Hattaran ensimmäinen viikko kotona

Hattara on ollut nyt kotona viikon, ja on maailman ihanin pieni höpöttäjä. Se tulee heti frettihuoneen portille vastaan, ja yläkerrassa ollessaankin tulee usein moikkaamaan. Toki moikkaamiseen usein liittyy leikkiin haastaminen, joten lelukopan sisältö on alkanut levittäytyä ympäri yläkertaa, että saa harhautettua neidin naskalit luvallisiin kohteisiin, että pääsisi kieltämään nimenomaan varpaiden puremisesta, ei siitä, että neiti tulee hakemaan leikkiin. Sillä leikkiminen on toki lapselle enemmän kuin ok. Etenkin kun aikuisten frettien kanssa ei uskalleta vielä täysillä painia, vaikka Hattara muuten hengaakin mielellään laumansa mukana, ja usein nukkuukin yhdessä jonkun kanssa. 

Hattara <3

Välillä toki miettii yhä, että olisi kiva, että Hattaralla olisi myös ikäistään seuraa, jonka kanssa vetää kunnon turbopaineja. Mutta vielä useammin tuntuu, että vaikka lauma kasvoi tänä vuonna täysin eri tavoin kuin suunniteltiin, meillä on kotona tällä hetkellä aika täydelliset tyypit juuri näin. Sillä uskon kyllä, että Hattarakin uskaltautuu koko ajan enemmän leikkimään myös Nutellan ja Mallun kanssa, etenkin kun lauman toiminta tasaantuu vielä nykyisestä. Tähän viikkoon kun on mahtunut välillä pientä pennun kurmuutusta etenkin Nutskun taholta, mutta se on ollut tosiaan niin pientä, ettei ihokaan ole mennyt rikki. Hattara kyllä nostaa siitä monesti varuiksi kunnon mekkalan. 

Pihaleikkejä lauman kanssa

Jussikin on ihan ihastunut miniin. Sekä siihen, kuinka paljon se ottaa kontaktia (etenkin silloin, kun se muistaa antaa pusuja hampaiden sijaan), mutta myös siihen, kuinka pehmeä, pörröinen ja puhelias tyty on. Meillä kun on ollut ennen Hattaraa vain yksi angora, jolla oli ihan erilainen, paljon karheampi pentuturkki. Hattara taas on maailman pehmoisin pörröpallo, joka etenkin kostealla nurmikolla leikittyään näyttää ihan vanuhahtuvalta. Neiti tekee kyllä parhaansa muistuttaakseen, että hän on hurrrja tappaja eikä mikään pehmolelu.

Hattara & Hattaran jengi

Myöhemmin syksyllä minulla olisi haaveissa koittaa yhdistää omat laumat, joten senkin suhteen on lisätty pohjatöitä. Meillä on pihassa kaksi vain valvonnan alla käytettävää ulkoiluaitausta, jotka on sijoitettu noin neljänkymmenen sentin päähän toisistaan. Tällä hetkellä ulkoillessa tuleekin yleensä napattua mukaan molemmat omista laumoista, jotta ne pääsevät ulkonakin näkemään ja haistamaan toisensa, mutta niillä ei ole suoraa kontaktia toisiinsa kalterien läpi, niin että tappeleminen olisi mahdollista. Sisällä ollessa laumat ovat vuoroon vapaana samalla jaloittelualueella. Sitten kun hoitonäädät lähtevät aletaan varmaan taas vaihdella myös aitausta ja huonetta oman lauman kesken. Nyt kun laumoja on vielä kolme, koen paremmaksi rauhoittaa kaikille yhden oman alueen niin, että sielä olisi vahvemmin vain oman lauman hajut. Ajatus siitä, että saisi kaikki kahdeksan nykyistä omaa yhdeksi laumaksi tuntuu aika utopistiselta, mutta kyllähän ihmeitä joskus tapahtuu. Syntyihän meille Hattarakin.  

Sisälle päästyä oli niin väsy, ettei pedissäkään tahtonut pysyä

Kauhean paljon muuta täällä ei olekaan tapahtunut, sillä matkoineen kymmenentuntiset työssäoppimispäivät vaativat veronsa. Vaikka olen viihtynyt nyikyisessäkin paikassa ja oppinut valtavasti uutta viimeisten kolmen viikon aikana, kyllä sitä jo vähän odottaa, että pääsee ensiviikon jälkeen taas pariksi viikoksi tuttuun paikkaan. Samalla tuntuu kyllä vähän haikealta, että kyseinen pari viikkoinen on tällä erää viimeinen kyseiseen paikkaan sovittu pätkä. Vuoden vikaa harkkaa odottaa vähän ristiriitaisin fiiliksin. Se on paikoista se, joka oli alunperin ykkösvaihtoehtoni ja uskon, että tulen oppimaan sielä paljon. Silti se tulee olemaan vielä nykyistäkin isompi, kiireisempi ja monipuolisempi. Eli uusia opeteltavia asioita, välineitä, laitteita ja ihmisiä tulee olemaan miljoonasti. Sen jälkeen olen varmasti taas paljon valmiimpi uuteen ammattiin (ja sen pätkän aikana minun olisi tarkoitus valmistuakin). Silti sitä on alkanut vähän odottaa sitä, että pääsisi etsimään sitä omaa paikkaansa, johon jäädä pidemmäksi aikaa niin, että saisi käydä oikeasti tutuiksi juuri kyseisen klinikan ja sen ihmisten kanssa. Eli mikäli pystyn itse asiaan vaikuttamaan, klinikalta toiselle pomppivaa kiireapulaista ja tuuraajaa, joka tekee satunnaisen päivän milloin missäkin minusta tuskin tulee.