Pala kurkussa ja möykky rinnassa

Arki on pitänyt taas aika hyvin otteessaan ja sopivan kiireisenä, niin ettei sitä ole ehtinyt liikaa upota surullisempiin asioihin. Tänään iski kuitenkin taas itku, kun Lavellas julkaisi seuraavat täällä alkukesästä kuvatut markkinointimateriaalit. Ne missä oli vielä koko vanhuslauma, Tekla, Juutas ja Nava. Silti ne kuvat sopisivat niin hyvin tähänkin postaukseen, mutta en ole saanut vieläkään avattua kuvakansiota valitakseni sieltä suosikkikuviani. Tekla meni niin äkkiä kuvausten jälkeen, ja pojat ihan liian pian Teklan jälkeen. Tiedän, että kuvat tulevat olemaan kaunis muisto, mutta haava on vielä liian tuore ja kipeä. Maijan kanssakin kun vielä kuvauspäivänä juteltiin, kuinka se on omalla tavallaan haikeaa, kun kotona on paljon vanhuksia. Kun pitäisi koittaa pystyä elämään hetkessä, olla miettimättä liikaa tulevaa, mutta samalla koko ajan vähän valmistelee itseään edessä olevaan surutyöhön, vaikka tietää, ettei siihen voi olla ikinä valmis. Silloin kuitenkin vielä toivoi, että se olisi kuukausien tai osan tyypeistä kohdalla toivottavasti vasta vuoden-parin päässä.

Tämänhetkiseen mielialaan ei auta myöskään se, että kumpikaan Selenan munista ei selvinnyt. Jokin niissä oli mennyt vikaan, ja vaikka munat saatiin hautomoon jossa oli tasainen lämpötila ja kosteus, ne lähtivät homehtumaan ja kuivumaan kasaan. Eilen sitten luovuttiin lopullisesti toivosta niiden suhteen, ja tyhjennettiin hautomo. Eli tänä vuonna ei saada omasta kasvatuksesta edes itselle yhtä pientä pytikkavauvaa.

Meidän alkuperäinen näätäjengi <3 Ylimpänä freteistä ensimmäiset Esteri ja Snurre. Heidän alupuolellaan Itsy ja Mitella, ja alimpina silloiset juniorit Huisku ja Lysti. Ja keskellä alhaalla Mihail.

Kaikkien suru-uutisten keskellä moni on yrittänyt lohduttaa, että kyllä tämä vielä tästä, ja toivottavasti nyt tulisi pidempi jakso, että ei menetettäisi ketään. Silti omassa takaraivossa ja sydämen sopukassa painaa kevyesti se, että ei se ole välttämättä vielä tässä. Helteiden aikaan olin jo ihan varma, että Mitella olisi lähtenyt ennen poikia, kun se alkoi laihtua ja sen aktiivisuus väheni merkittävästi. Mitella onnistui kuitenkin tsemppaamaan hellejakson jälkeen selvästi, saamaan vielä lisää massaa ja kiinnostumaan ympäristöstään enemmän. Aina siinä määrin, että se on nyt lähdössä meidän mukana tällä viikolla näyttelyyn, ja mietin vakavissaan, lähteekö se laumansa mukana vielä messuillekin ensikuussa. Silti sitä ei saa mielestään kokonaan suljettua sitä, kuinka Mitellakin on jo 7,5-vuotias, ja viimeinen joka meidän alkuperäisestä näätälaumasta on jäljellä.

Tässä yksi päivä siivotessa käteeni osui kaulakoru, jonka teetätin silloin, kun emme olleet menettäneet freteistä vielä ketään, ja Miikkiskin oli vielä elossa. Minun seitsemän jalokiveäni. Sekin koru on pysynyt jo pitkään muistojen laatikossa odottamassa, tuleeko vielä sellainen päivä, että pystyisin käyttämään sitä. Siihenkin liittyy jo niin monet hyvästit. 

Silti elämä jatkuu aina aina. Näin ison lauman kanssa nopeastikin. Kipeät muistot kun voi nostaa välillä hetkeksi sivuun, silloin kun tuntuu, ettei niille ole voimia juuri nyt. Mutta noita pentuja ja muuta nyt elossa olevaa laumaa ei voi. Ja niin tärkeää kuin välillä onkin itkeä kunnolla, niin silti itselleni sopii paremmin se, että ankkurit ovat kiinni tässä hetkessä menneisyyden sijaan, vaikka välillä tuleekin seilailtua myös muistojen merillä. Tämä tulee kuitenkin olemaan varmaan niitä päiviä, kun toimintakyky voi olla vähän rajoittunut, kun itkemisestä seuraa usein migreeni.