Vuoristorataa

Tästä viikosta hävisi päivä. Lystin avaustulosta seurasi eräänlainen musta-aukko. Ei samanlainen hysteerinen itkunsekainen ahdistus kuin heti kanien kuoltua, vaan enemmän sellainen että olin selvästi paikalla enemmän kuin läsnä. Toimin näennäisen normaalisti, mutta tänä yönä keskiyön kieppeillä vain tajusin, että herätessä onkin jo torstain sijaan perjantai, mikä tarkoittaa Nutskun lähtöä mammailemaan. Tai katsomaan tuleeko siitä mamma, koska ensimmäistä kertaa minulla ei ole oikeasti aavistustakaan onko tuo neiti tiine vai ei. 

Ehkä tuleva isosisko

Tällä hetkellä on myös hetkittäin vaikea tietää mitä edes itkee. Lisähauskuutena tähän viikkoon kun tuli ientulehdus ja hammasärky, mikä voisi olla pikkuharmi ilman jäätävää hammaslääkäripelkoa. Hammaslääkärikäynnit ovat nimittäin niitä harvoja asioita, mitä oikeasti pelkään niin, että hammaslääkärin tuolissa iskee järjenvastainen ahdistus ja olen onnistunut säikäyttämään jo useamman hammaslääkärin kun rauhallinen kuori murenee täysin ja sitten vain puristan hammaslääkärituolin reunoja rystyset valkoisina ja itken holtittomasti. Se on yhä niitä harvoja hetkiä, jolloin itku tulee väkisin pintaan vaikka olen keskellä tuntemattomia ihmisiä. Sen takia omien hammaslääkärikäyntien käyntiväli tahtoo aina venyä, vaikka pyrinkin mahdollisimman hyvin huolehtimaan lemmikkien säännöllisistä hammaslääkäreistä. Nyt hammaslääkäriaika on kuitenkin varattu itselle lauantaiksi, sillä järjellä tiedän, että se nyt vain on hoidettava alta pois, vaikka pelkään millainen show siitä tulee kun tunteet ovat jo valmiiksi pinnassa ja fiilikset sahanneet viime viikot koko skaalan äärilaitoja. Jussi lohdutteli että hammaslääkäripelko on niin yleinen ongelma, että se on hammaslääketieteessä kokonaan oma oppiaineensa, eli en todellakaan ole ainut. 

Pitäisi oppia ottamaan enemmän mallia Löllöstä

Kanien uurna olisi ollut haettavissa jo viime viikolla, mutta en ole pystynyt hakemaan sitä vielä. Osa kynnyksestä tulee ehkä siitä, että hakupaikka on yksi työssäoppimispaikoistani, eli haluaisin pystyä pitämään sinne suuntaan edes jonkinlaista ammattimaista kuvaa. Viime viikkoina olen ollut kaikkea muuta kuin hillitty ja hallittu tuleva asiakaspalvelun ammattilainen. Ei sillä, että sitä varmasti edes edellytettäisiin tilanteessa, jossa käy hakemassa lemmikkiensä uurnia tätä tahtia. Mutta kai siinä osaltaan painaa myös se, että kyseinen työpaikkaohjaaja on tuntenut minut vasta tästä keväästä, joten samaan aikaan kun olen täysin hajalla, minulla olisi palava tarve vakuuttaa että oikeasti tiedän mitä eläinten kanssa teen, ja tämä vuosi ei todellakaan edusta tyypillistä vuotta siinä, mitä tahtia meiltä lemmikkejä kuolee. Mutta koska tämä vuosi on ollut tältä osin yhtä helvettiä, kykyni puhua asiasta hajoamatta kappaleiksi on hyvin rajallinen. Minun on aina ollut huomattavan paljon helpompi pukea tunteitani sanoiksi kirjoittamalla. Olemme kuitenkin hakemassa uurnan huomenna, että pääsen laskemaan tuhkat samaan paikkaan kuin liian monet aiemmat tänä vuonna.  

Tänä kesänä olen löytänyt pitkästä aikaa uudelleen rakkauteni fyysisten kirjojen lukemiseen. Vuodesta 2017 alkaen olen kyllä kuunnellut äänikirjoina yli 400 kirjaa, mutta sen myötä äänikirjat ovat käytännössä korvanneet fyysiset kirjat kokonaan viime vuosina. Tänä kesänä lukeminen alkoi kun päätin kanien tultua katsoa, millaisia kanikirjoja Suomessa on kirjoitettu tällä vuosituhannella. Kanien kuoltua vaihdoin kissakirjoihin. Innostuttuani uudelleen lukemisesta aloin myös kaivata omaan kirjahyllyyni pientä käsikirjastoa. Tällä viikolla omaan hyllyyn saapui jo Kissankasvattajan käsikirja. Ensiviikolla on tulossa Kissan kotilääkäri, Millaista on olla eläin? ja Ferrets for dummies. Pari seuraavaakin kirjaa on jo mietittyinä, ja Jussi lupasi tilata ne minulle ensiviikolla syntymäpäivälahjaksi. Ostokirjojen lisäksi myös kirjasto on ollut ahkerassa käytössä.

Luigi uudessa terraariossaan

Koska kaiken tämän keskelläkin eläimet ovat itselleni myös voimavara. Yksi iso kivi vieri pois harteiltani, kun saimme vihdoin muutettua Luigin isompaan terraarioon. Minua on ahdistanut niin paljon katsoa sitä liian pieneksi käyneeksi poikasboksissa. Nyt kun sillä on terraariossaan paremmin tilaa liikkua ja kiipeillä, sitä on siitä innostuneena kääntänyt katseen taas seuraaviin projekteihin. Niihin ryhtymistä kyllä taas hidastaa se, että pitää ensin etsiä jostain niihin sopivat terraariot. Koska asialla ei ole oikeasti kiire (vaikka olen tunnetusti malttamaton), ajattelin jonkin aikaa katsoa löytäisinkö sopivan terraarion käytettynä. Tällä hetkellä bunkkerin suhteen kunnianhimoni rajautuu siihen, että haluaisin kaikille nykyisille tyypeille mahdollisimman toimivat asumukset, missä niillä olisi mahdollisimman hyvin tilaa toteuttaa itseään. Osalla poikasina tulleista kun on yhä mielestäni turhan pienet terraariot, vaikka ne ehkä täyttävätkin suositukset. Uusia lajeja tai yksilöitä bunkkeriin ei ole aktiivisesti suunnitteilla, ellei Jussi päätä uudelleenherätellä kuningaspytoneiden kasvatussuunnitelmiaan, tai itse sorru johonkin kodinvaihtajaan.  

Hetken mietin, jos olisinkin muuttanut sinne itse. Jussi ei luvannut ottaa minua lemmikiksi.