Surua ja ristiriitaisia fiiliksia

Mihailin ja Huiskun kuolemasta on nyt pari päivää, ja pahin shokki Huiskun äkillisestä poismenosta alkaa hellittää. Päällimmäisin tunne on luonnollisesti suru, joka tulee varmasti olemaan seurana vielä pitkään. Mihail oli meidän pitkäaikainen perheenjäsen ja minun oma halinalle. Huisku taas lähti ihan liian varhain ja varoittamatta. 

Surun rinnalla kokee myös pientä helpotusta. Mihailin kunto oli laskenut jo pitkään, ja viimeksi kuluneiden kuukausien ajan olin miettinyt usein, koska olisi oikea aika. Mihailin kunto kun ei missään vaiheessa tullut alas rytinällä, vaan vanhuuden vaivoja kertyi pikkuhiljaa, ja askel vaikeutui hitaasti. On kamalan hankalaa vetää rajaviivaa normaalin iän myötä tapahtuvan hidastumisen, ja liian vaivalloiseksi käyvän vanhuuden välille, kun ei voi kysyä pohdinnan kohteelta itseltään, paljonko niveliä kivistää, ja nukkuuko hän päivät pitkät, koska haluaa, vai koska se on vain niin paljon helpompaa kuin liikkeelle lähtö. Niinpä sitä jossain määrin vain odotteli ja toivoi, että osa hidastumisesta olisi vain talvea, ja kevään myötä poika virkistyisi taas, ja alkaisi liikkua enemmän. Odotteli asioita mitä ei tullut.

Huiskun kohdalla taas tilannetta ei ehditty miettiä yhtään niin kauaa. Tytön ensioireista äkilliseen poismenoon ehti kulua vain 1,5-viikkoa. Sinä aikana ehti kyllä miettiä paljon, millaista elämää pystyisimme Huiskulle jatkossa tarjoamaan. Vaikka olimme sopineet Jussin kanssa, että Huisku tullaan tutkimaan kattavasti, ja mikäli eläinlääkäri ei suorilta tyrmää toipumisennusteita, koitamme kuntouttaa tytön. Silti minulla oli myös pelkoja ja epäilyksiä sen suhteen, pitkittäisimmekö kuntouttamalla vain tytön hankalaa oloa, ja sokeutuisimmeko lopulta tilanteelle, ja tyytyisimme kompromisseihin sen hyvinvoinnissa, jos se kuntoituisi jonkin verran, mutta ei kuitenkaan täysin. Olisimmeko me silti saattaneet päätyä pitämään tytön, ja toivoa hiljaa mielissämme, että sillä ei ole kipuja, ja että sen elämä on silti kyllin hyvää, vaikkei se kykene enää kaikkeen samaan mihin muut tytöt. Vai olisimmeko osanneet päästää irti, jos pitkän kuntouttamisrupeaman jälkeenkin meillä olisi ollut edelleen huonosti liikkuva, mahdollisesti kipuileva fretti, mutta joka silti olisi vaikuttanut pirteältä ja osallistuvalta, sillä sellainen Huisku oli: ihan viimeisen asti se pyrki seuroihin, ja pysyi uteliaana ympäristönsä suhteen, vaikka eteni välillä ryömimällä.

Nyt minun ei tarvitse enää arpoa kummankaan kohdalla, tai miettiä onko niillä kipuja. Minun ei tarvitse pelätä, ajaako itsekkyyteni niiden hyvinvoinnin ohi. Minun ei tarvitse olla huolissani tai jossitella tai miettiä vaihtoehtoja. Huiskun kohdalla minun ei lopulta edes tarvinnut tehdä itse sitä päätöstä. Silti se, että Huisku vain kuoli, emmekä päässeet jättämään neidille edes kunnon jäähyväisiä ja saattamaan sitä matkaan tuntuu edelleen aika musertavalta. Mihailin kohdalla kun voin ainakin lohduttautua sillä, että sitten kun saimme päätöksen lopulta tehtyä, lähtö sujui niin rauhallisesti kuin se suinkin oli mahdollista. Jossain määrin uskon siihen kyllä Huiskunkin kohdalla, sillä neiti näytti lähteneen nukkuessaan. 

Nyt kotona on taas vain terveitä, virkeitä eläimiä, eikä kukaan ole saattohoidossa eikä kenenkään tila vaadi vaikeita päätöksiä. Se keventää oloa, ja vapauttaa kaistaa nauttia niistä tyypeistä, jotka vielä ovat täällä kanssamme. Mutta silti, jos saisin mahdollisuuden palata torstaihin, ja palauttaa Huiskun takaisin, en voi väittää, ettenkö kokisi siihen kiusausta. Kiusausta vaikka tiedän, että oireena äkkikuolema kertoo aika suoraa kieltään siitä, että kyseessä ei ollut vain pieni nikamaongelma, enkä usko, että neurologi olisi pystynyt muuttamaan Huiskun kohdalla enää mitään. 

Välillä mietin, miten ne selviävät suruprosessista, jotka joutuvat hautaamaan viimeisensä, ja joiden kotona elämä ja vilinä ei jatku jäljelle jäävien muodossa. Tällähetkellä itsestä tuntuu, että kuolisin siihen hiljaisuuteen, jos mikään ei pakottaisi ottamaan etäisyyttä suruun ja keskittäisi huomiota arkeen ruoka-aikoineen ja pissa-alustoineen, leikkituokioineen ja sohva-aikoineen. Jos olohuoneessakin olisi jäljellä vain tyhjä aitaus ilman uusia asukkaita, ja junnula pitäisi siivota pois.