Sivut

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Nutella on kotona

Vaikka Nutellan maha ei lähtenyt missään vaiheessa kasvamaan, perjantaina aamulla toivo nousi taas hetkeksi, kun Sarianna laittoi viestiä että Nutella on raahannut pissa-alustansa pesään. Jonkinlaista pesän rakentamista oli siis havaittavissa, ja kumpikin meistä toivoi, että se viittaisi siihen että se olisi kuitenkin tiine ja alkaisi valmistautua synnyttämään. Samalla minä pelkäsin, että se on kuitenkin valetiine, ja saadaan tälle vuodelle vielä yksi hormonimyrsky. Valeraskaiden naaraiden touhuilu "synnytyksen" jälkeen on tiettyyn pisteeseen asti ihan huvittavaakin seurattavaa, mutta kun tänä kesänä on koettu jo viisi valeraskautta omilla ja hoitonäädillä, niin ajatus kuudennesta tuntui vähän uuvuttavalta. 

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut sen enempää perjantaina kuin myöhemminkään viikonlopun aikana. Nutella oli omalla mittapuullaan rauhallinen, eikä sen käytös muuttunut suuntaan eikä toiseen. Kun viimeinen laskettu päivä tuli täyteen sunnuntaina, ei kumpikaan meistä enää uskonut, että sieltä olisi tulossa pentuja. Etenkin kun freteillä tuntuu olevan tavallisempaa että jos pennut eivät synny tasan laskettuna päivänä, ne tulevat todennäköisemmin päivä-pari sitä ennen. Toki myöskään pieni ylitys ei ole mikään mahdottomuus, joten vaikka uskoimme jo molemmat Nutellan olevan tyhjä, sovimme että noudamme neidin kotiin tiistaina. Jos se nyt kuitenkin vain olisi onnistunut peittämään tiineytensä todella hyvin. Koska Nutellalta ei tullut sen enempää pentuja kuin valeraskausoireita, on hyvin mahdollista että se todella oli tiine, mutta tiineys vain meni jossain vaiheessa katki ja pennut imeytyivät.


Eilen tuli sitten tiistai ja haimme neidin kotiin. Mallu ilahtui odotetusti kovasti saatuaan emonsa kotiin, ja olimme Jussin kanssa oikeastaan vähän yllättyneetkin millaisen ilohepulin Mitella sai huomattuaan Nutskun palanneen. Nutella ja Mitella eivät ole ikinä olleet yhtä läheisiä kuin Mitella ja Lysti olivat, mutta selvästi Mitella nautti saadessaan kaverin takaisin kotiin. Vaikka olen pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka toivoivat pentua Nutellan pentueesta, tuntuu aika ihanalta kun oma jengi on taas kasassa.  

Minulla on silti edelleen aika paljon totuttelemista siinä, että kotona on enää viisi frettiä. Se on saanut myös useammin kuin kerran harkitsemaan kodinvaihtajien ottamista, vaikka vannoinkin sen jälkeen millaisen vastaanoton Inna sai että en enää edes harkitse tuohon porukkaan muita kuin pentuja. Ensimmäinen kiusaus kuitenkin tuli, kun naapuripitäjässä kotia etsi 5kk ikäinen naarasfretti. Omissa silmissä tuollainen 5kk on toki ihan vauva vielä, mutta kokemuksesta tiedän, että oma lauma suhtautuu tuon ikäiseen jo selvästi enemmän aikuisena. Seuraava itsehillintätesti tuli vain päivä sen jälkeen, kun olin saanut pidettyä kiinni järkipäätöksestäni tuon 5kk neidin suhteen: Nutellan kasvattaja ilmoitti tehneensä vaikean päätöksen, lopettavansa kasvattamisen ja myyvänsä lähes kaikki frettinsä. Joukossa oli myös Nutellan sisko Nebula ja niiden ikätoveri Queenie, joihin ihastuin palavasti silloin kun kävimme hakemassa Nutellan. Kenellekään järkevälle ihmisille ei tulisi edes mieleen harkita kahden aikuisen kodinvaihtajan hankkimista briteistä brexitin jälkeen keskellä korona-aikaa, mutta minä kyllä harkitsin. Lueskelin tuontimääräyksiä ja laskin mahdollisia kustannuksia. Ja mietin olisinko valmis ottamaan sen riskin, että pahimmassa tapauksessa meillä olisi sitten kolme laumaa. Ja vaikka meillä jo elettiin koko kesä kolmen lauman kanssa, kaksi mummolaumaa ja yksi junnulauma olisi hyvin eri asia, kuin kaksi aktiivista junnulaumaa ja yksi mummolauma. 

Lopulta järki voitti taas, ja jatketaan nykyisellä kokoonpanolla. Vaikka toivon että siihen että meillä on taas vain yksi frettilauma menee vielä mahdollisimman pitkään, haluaisin kuitenkin palata siihen sitten kun Justiinasta aika jättää. Ettei sitten tarvitsi enää oman jengin kanssa vuorotella ja jakaa aikaa ja tiloja useamman porukan kesken. En silti kadu sitä, että siihen tuli aikanaan lähdettyä, sillä muussa tapauksessa meiltä olisi jäänyt monta mahtavaa vuotta elämättä Justiinan kanssa, jos olisin päättänyt luopua totutusyrityksistä heti kun näytti ettei se välttämättä tulisi menemään helposti meidän laumaan. Ja kun sitten lähes vuoden yrittämisen jälkeen luovutin, ei toki ollut enää puhettakaan siitä, että Justiina olisi lähtenyt minnekään muualle. Sen jälkeen vain oppi aiempaa vahvemmin sen, ettei kaikkien tyyppien laumaan saamisessa auta edes sinnikäs yrittäminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti