Ajatuksia ostolakosta

Ostolakkoa on nyt takana 1,5 kuukautta ja sortumisia toistaiseksi nolla. Ostoimpulsseja on näiden viikkojen aikana tullut kuitenkin muutamia. Vahvimpana olen halunnut ostaa lukon Mihailin peräkärryyn. Sen jälkeen kun pyöräni varastettiin, on tuntunut aivan liian turvattomalta viedä kärryä pois asunnosta ilman omaa lukkoa. Saati sitten jättää sitä mihinkään metsän reunaan niin että se on irroitettavissa pyörästä ja vietävissä pois. Tämä ostoimplussi on tehnyt minut lähinnä surulliseksi; haluaisin voida olla huolettomampi tavaroideni kanssa ja luottaa siihen, että ne pysyvät kunnossa ja tallessa kun niitä vain huoltaa hyvin ja muistaa aina itse palauttaa paikoilleen. En haluaisi joutua ajattelemaan sitä, miten suojata ne parhaiten muiden tahalliselta ilkivallalta ja väärinkäytöltä. En ole muutenkaan koskaan pitänyt lukoista ja avaimista, ja välistä kaipaan lapsuuden ja nuoruuden päiviä, jolloin kotiinkin pääsi ilman avaimia; lapsuudenkotini ovi oli aina auki, samoin kuin opistohuoneeni - opistohuoneeni kohdalla siirryin tähän tosin vasta jäätyäni muutamat kerrat lukkojen taakse, kun en ollut oppinut pitämään avaimia aina mukanani. Toistaiseksi Mihailin peräkärry on kuitenkin edelleen lukotta keskellä keittiön lattiaa. Asia on siis vielä ratkaisematta, ja voi olla että sorrun koettamaan puhumaan lukon kaupanpäälle, sitten kun löydän työmatkapyörälleni seuraajan. Mikäli tämä ei onnistu (tai poliisi jotenkin mystisesti löytää vanhan pyöräni, enkä joudukaan ostamaan uutta), todennäköisesti lainaan Jussilta ketjunpätkää ja viritän siitä lukon peräkärrylle.

Toisena vahvana ostoimpulssina olen alkanut palavasti haluta valurautaisen teepannun mallia Kioto Punnitse ja säästä liikkeestä. Ihastuin siihen jo viime vuonna, mutta ajattelin sen olevan turha, kun minulla on jo vedenkeitin. Törmättyäni yhteen blogikeskusteluun vedenkeittimen tarpeellisuudesta ja luettuani muutaman tavara-aiheisen kirjan, haluaisin asiaa mietittyäni kuitenkin paljon mieluummin tuon teekannun kuin vedenkeittimen. Vedenkeitin kun ei ole minulla käytössä päivittäin eikä aina edes viikottain, ja tasolla lojuva muovihärpäke tuntuu välillä vähän turhalta tilanviejältä, vaikka onkin lämpötilansäätömahdollisuuksineen käytännöllinen. Se on kuitenkin muovinen ja ruma. Sen sijaan tuo teepannu olisi kaunis kuin koru silloinkin kun se olisi keittiönhyllyllä odottamassa käyttöönpääsyään. Tällähetkellä minusta tuntuu, että saisin siitä iloa jo pelkästään nähdessäni sen, sen lisäksi että sillä voisi keittää vettä tarvittaessa (vaikkei sitä saisikaan ohjelmoitua katkaisemaan virtaa kun vesi on halutun lämpöistä). Tämä saa kuitenkin odottaa ensivuoteen, siitä pienestä pelosta huolimatta, ettei noita enää ensivuonna myydä. Minä kun en kuitenkaan oikeasti tarvitse sitä, vaikka myönnänkin haluavani. Ja yksi ostolakon tavoitteista on kuitenkin kiinnittää huomiota paitsi halujen ilmaantumiseen myös niiden pitkäikäisyyteen. Jos antaisin itseni sortua heti kun uskon jonkun esineen sen arvoiseksi, olisi ostolakosta enää melko turha puhua.

Näiden parin isomman yksittäisen esineen lisäksi jotka olen halunnut ostaa olen tullut miettineeksi suhdettani tavaroihin myös muuten. Etenkin tavaroiden laskeminen ja sen myötä tavaroiden läpikäyminen yksi kerrallaan on saanut itseni pohtimaan suhdettani niihin; siihen, mitä mikäkin niistä minulle merkitsee ja mitä niistä ajattelen. Samoin on vaikuttant myös kirpputoritavaroiden hinnoittelu minun ehdittyäni jo unohtaa, mitä kaikkea kirpputorikasseihin oli päätynyt. Suhteeni kirjoihin on muuttunut ehkä radikaaleimmin: haluni omistaa kirjoja on vähentynyt merkittävästi. Olen edelleen hulluna kirjoihin ja lukeminen on itselleni ehkä tärkein vapaa-ajan viettotapani. Olen kuitenkin koukussa kirjojen sisältöihin ja kaipaan yhä uusia tarinoita. Se, että minulla on mahdollista päästä uusien lukemattomien kirjojen ääreen on minulle paljon tärkeämpää kuin kirjojen varastoiminen hyllyssäni. En ole kuitenkaan vielä laittamassa kaikkia kirjojani pois, mutta en näe enää mahdottomana että joskus tekisin niin - kunhan minulla on lähellä hyvä kirjasto. Toisena havaintona olen huomannut osien tavaroideni olevan ehkä liiankin neutraaleja: olen hakenut etenkin vaatteissa mahdollisimman helppoa yhdisteltävyyttä, ja sitä että kaikki olisi mahdollista pestä samassa koneessa. Nyt kevään lähestyessä olen alkanut kuitenkin kaipaamaan enemmän värejä. Asuntoon niitä on helppo tuoda esimerkiksi isolla tulppaanikimpulla (jollaisen sain nyt Jussilta ystävänpäivälahjaksi), mutta ehkä pukeutumiseenkin voisi miettiä ensivuonna jotain pientä piristettä. Mahdollisesti paria värikästä huivia tai punaisia kesäkenkiä, sitten kun ballerinoistani pettää pohja lopullisesti (ei sillä, että tunnustaisin nähneeni pari kivaa paria El Naturalistalla ostaessani bootsejani). Ehkei se lopulta ole niin vakavaa, jos ne eivät sitten sovi täydellisesti kaiken kanssa - kunhan ne ovat itselle mieleen.       

Tärkein piriste löytyy kuitenkin muualta kuin tavaramaailmassa. Eilen tuli käytyä pitkästä aikaa teatterissa ja minun on taas mahdoton muistaa, miksi siihen tuntuu olevan aina niin vaikea löytää rahaa. Näytös oli aivan ihana ja tuijotin haltioituneena niin koreografioita, lavasteiden ja tehosteiden käyttöä kuin tuttujen laulujen sisällyttämistä uuteen kontekstiin. Edessäni tuntui olevan kokonainen uusi maailma täynnä uusia ja ihmeellisiä asioita, jotka inspiroivat ja herättivät suurta uteliaisuutta. Ja vaikka teatteriesityksen voisi helposti kuvitella kestävän vain pari tuntia, muistan sen todennäköisesti paljon pidempään kuin suurimman osan elämäni aikana omistamistani paidoista. Ehkä minulla on todellakin tarvetta opetella budjetoimaan enemmän rahaa elämyksiin tavaran sijasta. Sen lisäksi, että sitä opettelisi pysymään paremmin selvillä mitä kaikkea uutta ja ilmaista lähiympäristö tarjoaa. Jo se että osa kävely/pyöräilylenkeistä on nyt kohdistunut ystävän mukana geokätköille on johtanut muutamiin paikkoihin, joita muuten olisin tuskin koskaan nähnyt, vaikkeivat ne ole olleet kaukanakaan valmiiksi tutuilta reiteiltä.