Ihana kamala paikka

Muuttorumban ohella tänään pyörähti käyntiin kolmas viikko kolmatta työssäoppimimisjaksoani. Viimeiset kaksi viikkoa ovat jo kuluneet varsin nopeasti paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen kissatalolla. Paikka on yhtäaikaa sekä unelmien täyttymys että painajainen. Minusta on aivan ihanaa viettää päivät kissojen kanssa, ja vaikka päivät pääosin koostuvat kissojen ruokkimisesta ja niiden häkkien siivoamisesta, mahtuu päiviin myös paljon muuta, kuten lääkityksiä, punnituksia, uusien häkkien kuntoon laittoa ja vanhojen loppudesinfiointeja. Nykyisessä työssäoppimispaikassani on myös paras työpaikkabonus ikinä: mikäli hommat saa hoidettua sellaisessa tahdissa, että ylimääräistä aikaa jää, voi ylimääräisen ajan käyttää hyödyksi sosiaalistaen kissanpentuja. Ja kyllä, kissanpentujen sosiaalistaminen on juuri kaikkea sitä: pentujen kanssa leikkimistä, niille juttelemista, istuksimista pentujen keskellä touhuten omia juttuja pentujen kiipeillessä niskaan nukkumaan.

Mikä sitten tekee paikasta painajaismaisen? Juuri se, että vielä 2020-luvulla paikka on täynnä kissoja. Populaatiokissoja, hylättyjä kissoja. Kissoja joita kukaan ei koskaan kysellyt niiden päädyttyä ensin löytöeläiminä kaupungin hoitolaan. Ja kun yhdet saadaan maailmalle, seuraavat ovat jo tulossa sisään. Häkkejä siivotessa saa monesti mantrata itselleen, että en pysty ratkaisemaan kissakriisiä ottamalla kaikkia kotiin, että on mahdotonta tarjota ominpäin riittävästi yksilöllistä huomiota ja hoitoa 10 000 uudelle kissalle vuodessa. Sillä vaikka yksi talossa olevista pennuista on varastanut sydämeni täysin, ovat kaikki talossa olevat kissat omalla tavallaan täydellisiä, ja uskon että oikean ihmisen kanssa kaikissa niissä on ainekset tulla niiksi täydellisiksi timanteiksi, minä ne ovat ansainneet loistaa. Ensimmäistä kertaa toivon, että kaikki työkaverini jäisivät vielä joku päivä työttömiksi - tietenkin edellyttäen, että syynä olisi se, ettei heitä enää tarvittaisi. Niin kauan kuin talo on ja pysyy täytenä, on hienoa, että yhdistys pystyy pitämään vapaaehtoisten ohella myös palkattua työvoimaa pitämässä homman pyörimässä vuoden jokaisena päivänä.  

Parasta työssäoppimispaikalla ovat tietenkin kissat, mutta voin rehellisesti sanoa pitäväni myös työtovereistani ja talon vapaaehtoisista. On ollut ihan mahtavaa päästä päivittäin tapaamaan hyvin erilaisia kissaihmisiä: sekä huomattavan paljon itseäni kokeneempia, että lajin parissa uudempia, jotka ovat halunneet lahjoittaa aikaansa, jotta jokaisella pennulla olisi mahdollisimman paljon myös ihmisseuraa ja yksilöllistä huomiota. Vapaaehtoishommien kautta pääsin viime viikolla myös kouluttautumaan lisää, kun Turussa järjestettiin kissanpentuluento eri yhdistysten vapaaehtoisille ja toimijoille. Torstaina saikin viettää kokonaiset kolme tuntia kuunnellen paitsi mitä kaikkea pentujen normaaliin kehitykseen kuuluu, myös mikä kaikki siinä voi mennä vikaan, ja miten näitä ongelmia sitten ratkotaan oli kyse sitten sairastumisesta tai pennun jäämisestä orvoksi. Siitä sai paljon ajateltavaa paitsi tulevaa ammattiaan, myös vapaaehtoishommia ajatellen.


Vaikka olen onnistunut olemaan tuomatta töitä kotiin pennun muodossa, talossa olevat kissat pyörivät usein mielessä myös iltaisin, kun miettii, miten voisi olla parhaiten avuksi myös työssäoppimisjakson päättymisen jälkeen. Ainakin omapentueen luona käynnit jatkuvat vielä harjoittelujakson päätyttyäkin. Nyt on myös konkretisoitunut todella paljon se, paljonko kissanruokaa ja -hiekkaa kissatalolla kuluu ihan jokainen päivä, joten tietää mitä vastakin pyrkii välillä laittamaan lahjoituksina menemään.

En voi väittää, etteikö puhelimessani olisi ollut aika liuta tähän sopivia yltiösöpöjä pentukuvia, mutta niitä ei tule tähän nyt julki. Kissatalolla on niin paljon söpöjä minejä, ja vain muutama, jotka pyörittävät adoptioita, että pennut pyritään esittelemään kiinnostuneille siinä järjestyksessä, jossa ne ovat valmiita lähtemään maailmalle. Sen tähden vapaaehtoisiakin on pyydetty keskittämään kuvat vapaaehtoisten ryhmään, etteivät yhteydenotot keskittyisi tiettyihin pentuihin, joista on jaettu somessa söpöjä kuvia. Tällätavalla kaikki pennut saavat yhtälaisen mahdollisuuden hurmata livenä talolle tulevat pennuista kiinnostuneet. Onneksi minulla ei ole pienintäkään syytä pelätä, etteivätkö ne onnistuisi siinä vallan mainiosti.