Lapsuuden haaveammatti

Yksi pitkäaikaisin lapsuuteni haaveammatti oli eläinkauppias. Ammattihaave ja kaikki siihen liittyvät muistot nousivat taas pintaan, kun käsiini sattui yksi kirjahyllyni harvoista kirjoista, lapsuuden suosikkini Annu Kekälisen Meidän eläinkauppa. Muistan lukeneeni kirjan läpi lapsena miljoonat kerrat, ja vielä aikuisenakin muutaman kerran. Kaikki kirjan tarinat erilaisista eläinpersoonista ja asiakaskohtaamisista sytytti sen kipinän, että vielä jonain päivänä minullakin olisi oma liike, ja saisin viettää kaikki päiväni eläinten ja eläinihmisten keskellä. Toinen vähintään yhtä iso vaikuttaja haaveen synnyssä ja kasvussa oli meidän kotikylällä sijainnut Kaninkolo-niminen eläinkauppa, joka oli aivan sen bussipysäkin vieressä, johon joka päivä jäin koulusta tullessani. Eläinkaupasta tulikin minun toinen olohuoneeni, ja mitä enemmän vietin aikaa liikkeessä, sen enemmän sain myös osallistua pieniin askareisiin, kuten purun ja heinän pussittamiseen, ja viettää aikaa takahuoneessa lukien vanhoja jyrsijäyhdistysten jäsenlehtiä. 

Lopulta tunsin kyseisen eläinkaupan kuin omat taskuni. Tiesin jokaisen myynnissä olevan tuotteen, niiden hinnat ja varastosaldot. Olin käynyt mielessäni läpi varmaan jokaisen mahdollisen eläinlajin, ja mitkä tarvikkeet sille liikkeestä hankkisin. Kuormien saapumispäivinä tuntui aina kuin olisi tullut joulu, koska ikinä ei voinut tietää, mitä uutta hyllyihin ilmestyisi. Muistan yhä, kun ensimmäiset 120cm pitkät kanihäkit saapuivat Suomen markkinoille, ja kuinka valtavilta ne silloin tuntuivat. Että kuinka kääpiökanien kelpaisi, jos saisi itselleen sellaisen lukaalin. Uusien myyntieläinten saapuminen tuntui aina yhtä ihmeelliseltä. Yksikin juuri luovutusikäinen peruaanimarsun poikanen tuntui niin miniltä, että olin ihan varma, että sen täytyi olla hamsteri. 

Yllämainituista syistä yksi haikeimpia lapsuudenmuistojani onkin, kun kyseinen liike lopetti. Lopetussyy ei ole jäänyt lapsen muistiin, jos sitä ikinä minulle edes kerrottiin, mutta muistan kuinka äiti antoi minun olla viimeisinä iltoina liikkeessä pidempään auttamassa kaiken pakkaamisessa ja loppuinventaariossa. Ja kuinka erilaiselta kaikki tuntui, kun ilta-aurinko pääsi paistamaan sisälle tyhjentyneen näyteikkunan läpi. Koska haave omasta liikkeestä eli silloin jo vahvana, liikkeen omistaja lupasi minulle osan myymäläkalusteista. Läheiseni ovat siis saaneet nauttia jo yli neljännesvuosisadan tästä, että bongailen milloin mitäkin random aarteita. Tärkein tuolloin saamani myymäläkaluste oli valkoinen pyörivä metallihylly, jossa oli liikkessä ollut jyrsijöiden ruokapusseja ja omenanpuuoksanippuja. Hylly oli iso ja korkea, mutta ilmoitin heti, että saisin sen kyllä mahdutettua huoneeseeni odottamaan sitä päivää, kun minulla olisi oma eläinkauppa. Valitettavasti minulla ei ole mitään muistikuvaa, missä muutossa hylly lopulta hävisi ja minne. 

Kasvaessani haave eläinalalle työllistymisestä jäi sivumpaan, ja urapolku lähti rakentumaan toiseen suuntaan. Aina välillä haave nosti päätään, ja saatoin suorittaa jotain yksittäisiä kursseja ja kokonaisuuksia eläimiin liittyen, kuten Satakunnan ammattikoululla suorittamani Green Care -kokonaisuus tai Yrittäjän ammattitutkinto ystäväni kysyttyä lähtisinkö hänen kanssaan eläinalalle franchicing-yrittäjinä. Alkaessani ottaa ensimmäisiä askeleita, jotka lopulta johtivat siihen, että uskalsin hypätä ja aloittaa alanvaihdon, tajusin kuitenkin haaveeni muuttuneen matkalla. Minua kiehtoi yhä ajatus, että pääsisin viettämään päiväni eläinten ja eläinihmisten keskellä neuvoen omistajia ja oppien samalla itsekin uutta, mutta enää en halunnut myydä eläimiä. En voi kieltää, etteikö eläinten myyminen olisi parhaimmillaan ihanaa: se tunne, kun tietää löytäneensä poikaselle parhaan mahdollisen kodin, ja pääsee siinä samalla toteuttamaan yhden ihmisen unelman. Kun kuin taikaiskusta tuntemattomasta ihmisestä tulee kanssaharrastaja. Kuitenkin pahimmillaan eläimiä myydessä törmää ihmisiin jotka ovat täysin sokeita sille, että heillä ei ole läheskään kaikkia tarvittavia tietoja ja resursseja, mitä kyseisen eläimen pitäminen vaatisi, ja jotka pahimmillaan suuttuvat ja alkavat väittää vastaan, kun heille kieltäytyy myymästä eläintä, mikä on ihan tuhottoman rasittavaa. Ja sitten se iso harmaa alue siinä välillä, mistä on välillä todella vaikea sanoa, lähtisikö eläimellinen elo onnistumaan neuvottuna loistavasti, vai unohtuisiko eläin lopulta häkkiinsä, kun se ei ollutkaan sitä mistä oli haaveiltu. Sen takia jätänkin eläimen myynti- tai myymättömyyspäätökset nykyään mieluiten muille, niin että voin itse keskittyä oppimaan itseäni kokeneemmilta, vaihtamaan kokemuksia kaikkien kanssa ja neuvomaan uusia harrastajia.

Vaikka tähän väliin voisi olla ihan mukavakin fiilistellä lapsuushaavetta eläinkaupan tiskin takana, en enää pidä todennäköisenä, että avaisin ikinä omaa eläinkauppaa (ellen sitten innostu joskus varastoimaan autotallia täyteen kaikkea eläintavaraa itselleni, ja myy sivubisneksenä osaa aarteista nettikaupan kautta muille). Kuitenkin koen, että olen nyt menossa vahvasti kohti lapsuudenhaavettani, vaikka se onkin ehtinyt vähän muuttua matkan varrella.