Remonttia joka rintamalla

Olen muistaakseni jo aiemmin kirjoitellut siitä, kuinka nykyisen kodin ympärillä käynnistyneet remonttityömaat ovat stressanneet Maunoa, Miikkistä ja Mitellaa. Eilisen puolella oli viimeistään pakko todeta, että he eivät ole asian suhteen yksin. Alan itsekin olla remonttiin liittyvissä asioissa kireä kuin viulun kieli. Yläkerrassa kolme viikkoa päivittäin jatkunut meteli on sentään tullut päätökseensä, mutta nyt työn alle on otettu välittömästi talomme vieressä oleva seurakuntatalo, ja huomisesta alkaa lämpökaivojen poraaminen talomme toisella puolella. Läpitalon huoneistossa on sentään nyt varaa valita, kumman remonttityömaan puolella haluaa koittaa nukkua, niinä päivinä kun olisi hoitolapäivystyksen ja sitä seuraavan työssäoppimisen puitteissa mahdollista nukkua.

Taloyhtiön sisäpiha suorastaan kutsuu kesäiseen ulkonaoleskeluun

Eilisen puolella olisi ollut mahdollista nukkua, ellei olisi herännyt taas kahdeksan maissa työmaalta kantautuviin ääniin. Jotenkin kuppi meni siinä totaalisen nurin, ja olin koko päivän kuin perseeseen ammuttu karhu, ja kiroilin kuin seilori myös kaikille eläinten edesottamuksille, mikä ei todellakaan ole ookoo homma, etenkin kun tiedän, että tämä kaikki vaikuttaa niihin muutenkin. Jotenkin vain jo pelkkä ajatus siitä, että tämä tulee menemään vieläkin pahemmaksi ennenkuin päästään tästä pois ampui vain totaalisen yli. Etenkin kun en halua edes kuvitella, miltä se tulee tuntumaan, kun alueelle tullaan poraamaan yhteensä 54 kappaletta 310-345 metriä syvää energiakaivoa, joista osa tulee ihan talomme viereen. Muistan edelleen ihan liian hyvin kuinka viime kesänä tehdyn liikenneympyrän paaluttaminen sai meillä asunnossa asti akvaarion vedenpinnan värisemään. Kaiken lisäksi tästä huvista kun on seurauksena se, että seuraavaan kuukauteen meillä ei kummallakaan ole autopaikkaa, sillä osa energiakaivoista porataan sille parkkipaikalle, jossa meillä on yleensä autot.

Viikko sitten vasta valmistauduttiin repimään viereisestä rakennuksesta sisälmykset pihalle

Etenkin tänään taskussa onkin vähän poltellut koulun hoitolapäivystyksen mukanaan tuoma päivystyskämpän avain. Seuraavat pari viikkoa minä kun kyllä saisin nukkua Paimiossa koululla. Mikäli meidän eläintarha olisi vähän mobiilimpaa mallia, olisinkin todennäköisesti jo pakannut kimpsuni ja kamsuni ja evakuoinut itseni. Nyt lauma toimii vähän ankkurina, vaikka tämän päivän jälkeen en ole voinut olla miettimättä sitäkin, että parit oikein kunnon yöunet voisivat tehdä minusta paremman omistajan ja kaikinpuolin mukavamman ihmisen. Silti koen jonkinlaista kynnystä jättää Jussi ja eläimet tänne keskenään, kun ei ole ihan pakko. Hyvin kotikeskeisenä ihmisenä myös todella haluaisin viihtyä kotona, vaikka tämä tämänhetkinen tilanne ajaa minut hulluksi.

Onneksi muutto lähenee koko ajan. Tällähetkellä tässä asuminen on jo niin iso stressitekijä, että muuttostressi lievenee koko ajan. Kun Jussi pari päivää sitten kyseli, eikö minusta tunnu yhtään haikealta lähteä tästä, en olisi voinut vastata nopeampaan, että tällä hetkellä olisin täysin valmis lähtemään tästä vaikka tällä sekunnilla katsomatta taakseni, jos saisimme viestiä, että uusi koti on jo muuttokunnossa.