Voihan fasaani

Innostuin todenteolla, kun huomasin jokin aika sitten Kennel-Rehun valikoimissa fasaanin rintafilettä. Frettien ruokinnassa pääpaino on siipikarjassa, jyrsijöissä ja kanissa, eikä punaista lihaa ja kalaa suositella syötettäväksi kuin kerta viikkoon. Kun siihen yhdistetään se, että sitä haluaa pitää lauman ruokavalion mahdollisimman monipuolisena, jokainen löydetty uusi sopiva ruokaeläin on pieni lottovoitto. Mutta kuten lottovoitot monesti, tämäkin osoittautui kertaluontoiseksi. Hehkuttettuani löytöäni Instagramissa, muutamakin tuli postaukseen kommentoimaan, että tuotetta ei enää näkynyt Kennel-Rehun sivuilla. Ja tuote oli nimenomaan hävinnyt kokonaan, eikä vain näkynyt "tilapäisesti loppu" -tekstin kera. Sen kuultuani aavistelin jo pelkoni käyneen toteen sen suhteen, että kyseessä oli vain rajatunkokoinen satunnaiserä, eikä pysyvä osa tuotevalikoimaa.

Puhelu Kennel-Rehun asiakaspalveluun vahvisti asian. Kyseessä oli rajattu tuote-erä, eikä heillä ole tietoa, saavatko he tuotetta uudestaan myyntiin. Onneksi tuotetta sattui kuitenkin olemaan vielä muutama laatikko varastossa, joten käyn hakemassa sitä perjantaina kolme laatikkoa lisää. Siitä riittää vaihtelua sitten ainakin joksikin aikaa. Reilu kymmenen kiloa fasaania on selvästi parempi kuin ei yhtään, vaikka olinkin toivonut, että siitä saataisiin pysyvä osa tyttöjen menua.

Pakko myöntää: rakastan näiden valmiiksi annospakattujen ruokien helppoutta

Samalla sitä pysähtyi taas pohtimaan lihansyönnin ja lihansyöttämisen problematiikkaa. Valtaosa syöttää freteilleen lähes pelkästään broileria ja kalkkunaa, koska niitä on laajasti ja helposti saatavilla, ja ne ovat edullisia. Niitä saa monessa eri muodossa jokaisesta eläinkaupasta ja eläinten ruokia toimittavalta pakasteautolta alimmillaan jopa kahden euron kilohinnalla, eikä niiden suhteen ole käytännössä koskaan toimituskatkoksia. Ainoastaan sydänlaatikot ovat välillä olleet vähän vähissä, mutta jos lasketaan että broilerin sydän painaa keskimäärin 15 grammaa ja jokaisella broilerilla on yksi sydän, yhteen kymmenen kilon laatikkoon tarvitaan noin 667 linnun sydämet. Ja jotta näitä laatikoita voidaan pitää jatkuvasti valikoimassa kotimaisina useilla eri firmoilla, se vaatii taakseen tehotuotantoa. Suomessa tehotuotanto pyörii pitkälti broilerin, munintakanojen, kalkkunan, sian ja naudan varassa, joten muiden kuin niiden osalta on hankala päästä riittävään toimitusvarmuuteen. Jo hevosia ja lampaita kasvatetaan ruuaksi sen verran vähemmän, että niiden saanti myyntiin on rajallisempaa, vaikkakin helpompaa kuin riistalintujen, kanin tai kotimaisten jyrsijöiden. Näistä etenkin kanin ja kotimaisten jyrsijöiden tuotanto on Suomessa vielä sen verran pientä, että ne menevät käytännössä aina suoramyyntinä suoraan kasvattajalta kuluttajalle. Koirien Liharingissäkin selviteltiin joskus mahdollisuutta saada kania myyntiin, mutta Suomessa kukaan ei kasvata kania sellaisessa mittakaavassa, että sitä oltaisiin saatu myyntiin riittävästi.

Niin kauan kuin tehotuotantoa on, on toki järkevää että eläintenrehuksi käytetään kaikki ne osat, joita ihmiset eivät halua käyttää ravinnoksi, kuten sydämet, kaulat ja kivipiirat, sekä kaikki se kakkos- ja kolmosluokkaan luokiteltu liha, joka ei täytä elintarvikesäädöksiä ihmisen ruokana. Näin vältetään turhaa hävikkiä, ja eläimet saavat laadukasta kotimaista ruokaa. Kuitenkin pieni idealisti minussa haluaa ajatella, että vaikka eläintuotannosta ei luovuttaisi kokonaan, tehotuotannon ei tarvitse olla ainoa tapa tuottaa lihaa. Mutta jotta Suomeen saataisiin lisää muunkinlaista tuotantoa trendin ollessa koko ajan kohti isompia yksiköitä, myös muulla kuin tehotuotannolla täytyy pystyä elämään. Mutta koska pienen toimittajan kapasiteetti ei riitä yhteistyöhön isojen toimijoiden kanssa, vaatii niiden tuotteiden löytäminen vähän enemmän salapoliisityötä ja paikallisen tarjonnan tutkimista. Moni pientila saattaa tilamyynnin ohella esimerkiksi toimittaa tilauksia oman alueensa Reko-lähiruokaringin jakoihin.

Tämä on se mihin meidän oma ruuantuotanto toistaiseksi yltää: sammakkojen ja luguvauvojen banaanikärpäset

Muut linnut kuin kana ja kalkkuna, riista, kani ja pienjyrsijät ovat Suomessa sen verran marginaalisia verrattuna eniten tuottettuihin lajeihin. että niiden tuottaminen asettaa haasteita myös tuottajalle. Elintarvikelainsäädäntö asettaa tiukat määräykset esimerkiksi teurastustilojen suhteen, mutta samanaikaisesti moni isompi teurastamo ei ota vastaan pieniä satunnaiseriä eri lajisia eläimiä tautiriskin ja sen takia, että tilat pitää puhdistaa huolella jokaisen eri eläinlajin välillä. Niinpä kustannukset per eläin nousevat monesti suuremmiksi. Mikäli kasvattajalta ei lähde yhtään eläimiä ihmisravinnoksi, pääsee byrokratian suhteen helpommalla, mutta lemmikinrehusta maksettava hinta on usein selvästi alempi kuin ihmisravinnoksi myytävissä paisteissa. Pelkkä lemmikinruuaksi kasvattaminen onkin usealle enempi sivubisnes tai harrastus, kuin kannattava pääelinkeino.   

Näistä päästäänkin takaisin alkuun: ymmärrän kyllä, miksi vakituiseen valikoimaan on käytännössä mahdoton saada riistalintuja ja vähemmän kasvatettuja lajeja. Sen myötä meilläkin jatkuu jatkuva bongailu sopivien ruokaerien suhteen. Ja vaikka sitä välillä kaipaisi samanlaista helppoutta muunkin ruuan kuin kanan ja kalkkunan ostoon, lohduttaudun ajatuksella, että nämä vaikeammin hankittavat eläimet ovat useimmiten saaneet elää lajityypillisemmän elämän, ja että niiden kasvattaja tai pyytäjä saa yleensä paremman korvauksen jokaista ruokaeläintä kohti, jolloin paine massahallien rakentamiseen on pienempi.