Sivut

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Voihan mummu

Vaikka Justiina täytti huhtikussa jo kuusi vuotta, en ole osannut ajatella sitä mitenkään vanhana. Mummuskana kyllä, mutta enemmän semmoisena aktiivieläkeläisenä, joka matkustelee ja nauttii kulttuuririennoista vielä ainakin seuraavat parikymmentä vuotta - tai ottaen huomioon että kyseessä on fretti, ainakin seuraavat pari vuotta. Vielä toukokuun alussakin kun Pk-seudulla järjestettiin vanhusnäätien joukkotarkistusta, olin täysin luottavainen sen suhteen, ettei meillä ole mitään tarvetta ennen syksyä, kun loppuvuodesta vasta käytiin. Valitettavasti parin viime viikon aikana olen joutunut joiltain osin asennoitumaan Justiinan ikään uudelleen. Kyse ei ole mistään yksittäisestä isosta asiasta mikä olisi muuttunut, mutta olen joutunut myöntämään, että meidän mummuska alkaa olla oikeasti jo mummu.


Justiina on edelleen erittäin aktiivinen ja touhukas näätä, joka haastaa Ainoa leikkiin ja treenaa oma-aloitteisesti juoksupyörässä. Sen takia ensimmäinen kerta kun sen takapää vähän horjahti menikin parketin piikkiin, sillä kyllähän nuo junnutkin välillä sutivat, kun painavat menemään parketilla. Jokin siinä kuitenkin vaivasi, ja kun Jussi palasi alpeilta, kehoitin häntäkin kiinnittämään erityistä huomiota Justiinan liikkumiseen ja etenkin takapäähän. Valitettavasti parin viikon tarkkailun jälkeen tässäkin asiassa meillä vallitsee vahva yksimielisyys: Justiinan takapää on alkanut heiketä. Se käyttää kyllä takajalkojaan edelleen, mutta joissain tilanteissa jalat lähtevät aiempaa helpommin alta.

Sinänsä tilanne on tuskin mitenkään akuutti, mutta tokihan pää alkaa heti käydä läpi kaikkia niitä vaihtoehtoja, mikä Justiinalla saattaa olla pettämässä, ja mahdollisia aikajanoja sille, miten nopeasti eri vaivat yleensä etenevät. Vaikka periaatteessa juuri mikään ei ole muuttunut, silti ne toivotut pari hyvää vuotta tuntuvat yhtäkkiä hyvin paljon epävarmemmilta, vaikka mummutarkin varaamisesta on vasta sovittu. Ja sitä huomaa toivovansa että kyseessä olisi mikä tahansa muu kuin selkärankaa painava kasvain tai alkava selkärankarappeuma, joista kummastakin tietää, ettei hoitoa oikeastaan ole. Insulinooman lääkehoidostakin meillä on sen verran hyviä kokemuksia, ettei jatkuva lääkerumbakaan kuulostaisi ajatuksena enää yhtään pelottavalta, jos sillä olisi mahdollista saada lisää oireetonta yhteistä aikaa.


Mutta nyt pitäisi koittaa keskittyä siihen mitä on nyt: meillä on edelleen erittäin aktiivinen ja toimelias mummufretti, joka rakastaa lohitahnaa ja rapsutuksia, ja joka edelleen kiipeää sujuvasti rahille pöllimään kissan nappulat, nyt kun talossa on pitkästä aikaa myös nappulakuppi esillä. Mitään päätöksiä kun ei ole kuitenkaan tarvetta tehdä ennenkuin Justiina saadaan tutkittua, ja saadaan toivottavasti jotain tietoa siitä, mikä mummuskan tämänhetkinen tilanne on. Mutta samaan aikaan mieleen on hiipinyt se pieni liian tuttu huoli, että kun osa päivittelee kuinka meidän lauma on taas kasvamassa, itse pelkää ettei niin välttämättä käy. Ja toivoo niin mahdottomasti, että vain ylireagoisi normaaleihin iän mukanaan tuomiin muutoksiin, ja Justiina olisi meidän ilona vielä pitkään.

Mummonäädät on ihan parhaita, mutta en voi väittää, etteikö huolen keskellä olisi alkanut soida tämä kappale päässä, kun katseli Justiinan peseytyvän onnellisen tietämättömänä mikä mammaa huolettaa.

Kuka voisi kellot seisauttaa,
Kun turhan nopeaan
Aika tänä yönä raksuttaa?
Mistä aikaa lisää sais,
Yö kun juoksee aamuun päin?
Kai saan sua vielä koskettaa?

Aika on niin julma:
Se matelee
Juuri silloin, kun se saisi kiiruhtaa.
Nyt kun olet siinä,
Aika suinpäin ryntäilee.

Kuka voisi kellot seisauttaa
Ja ajan pysäyttää,
Kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan?
Kuka voisi kellot seisauttaa
Ja ajan pysäyttää,
Kun maailma antaa kaikkein parastaan?
 
Olen pieni ihminen,
Enkä sille mitään voi.
Parhaat hetket juoksee nopeaan,
Maailma kulkee radallaan.
Se vähät välittää,
Mutta eikö voitais hidastaa?

4 kommenttia:

  1. Tiedän niin tunteen, voisiko ajan tosiaankin pysäyttää..
    Ei voinut ainakaan meillä..lisämunuaissairaus+muut vanhuuden oireet veivät voiton. Ikävä on suuri edelleen, mutta eteenpäin on mentävä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luopuminen on kyllä aina yhtä vaikeaa, vaikka kuinka tietää, että se on aina edessä. Se vain tulee liian pian vaikka eläin saisi elää kuinka pitkän elämän. Jaksamista teille <3 Ja jos jossainkohtaa kaipaa näädäntuoksuisia tassuterapeutteja, noita meidän neitejä saa halutessaan tulla nunnuttamaan.

      Poista
  2. Voi mummunäätä <3
    Kyllähän sen ajan kulumisen huomaa kun toinen alkaa vanheta ja ei enää ole se joka ekana on leikkimässä tai touhuamassa. Toisaalta, kuten itse sanoit, teillä on vielä hyväkuntoinen mummu :). Tuo takapään heikkeneminen on kyllä surullista, toivotaan ettei se liity mihinkään vakavampaan vain on vain tavanomaista vanhuuden merkkiä että lihakset heikkenevät pikkuisen.
    Täällä pidetään peukkuja, että saatte vielä monta rauhallista mummovuotta lisää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minäkin todella toivon <3 Nyt vain parin vuoden sisään useammalla tutulla on mennyt fretti niin, että takapää on pettänyt, ja parilla jolla asiaa on sitten tutkittu, on paljastunut lymfooma. Niin se väkisin vähän huolettaa, kun niilläkään se ei ollut oireillut etukäteen juuri mitenkään.

      Poista