Vaikea päätös

Viime yönä päätin poiketa vielä ihan pikaisesti ennen nukkumaan menoa tarkistamassa että bunkkerissa on kaikki ok, ja jakamassa vielä viimeiset yöpalat bunkkerin pikkunisäkkäille. Kello oli jo puoli kolme yöllä ja silmät jo valmiiksi ristissä, mutta mitä se haittaa, kun ihan äkkiä vain. Se ihan äkkiä vain venyi aika äkkiä, kun lisätessäni pähkinöitä natalien kuppiin Simeoni ilmestyi kupille ihan verisenä. Jo jyrsijöitä ottaessani olin koittanut miettiä etukäteen kaikki mahdolliset worst case scenariot sekä sen, miten toimisin esimerkiksi lopetustilanteissa nyt kun minulla ei ole enää hiilidioksikammiota, kuten silloin, kun kasvatin jyrsijöitä aktiivisesti. Silti siinä hetkessä umpiväsyneenä pää löi ihan tyhjää. Sain kuitenkin heti natskujen kasvattajan mesen kautta kiinni, ja Jussin hereille yläkerrasta. Sen jälkeen sai päätä sen verran kasaan, että sain aikaiseksi alkaa purkaa terrasta sisustuksia ja nostamaan jätkiä boksiin yksi kerrallaan, jotta näkisi onko Simeoni ainoa rökitetty. Onneksi kenessäkään muussa ei näkynyt jälkeäkään.

Silti olin siinä tilanteessa, että minulla oli yksi pahasti piesty laumaeläin, ja kuusi muuta, joista minulla ei ollut aavistustakaan kuka ja miksi oli yhtäkkiä päättänyt käydä kunnolla laumakaverinsa päälle (toisinkuin kesyhiiret, nataleilla uroksetkin ovat yleensä sopuisia ja menevät hyvin laumassa). Olihan terrassa ollut jo joitain päiviä pientä piippailua ja arvojärjestyksen hakua, mutta ei mitään selvää yhden harrastamaa simputusta. Siinä oli sitten loistava hetki koittaa miettiä mitä ihmettä sitä tekee ja kenen kanssa, kun aivot huutavat unimoodia ja pää haluaisi vain sammuttaa itsensä. Simeonikin oli sen näköinen, että jos minulla olisi ollut tuttu hiilidioksilaitteisto käytössä, en olisi empinyt hetkeäkään sen lopettamista. Mutta yksi syy sille, miksi hankin pelkän uroslauman, enkä alkanut uudelleen kasvattaa ruokahiiriä itse, on että vaikka olen lopettanut useita eläimiä, en todellakaan tee sitä mielelläni. Ja ajatus niskamurron kokeilemisesta keskellä yötä valmiiksi itkuisena ja epäorientoituneena ei todellakaan ollut edes vaihtoehto. En olisi pystynyt siihen. 

Kasvattajan kanssa pidetyn kuvasulkeisen ja lääkekaapin läpikäynnin jälkeen tulimme siihen tulokseen, että Simeon sai yöksi kipulääkkeen, ja minä alkaisin käydä aamulla läpi hiilaripöntöllisiä tuttuja, ja ja jos kukaan tutuista ei pystyisi ottamaan Simeonia lopetukseen mahdollisimman pian, veisin sen eläinlääkärille lopetettavaksi. Simeon oli kuitenkin ottanut sen verran pahasti osumaa, ja kyseessä oli laumaeläin, joten sitä ei olisi kiva pitää yksin toipumassa. Toisaalta taas lauman jaossa kahtia ongelmaksi olisi muodostunut, että en tiennyt kuka oli päättänyt yhtäkkiä pistää Simeonin päiviltä - ja lauman jako kahtia heittäisi joka tapauksessa arvojärjestyksen uusiksi, mikä olisi toipilaalle rankkaa. Siinä pyöritellessäni mitä kenenkin kanssa teen ja mihin laitan tyypit yöksi, tapahtui vielä se, mitä tapahtuu juuri tällaisina öisinä hetkinä, kun tekee "ihan äkkiä" jotain - onnistuin törmäämään terran tyhjennyksen ajaksi sivuun nostamiini liukulasioviin, ja toinen terraarion ovilasista helähti kymmeniksi paloiksi. Siinä kohtaa oma jaksaminen riitti enää tasan tarkkaan itkemiseen. Onneksi Jussi oli kuitenkin ehtinyt jo vähän nukkua, ja hän huomasi aika nopeasti, että yhden varaterran ovilasi oli sattumalta lähes millilleen natskuterran oven kokokoinen, joten meidän ei tarvinnut koittaa keksiä niille uutta terraariota kolmelta yöllä (tai arpoa, minkä terraarion silikonit uhrataan, sillä jyrsijäkäytön jälkeen terraarioita ei voi enää käyttää kostean alueen matelijoilla ilman silikonien vaihtoa).

Niinpä kolmen maissa Simeoni oli kipulääkittynä isossa kantoboksissa, ja muut kuusi terraariossa pelkkien kuivikkeiden ja pesämateriaalien kanssa, että nyt pystytään seuraavat päivät tehotarkkailemaan joutuuko joku muu simputetuksi (ilman virikkeitä ketään ei voi jumittaa pesäkoloon tai ahdistaa muuhun kätevään nurkkaan). Kaikesta huolimatta uni tuli varsin nopeasti, mutta sitä ei kestänyt kuitenkaan montaa tuntia. Herättyäni kahdeksan maissa kävin heti katsomassa Simeonin ja päätin että sitä ei lähdettäisi enää stressaamaan kuljetuksilla mihinkään. Että olen minä kuitenkin ruokakasvatusaikoina lopettanut niin monia hiiriä, että selviän minä yhdestä lemmikistäkin, vaikka se piti nyt tehdä niskamurron kautta (en silti suosittele tätä kenellekään, kellä ei ole aiempaa kokemusta eläinten lopetuksista - edes itse en pystynyt tekemään sitä heti tapahtumahetkellä tunnekuohun vallassa, vaikka olen lopettanut satoja). Itse lopetus oli ohi sekunneissa: tainnutus vasaralla, varmistus niskamurrolla puukon kanssa ja siitä suoraan Nipsulle, sillä tiesin että Nipsu hoitaisi ruumiin hävittämisen kaikkein nopeiten. Siinä kohtaa minua hieman kadutti, että en ollut saanut tehtyä sitä heti yöllä, kun teki päätöksen siitä, että Simeon joka tapauksessa lopetaan mahdollisimman pian - mutta kuten itsekin sanoin jo yöllä kasvattajalle, itse lopetukseen lähtiessä täytyy olla ehdottoman varma, että pystyy tekemään sen nopeasti ja empimättä, ja sitä varmuutta minulla ei todellakaan yöllä ollut. 

Nyt ei voi sitten muuta kuin toivoa, että Simeonissa itessään oli jokin semmoinen vika, minkä sai laumakaverit reagoimaan, vaikka ihmisilmiin tyyppi vaikutti olevan ok. Sillä vaikka tyyppien kasvattajalla on syntynyt satoja ellei tuhansia nataleita tästä linjasta, missään hänen laumoissaan ei ole käynyt aiemmin vastaavaa (ja koska hänellä kyseessä ovat ruokaeläimet, moni niistä kasvaa aikuiskokoon asti hänen luonaan, eikä lähde heti luovutusikäisenä maailmalle). Omat fiilikset ovat vähän ristiriitaiset. Tämän uroslauman piti olla sellaisia pieniä kivoja helppoja maskotteja, joiden kanssa pääsisi taas touhuilemaan kaikkia jyrsijäjuttuja. Ja vaikka lopetusasia oli käynyt mielessä jo jyrsijöitä otettaessa, sillä jyrsijöiden elämänkaari on lyhyt ja asiat tapahtuvat niiden kanssa yleensä nopeasti, en todellakaan ollut oikeasti varautunut siihen, että näitä elämän ja kuoleman kysymyksiä jouduttaisiin natskujenkaan kanssa pohtimaan vielä vuoteen tai pariin. Silti eläinten kanssa ei ikinä tiedä. Niistä pienimmänkin kanssa voi tulla yllättäviä ongelmia, ja yllättävät ongelmat tapaantuvat ilmaantua liikoja varoittamatta ja yllättäen. Hetkellisesti tuli se olo. että haluan laittaa kaikki natskut pois, nyt kun ei ole vielä enempää kiintynyt noihin muihin. Että jos tämä tuntui jo nyt näin pahalta, en halua odottaa siihen, kun noiden kanssa tulee seuraavat ongelmat, sillä kun eläimen keskimääräinen elinikä on muutaman vuoden, niin sitä tietää jo valmiiksi, ettei ongelmatonta yhteiseloa mitata silloin tämän kokoisen lauman kanssa vuosissa. 

Mutta ei tämä kuitenkaan ole Aapon, Juhanin, Eeron, Timon, Tuomaksen ja Laurin vika. Ne toimivat vaistojensa varassa tässä asiassa. Ja on noista pojista ollut jo paljon iloakin, kun on päässyt pitkästä aikaa katsomaan, kun joku murtaa pähkinänkuoria ja myörii tyytyväisenä kuivikkeissaan. Nyt täytyy vain toivoa, että lauma alkaa toimia hyvin kuuden miehen vahvuisena, ja että pääsee taas pian lisäämään pojille kaikenlaisia virikkeitäkin yhdessä tutkittaviksi.