Huiskun matka Suomeen

Matka kohti Spreewaldia alkaa

Torstai-iltana Sarianna saapui laumansa kera meille valmistautumaan Saksan reissua varten. Ruut, Ahti ja Otto kun olivat joka tapauksessa tulossa tänne Jussille hoitoon, niin ajattelin että samalla voisi pitää vähän leffailtaa ja lähteä sitten aamusta yhtä matkaa juna-asemalle. Mikä olikin ihan hyvä, sillä kumpikaan meistä ei olisi varmasti yksinään onnistunut sabotoimaan yöuniaan ennen reissua yhtä tehokkaasti. Mutta tulipahan sitä illan ja yön aikana muunmuassa nähtyä ihania noin viisiviikkoisia kissanpentuja sekä katsottua kunnon ysäriteinileffaa. Aamulla junan lähtiessä oli kyllä lambadat vähän vähissä, kun yöunta oli takana optimistisesti laskien kolmisen tuntia. Onneksi perjantaina vasta tutustuttiin majapaikkaamme (josta miljoonat kiitokset Miikkiksen kasvattajalle Tealle!) ja Berliiniin, ja Mandyn ja pentujen tapaaminen oli sovittu vasta lauantaille.

Kun lauantai sitten paria museota, ihanaa hampurilaisravintolaa ja astetta parempia yöunia myöhemmin koitti, suunnattiin iltapäivästä Berliinin päärautieasemalle, josta matkan oli määrä jatkua kohti Spreewaldia. Mukana oli Miikkiksen vihreäpohjainen pohjainen boksi luukkuineen kaikkineen (siitä huolimatta, että olin jo ehtinyt lentokoneessa panikoida unohtaneeni boksin luukun), mie ja Sarianna. Edessä oleva taival jännitti vaihtoineen ja bussietappeineen vähän kumpaakin, mutta jos pentuja oli kerta tultu hakemaan Saksasta asti, halusin kyllä ehdottomasti nähdä kasvattajan tilatkin, vaikka Mandy olisi ollut ystävällisesti valmis tuomaan pennut meille Berliiniin. Siinä vaiheessa kumpikaan meistä ei ollut kyllä vielä tiennyt, kuinka laajassa merkityksessä esimerkiksi sanan bussi voi käsittää. Se valkeni siinä kohtaa, kun juna-aseman eteen körötti harmaa enemmän pakua muistuttava auto, jonka etulasiin oli teipattu odottamamme bussin numero. Autoon noustuamme kuski ei missään vaiheessa kysynyt meiltä lippua ja rahaa, vaan lähti vain ajamaan eteenpäin mutkittelevia pieniä maalaisteitä Sariannan ilmoittaessa, että ensikerralla sovitaan kyllä treffit ihmisten ilmoille, jos vielä pentua ulkomailta haetaan. Siitäkin bussimatkasta kyllä selvittiin kommelluksitta Mandyn pysäyttäessä auton oikealla pysäkillä ja kuskin poistuessa paikalta sanaakaan sanomatta ja mitään rahastamatta.

Pentupaineja pentulassa

Mandyn luona pääsimme ensimmäiseksi tutustumaan pentutiloihin, joissa majaansa piti enää Huisku ja Eetu. Pentula oli piharakennus, jossa osa huoneen seinistä oli korvattu verkolla, samoin kuin pihan toisella puolella sijaitsevassa aikuisten frettien rakennuksessa. Luonnonvaloa ja raitista ilmaa siis riitti, ja valitettavasti myös hyttysiä, sillä sateen yltyessä ne tietenkin hakeutuivat verkon läpi turvaan kuivaan sisätilaan. Ne eivät silti onnistuneet varastaa juurikaan huomiota siltä, että pääsin viimein näkemään meidän huiskuttimen. Vaikka olinkin päässyt seuraamaan kakaran kasvua kuvista ja videoista, ei se silti voi vetää vertoja sille tunteelle, kun pääsee vihdoin oikeasti näkemään ja koskemattamaan toista. Siinä menikin sitten hyvä tovi pentuja leikittäessä ja kuvatessa, kunnes Mandy kysyi, haluaisimmeko nähdä myös aikuiset näädät, eli Huiskun ja Eetun vanhemmat ja muut Mandyn fretit. Tokihan me halusimme, joten pennut piti malttaa jättää vielä hetkeksi omaan rakennukseensa.

Mie & Huisku ja Sarianna & Eetu. Kuva: Mandy Schuhmacher

Frettilässä Mandy etsi ensimmäiseksi Sariannalle syliin Eetun emon Mysakin ja minulle Huiskun emon Akiran ja lähti sitten hakemaan isiä eli Othelloa ja Dariusta. Akira oli ottanut mammailessaan vähän turhan paljon painoa ruokaillessaan pentujen kanssa, mutta muuten neiti oli yhtä sievä kuin kuvissa. Sekä Akira että Othello vaikuttivat ihmistä kohtaan molemmat oikein rennoilta ja mukavilta tapauksilta. Ainoa mikä Akiraa hieman tuntui risovan, oli Mandylle itselleen tulleet kolme pentua, joita Akira vielä komenteli. Tässä suhteessa toivon, että tyttärestä tulisi vähän lempeämpi tapaus. Mie ja Sarianna löysimme omiemme lisäksi kumpikin Mandyn laumasta muutamia, jotka olisimme mielellämme varastaneet itsellemme, mutta tyydyimme kuitenkin lähtemään vain niiden meille varattujen pentujen kanssa.

Aikuisten frettien talo ulkoa

Frettien asumusta sisältä

 

Huiskun is Othello

Aikuisten frettien katselun jälkeen siirryimme takaisin pentulalle, jossa kävimme läpi frettien paperit, allekirjoitimme kauppakirjat ja saimme pennut ja pentupaketit. Kummankin pennun kansiossa oli hyvässä järjestyksessä niin passit, syntymätodistukset kuin sukutaulutkin, ja Huiskulla lisäksi todistus eläimen kemiallisesta kastroinnista, joka miun tulee palauttaa eläinlääkärin allekirjoituksella varustettuna sitten kun tyttö on implantoitu. Eetulla oli sen sijasta kansiossa sopimus eläimen jalostusoikeudesta.

Sen jälkeen suunnattiinkin pennut boksissa takaisin bussipysäkille, josta matka jatkui tälläkertaa ihan perinteisellä modernin oloisella bussilla, jossa oli pysäkkinäytöt ja kaikki. Niinpä kumpikin oli varsin luottavaisin mielin sen suhteen, että löytäisimme hyvin takaisin Berliiniin. Berliinissä jatkoimme vielä yhdeksi yöksi majapaikkaamme, jossa alkuyö sujui pentuja leikittäessä ja niitä ihmetellessä. Olihan sitä vähän jännätty, miten kuvat ja mielikuvat vastaisivat todellisuutta, mutta ainakaan omalta osaltani en voisi tyytyväisempi: Huisku vaikutti heti oikein kiltiltä ja sympaattiselta tytöltä, jolla riittää kuitenkin virtaa touhottaa.

Huiskun emo Akira

Sunnuntaina oli edessä lento Suomeen. Tämä oli sekä minulle että Sariannalle ensimmäinen kerta, kun haimme itse eläimiä ulkomaita, joten tuontimääräyksiä, boksin vaatimuksia ja muita oli varmisteltu moneen otteeseen, ja eläinpaikka ruumasta varattu jo hyvissä ajoin ennen lentoa. Silti sitä vähän jännitti, kun tultiin eläinboksi, paikka- ja maksutiedot kädessä kentälle check-in -tiskille. Ystävällinen virailija tiedusteli heti, onko kyseessä koira vai kissa, ja vastattuamme lajin, hän kävi nopean saksankielisen keskustelun kollegansa kanssa. Ymmärsimme pätkästä sen verran, että kollega selitti naiselle frettien olevan eräänlaisia jyrsijöitä, ja että niiden koneeseen tuloon ei ole estettä. Emme nähneet tarpeeliseksi lähteä pitämään tarkentavaa lajiesittelyä, kun lähtölupa oli kuitenkin myönnetty. Niinpä nainen liimasi boksiin asianmukaiset tarrat ja kehoitti jättämään sen sen erikoismatkatavaratiskille.

Erikoismatkatavaroiden vastaanotossa oli vastassa ovikello, jota painettua vastaan tuli ensin yksi virkailija, joka kysyi boksin sisällöstä. Vastattuamme boksissa olevan frettejä, virkailija kävi hakemassa pari kollegaansa paikalle. Pienen pikaisen palaverin jälkeen yksi kolmikosta pyysi meitä ottamaan itse eläimet ulos boksista, jotta boksi voidaan läpivalaista. Siinä kohtaa olin hyvin iloinen, että kumpikin pennuista on kilttejä ja käsiteltävissä, että sai sitten annettua virkailijoillekin hyvän kuvan siitä, että ihan lemmikkejä tässä ollaan kuskaamassa. Boksin tultua hihnalta, pennut palautettiin boksiin ja virkailija kantoi sen mukanaan viereiseen huoneeseen. Sen jälkeen minä ja Sarianna suunnattiin kohti omaa turvatarkistustamme ilman näätiä.

Pennun pitää nukkua, että jaksaa sit lentää <3

Boksi saatu haltuun Helsinki-Vantaalla

Helsinkin-Vantaalle saavuttuamme suuntasimme Sariannan kanssa matkatavarahallin palvelutiskille kysymään, mistä pennut kentällä noudettaisiin. Virkailija kertoi niiden tulevan viereiseen turvahuoneeseen, ja ne olisivat hänen kanssaan noudettavissaan heti kun katossa oleva punainen valo syttyisi. Niinpä jäimme vielä hetkeksi odottamaan, että näädät saataisiin sinne asti, ja kotvan kuluttua valo jo syttyikin. Sen jälkeen virkailija tarkisti, että Sariannan lipussa olevan tarran tiedot vastasivat boksin tietoja, ja kuittasi boksin haetuksi. Sen jälkeen saimme kävellä näätien kanssa takaisin matkatavarahalliin, mutta viralija kehotti pitämään ne boksissa vielä tullialueen toiselle puolelle asti. Sen ohi päästyämme kaivoimme muksurt hetkeksi ulos boksista, ja tarkistimme että niillä on kaikki kuten pitääkin.

Kotimatka jatkui vielä Helsingistä Turkuun junalla, ennenkuin saatiin Huisku uuden laumansa luo. Lysti oli heti innoissaan vastaanottamasta uutta pentua, mutta Mitella ja Itsy ovat selvästi epäilevämmällä kannalla sen suhteen, voiko tuota nelikuista kakaraa laskea enää pennuksi. Mitellastakin löytyi ensimmäistä kertaa ikinä mitään merkkejä reviiritietoisuudesta sen hieman retuuttaessa tulokasta. Mutta koska mistään isommasta tappelusta ei näkynyt merkkejä, päätin silti että lauma saa olla alusta asti yhdessä ja mennään tarkkailulinjalla. Itsellä kun on nyt viikon "pentuvapaa", niin pystyn hyvin olemaan kotona ja katsomaan, ettei kähinät mene liian pahoiksi. Mutta kyllä mie silti enemmän uskon, että tilanne tasoittuu muutamassa päivässä.

Lohitahna yhdistää <3