtemään kotiin. Asiassa oli kuitenkin pari muttaa, joista ensimmäinen oli se, ettei Jussi päässyt yhtä ketterästi kiipeämään pentukoppaan. Ja koska Jussillekin oli annettu valtaa valinta-asiassa, piti hänenkin toki päästä tutustumaan lapsiin. Niinpä keräsimme aitauksesta koko sylillisen pentuja ja siirryimme niiden ja yhden neljä päivää vanhemman pennun kanssa terassille ihmettelemään. Terassille siirtymisessä oli toki myös se hyvä puoli, että sielä oli sata kertaa parempi valo pentujen paparazzeiluun. Ja etenkin Hattaran kuvaamiseen, sen jälkeen kun Jussi oli angorakaksikkoa pyöriteltyään tullut siihen tulokseen, että neideistä hieman pienempi, Nightshade's Little Ghost voisi olla meidän Hattara. Riikka kyllä vielä kovasti muistutteli, ettei valintaa tarvitse tehdä samalta istumalta, ja että voisimme hyvin odottaa myös siihen, että etuhampaat puhkeavat parin viikon päästä. Mahdolliset ylimääräiset hampaat kun voisivat olla näyttelyissä miinusta. 

Hän on meidän Hattara <3

Vaikka itselleni puhkesi valitettavasti ikävä päänsärky kesken kaiken, ei se riittänyt himmentämään sitä onnea, mikä ihmisen valtaa kun sylissä on kasa pörheitä unisia pentuja. Siitä tuntuu olevan valovuosia, kun sitä on saanut viimeksi istua pentukasassa, ja vielä niin, että tietää että yksi niistä pienistä ihmeistä on tulossa kotiin. Pieni ihme joka on yhtäaikaan kädelle mahtuva mini ja samalla kuitenkin jo vahvasti fretti. Onnistuin kuitenkin jotenkin olemaan itkemättä ilosta ja liikutuksesta, vaikka etenkin lopulta autoon päästyä se oli aika lähellä. 

Kämmenen täydeltä suloisuutta Hattaran muodossa

Vähän meidän saapumisen jälkeen paikalle tuli myös toinen pennunkatsoja, jolle on mahdollisesti menossa pentueesta toinen puolipitkäkarvaisista tytöistä. Nostelin pennut sitten sylistäni hetkeksi piirin keskelle, että kaikilla oli samat mahdollisuudet ihailla ja kuvailla tenavia. Riikka kävi siinä välissä hakemassa myös näytille pentujen emon ja isän. Isän nähdessä muisti taas hyvin, miksi Jussi on linjannut, ettei meille tule ikinä sijoitusuroksia. Saku kun ei ollut kiimamähmöissään kaikkein edustavimmassa kunnossa näin ihmisnäkökulmasta, vaikka varmasti frettiperspektiivistä oikein miehekäs ja haluttava. Puhe liikkui pentujen lisäksi myös frettien ja kissojen yhteiselossa, sillä toisellakin pennunkatsojalla oli kissoja. 

Hattara ja Hattaran tuleva iskä <3

Toisen pennunkatsojan lähdettyä jäimme vielä hetkeksi pentujen seuraan, sillä tiesin, että näkisin Hattaran todennäköisesti seuraavan kerran vasta luovutusikäisenä. Vaikka kyllä sitä väkisinkin vähän miettii, uskaltaisiko sitä ajaa joku päivä ilman Jussia pentuja moikkaamaan, vaikka matkaa onkin se reilu kaksi tuntia suuntaansa. Voi kuitenkin olla, että homma kaatuu siihen, että vaikka oma autoni ei olekaan käyttökiellossa uutta moottoria odotellessa, on sillä vähän kuumottava ajaa, kun moottorin vikavalo palaa jatkuvasti, öljyn merkkivalo vilkuttaa punaista eikä auto tunnu kiihtyvän moottoritienopeuksiin kuten pitäisi.  

Mie ja Hattara <3 (ja jaloissa muut minit)

R.i.p. Kapu

Meidän viimeisin Tesyläinen, sinikirjoahven Kapu, jäi lyhytaikaisemmaksi tuttavuudeksi kuin olimme toivoneet. Kalat voivat elää lajista riippuen jopa kymmeniä vuosia, ja kirjoahvenetkin yleensä yli kymmenen. Kapun iästä ei ollut tietoa sen löydyttyä pakasterasiasta roskiksilta. Ulkoisesti Kapu ei vaikuttanut vanhukselta, mutta sille tuli kiduskasvain, jonka takia se päädyttiin lopettamaan. Yleensä kalojen lopetuspäätökset ovat olleet itselleni helpompia, sillä kalojen hoidon suhteen ei ole yhtä paljon vaihtoehtoja kuin monien muiden lemmikkien kohdalla. Mutta kun nytkin on somessa nähnyt australiaisen The Unusual Pet Vets -eläinlääkäriketjun sivuilla kuinka kaloillekin on suoritettu onnistuneesti kirurgisia toimenpiteitä anestesiassa, sitä tuli väkisin mietittyä enemmän myös sitä vaihtoehtoa, olisiko sitä voinut puhua jonkun tutuista eksoeläinlääkäreistä yrittämään kasvaimenpoistoa. Ei pelkästään Kapun takia, vaan jotta tätäkin osaamista saataisiin pikkuhiljaa Suomeen. Jotta päästäisiin koko ajan enemmän siihen, ettei eksoottisempiakaan lemmikkejä pitäisi lopettaa vain siksi, ettei niiden vaivoja osata hoitaa. Kasvain itsessään kun vaikutti päällisin puolin varsin selkeärajaiselta ja pinnalliselta, vaikka toki kalan anestesia itsessään ei kuulu varmasti yhdenkään suomalaisen eläinlääkärin perusosaamiseen. 

R.i.p. Kapu

Vaikka asiaa jo mietti, päädyin kuitenkin olemaan odottamatta aamuun ja olemaan soittamatta niitä puheluja. Koska en oikeasti tiedä, olisinko saanut ketään yrittämään leikkausta. Ja koska meillä ei ollut oikeasti mitään tietoa Kapun iästä ja terveyshistoriasta, ainoastaan se, että se oli jo meille tullessaan selvästi aikuinen. Kalan lopettaminen käy kuitenkin nopeasti kotona katkaisemalla niska. Kapun kohdalla se oli nopein helpotus, eikä sen kohdalla tarvitse enää miettiä, vaikeuttaako nopeasti ilmestynyt kasvain sen hengitystä. Kalojen kivusta kun tiedetään vielä kovin vähän, kun niiltä puuttuu meille tunnistettavat kipuilmeet ja nisäkkäiltä tutut tavat ilmentää kipua. 

Silti huomaan jossittelevani enemmän kuin yleensä, vaikka meillä ei yleensä lähdetä kasvaimen poistoon edes jyrsijöiden kohdalla. Jyrsijöistä kyllä tietää, että uusimisriski on yleensä suuri, ja leikkauksella mahdollisesti voitettava lisäaika yleensä mitattavissa maksimissaan kuukausissa. Mikäli Kapu olisi ollut suhteellisen nuori yksilö, se olisi voinut elää ilman kasvainta vielä vuosia - jos joku olisi suostunut leikkaamaan sen, jos leikkaus olisi onnistunut, jos se olisi toipunut hyvin leikkauksesta ja jos kasvain ei olisi uusinut. Aika monta jossia. 

Lepää rauhassa Kapu.

Ulkopuuhia

Vaikka kovasti haaveilen terassitarhalle jatkoa, jossa fretit ja kissat pääsivät vapaasti maapohjalle aina halutessaan, se ei ole tapahtumassa ainakaan tänä vuonna ja tuskin vielä parina seuraavanakaan. Niinpä tätä puolta toteutetaan ainakin toistaiseksi siirrettävissä aitauksissa valvonnan alla. Freteillä meillä on käytetty eniten Marshallin aitauksia, jotka on suunniteltu freteille ja joissa on vähemmän poikkipinnoja ja hieman tiheämpi pinnaväli kuin useimmissa koirille myytävissä. Niitä on tällähetkellä yhdistettynä kolme yhdeksi vähän isommaksi tarhaksi. Nyt kun laumoja on kuitenkin useampi, päätin testata pitkästä aikaa myös Zooplussasta hankittuja koira-aitauksia freteillä. Niitäkin kun meillä oli varastossa pari, niin että niistä sai pienehkön juoksutarhan. 

Tällähetkellä käytössä olevat autaukset

Nutella koiranpentuaitauksessa hetkeä ennen kuin käveli siitä läpi

 

Oma orginaalijengi on päässyt nyt ulkoilemaan enemmän, joten ajattelin alkuun antaa eilisellä ulkoilulla tulokkaille isomman Marshall-aitauksista tehdyn tarhan ja ottaa orginaalijengin koiranpentuaitauksiin. Mieli muuttui kuitenkin alle minuutissa, kun Nutella meidän pienimpänä frettinä käveli suoraan läpi koirien pentuaitauksesta. Eli eikun kaikki orginaalijengistä hetkeksi boksiin ja vaihto. Sen jälkeen ulkoilu sujuikin aika rauhallisissa merkeissä vesileikkien ja pienen kaivelun merkeissä. Meidän nykyisessä porukassa ei ole yhtäkään kauhean karkausintoista ulkoilijaa, mikä helpottaa valvontaa huomattavasti. Meidän aiemmista neideistä Lysti kun hyppäsi halutessaan Marshall-aitauksistakin yli sekunneissa, ja Itsy taas osasi kaivaa todella nopeasti reunan ali. Mutta koska tiedän, ettei kukaan nykyisestä orginaalijengistä harrasta kumpaakaan samassa mittakaavassa, uskalsin tosiaan samanaikaisesti ulkoiluttaa kahta porukkaa ja vielä niin, että toinen oli koira-aitauksessa.  

Mallu voisi ottaa käsihissin aitauksesta ulos

Juutas altaalla

Nava tähystää

Olin oikeastaan enempi jopa yllättynyt, ettei ensimmäiseen tuntiin kukaan edes koittanut karata koira-aitauksesta. Teklakin kun on ollut nuorempana aika kova neiti kiipeämään. Vielä isompana yllätyksenä tuli, että ensimmäinen joka lähti koiranpentuaitauksesta livohkaan oli Nava. Samalla se kuitenkin kertoo aika hyvin, miksi koiranpentuaitauksia ei lähtökohtaisesti suositella freteille: Nava on meidän freteistä kaikkein kömpelöin, ja silti jopa se pystyi kiipeämään koiranpentuaitauksesta ulos, sillä poikkipinnoja on kyllin tiheässä antamassa tarpeeksi tukea kiipeilyyn. Meillä tämä ei kuitenkaan estä käyttöä myöskään jatkossa, sillä päältä avoimessa ja alta verkottamattomassa aitaukssessa frettejä ei muutenkaan uskalla pitää ilman että on koko ajan lähellä. Ja silloin sitä kyllä ehtii poimia tämmöiset karkurit jo ennenkuin ne ehtivät laskeutua nurmikolle asti. 

Juutaksella ja Teklalla iski väsy

Nava lähdössä lipettiin

Uusi kiipeilykaluste tarhaan

Yksi hyvin vahvasti minua kuvaava luonteenpiirre on impulssiivisuus. Se voi olla vahvuus, ja se on se supervoima jolla kämppä ja vuorokauden tunnit saadaan taipumaan niin äkillisille tilapäiskotilaisille, hoidokeille kuin kodinvaihtajille, tai millä syntyy uusia terraarioratkaisuja nykyisille kello kaksi yöllä, kun huomaan ettei jokin toimi tai inspiraatio iskee. Se on myös heikkous, sillä se ajaa minut välillä turhautumisen partaalle silloin kuin tiedän, ettei jotain ole järkevää tai mahdollista tehdä heti. Esimerkiksi kasvimaan toinen puoli on suunnitellusti jätetty odottamaan ensivuotta, kun pystyy paremmin panostamaan uusiin maa-aineksiin ja hakkeisiin. Silti minun tekisi arviolta joka päivä käydä kiskomassa sieltä kaikki kortteet, ohdakkeet ja muut, vaikka tiedän, että ilman suunniteltuja muutoksia ne nousisivat sieltä nanosekunnissa uuteen loistoonsa. Impulssiivisen "kaikkihetinyttainopeammin" -tyypin lisäksi minussa kun asuu se hidas hämäläinen pohdiskelija, jolla on tarve varmistaa että hommissa on perusta kunnossa. Se puurtaja piti minut vakitöissä varastollakin monta vuotta, jotta saatiin varmistettua säännölliset tulot lauman elatukseen silloin kun Jussi vielä opiskeli. En vain aina oikein pidä siitä tyypistä, vaikka tiedänkin, että näin ison lauman kanssa on aina ensin ajateltava kaikkien perustarpeita ennenkuin voi rynnätä ryöstämään pankin ja räjäyttämään potin saadakseen kaikille kakkua ja sirkushuveja. 

Kaverille kaupan pihasta napattu kuva, kun se hupsis haettiinkin jo

Mauno jakaa työnjohtajana ohjeita muulle kasaustiimille

Mutta tuo uusi terassitarhan kiipeilykaluste on aika tyypillinen esimerkiksi siitä, miten oma pää toimii. Näin sen eilen Kissatarhat ja parvekeverkot -ryhmässä ja ajattelin heti että se näytti kivalta. Sen noustua kohta uudelleen etusivulleni, tiesin että haluan sen. Kun kaveri hetkeä myöhemmin laittoi siihen linkin, että kissat varmaan tykkäisi, totesin, että olin samaa mieltä, ja että se olisi todennäköisesti täydellinen, mutta koska Jussi on koronassa ja oma autoni odottaa edelleen huoltoonpääsyä, asiaan pitää palata loppuviikosta. Että mikäli niitä on silloin vielä saatavilla, eiköhän meillekin sellainen haeta. Samaan aikaan olin jo kaivanut myymäläsaatavuuden esille, ja todennut että kyseiset hyllyt olivat jo loppu Raisiosta ja Kaarinassa oli enää kolme jäljellä. Vajaa viisi minuuttia myöhemmin olimme todenneet Jussin ajokuntoiseksi ja olimme jo matkalla Kaarinaan, jossa Jussi jäi autoon odottamaan minun tehdessä täsmäiskun hyllyhyllylle. Siinä kohtaa kun kaveri ehdotti, että voisi käydä katsomassa heidän lähimyymälän (selvästi tietäen, että en kuitenkaan pysty odottamaan loppuviikkoon), oltiin jo lähes kaartamassa myymälän pihaan. 

Kasassa, mutta vielä ilman mattoja ja väärässä paikassa

Mauno tarkkana mittaamassa mattoa

Ylipäällikkö Aino on pöyristynyt kuinka hitaasti homma etenee. Ainon tassuhan olisi voinut upota rakoihin, kun ylätasoilta puuttui matto!

Hylly saatiin myös kasaan saman illan aikana, mutta koska päätimme käyttää hyllyjen pällystämiseen terassitarhaprojektista yli jäänyttä paksua terassimattoa, tasojen päällystys jäi tähän päivään, kun kumpikaan ei jaksanut lähteä enää illalla leikkelemään mattoa. Tämä näin pitkä viive selvästi yllätti myös linkin laittaneen kaverin, sillä hän sai takaisin vain kuvan valmiista hyllystä sen sijaan että kyseessä olisi ollut valmis hylly hyllyt päällystettyinä valmiiksi omalla paikallaan. Tämä onkin selvästi uusi piirre minussa, että esimerkiksi yöunille meno voittaa välillä maanisen tarpeen vetää projektit kerralla loppuun. Sitä kun on ehkä muutamia kertoja onnistunut polttamaan itsensä melko loppuun sillä, että innostuessani jostain täysillä, syöminen, nukkuminen ja kaikki muu tällainen "ei pakollinen" on alkanut lipsua vähän mielestä. Nykyään unen ja syömisen koittaa rankata samalle listalle eläinten perushoidon kanssa, eli niihin perusasioihin mistä pidetään kiinni vaikka olisi mikä projekti menossa. Tämä välillä maanisiin mittasuhteisiin yltävä impulssiivisuus antaakin minusta välillä ihan supertehokkaan kuvan ihmisille, vaikka samalla se usein tarkoittaa, että moni niistä hankkeista, jotka eivät ole sillä hetkellä fokuksessa, saattavat samaan aikaan seisoa pitkäänkin odottamassa sitä, että valokeila osuu uudestaan niihin.  

Teline paikoillaan

Pojat testailee

Hoitonäädät Mana & Nero testihommissa