Suutarin lapsilla ei ole kenkiä

Kesäloma päättyi viikko sitten ja kesäopinnot alkoivat kahden viikon päivystyksellä koulun eläinhoitolalla. Normaalisti päivystyksestä vastaa aina neljä perustutkinto-opiskelijaa, mutta nyt kesällä osa viikoista menee vajaamiehityksellä. Viime viikolla päivystäjiä oli kaksi, ja tälläviikolla kolme. Vajaamiehityksellä toimimista toki helpottaa se, että koulun hevoset ja lampaat ovat muualla laitumella, ja koulun ponitkin olivat muualla kesänvietossa tähän päivään asti. Silti vajaamiehitys tekee sen, että etenkin viikonlopuille tahtoo tulla pidempiä vuoroja, sillä silloin hoitolalla ei ole päivystäjien lisäksi ketään muita. Viime viikonloppuna kun vastasimme hoitolasta kahdestaan toisen opiskelijan kanssa se tarkoitti sitä, että olimme molemmat hoitolalla sekä lauantain että sunnuntain klo 7.30-20.30, johon tuli vielä matkat päälle, sillä halusin käydä kotona edes kääntymässä.

Nyt viikonlopun jäljiltä onkin aika otsikon mukainen olo, kun kotona on pari päivää hoidettu vain pakollisimmat eläintenhoitotyöt (plus ne lauantaiöiset uusien boksien askartelut...), ja niistäkin osa on tullut nakitettua Jussille. Etenkin eilen illalla oli vain niin veto pois, että oli pakko pyytää Jussi hoitamaan kissojen lisäksi myös näätien iltaruokinnat ja -siivoilut. Kun tänäänkin oli vielä aamuvuoro, olin toivonut, että huomiselle olisi saanut vapaan, ja purkaa sitten ajan kanssa kotona kertyneinä rästihommia, mutta koska tälläkin viikolla on vielä osittainen vajaamiehitys ja yhdellä päivystäjistä oli pakollisempaa ohjelmaa, itse joutuu odottamaan vapaata vielä keskiviikkoon asti. Onneksi isommat siivoilut ja esimerkiksi akvaarion vedenvaihto on mahdollista lykätä sinne.

Tällähetkellä voin niin samaistua tähän fiilikseen

Huomiselle tuli sentään iltavuoro, niin saa aamulla koomailla rauhassa. Vaikka tein välissä vuosia töitä säännöllisellä 7-15 työajalla, minun on edelleen todella vaikeaa sopeutua aamurytmiin, etenkin silloin kun aamuheräämiset eivät ole jatkuvia. Jatkuvienkin kanssa ne johtivat nukahtamisvaikeuksiin ja lääkityskokeiluihin, miksi en vapaapäivinä halua laittaa kelloa soimaan, vaikka osa univaikeuksia käsittävästä kirjallisuudesta vannookin sen nimeen, että tulisi pyrkiä joka aamu herämään samaan aikaan ja menemään nukkumaan samaan aikaan. Sillä olenkin ihan mielissäni siitä, että tämän viikon ainoa aamuvuoro osuu lauantaille, sillä ensiviikosta alkaen teen taas pelkkää aamua seuraavat neljä viikkoa, kun minulla alkaa uusi työssäoppiminen. Pakko myöntää, että etenkin niinä kausina kun yöunet jäivät usein 3-5 tuntiin yössä kellon soidessa joka aamu kuudelta ja oman virkeimmän ajan osuessa iltaan, sitä alkoi vähän haaveilla, että pääsisi kokeilemaan välillä vuorotyötä. Toki säännöllisessä työajassa ja aamuvuroissa on myös paljon hyviä puolia, mutta ei pelkästään niitä, etenkin kun oma rytmi on aika myöhäinen. Ensivuonna minulle saakin pitää peukkuja, että pääsisin jatkamaan opiskelua klinikkaeläinhoitajaksi, jolloin tulevaisuuden ala ei olisi eläinaloista aamuvaltaisimmasta päästä.

Tänäänkin on kyllä saanut jo aloitettua rästihommien purkamisen, kun vapauduin hoitolalta aika pian sen jälkeen, kun uudet päivystäjät olivat saapuneet, ja saatiin laadittua yhdessä viikon työlista yhden maissa. Tälläisinä päivinä olen kuitenkin aika iloinen siitä, ettei minulla ole omaa koiraa, niin oman lauman hoito ei ole niin kellon päälle. Tosin jos sitä ei olisi muita eläimiä kuin se koira, se olisi ollut mahdollista ottaa mukaan päivystyskämpälle, ja hoitaa osin silloin, kun hoitolalla oli hiljaisempia aikoja.