Minun on pitänyt jo monta päivää kirjoittaa teksti siitä, millaista on kun jaksaminen loppuu. En ole jaksanut. Romahdin viime viikonloppuna lopullisesti, ja itkiessäni silmiä päästäni näyttelypaikan keittiön nurkassa tajusin viimein perua kaikki menoni töitä ja maanantain Disneytä lukuunottamatta - ainakin tältä viikolta.
Pariin ensimmäiseen päivään en tuntenut juurikaan muutosta. Olin väsynyt ja hoidin kodin rästihommia. En jaksanut keskittyä kunnolla edes lukemiseen ja menin liian aikaisin nukkumaan sillä seurauksella että heräsin virkeänä jo alkuyöstä. Ensimmäinen läpimurto tapahtui torstaina. Sain pitkästä aikaa vieraakseni inspiraation ja halun tehdä jotain. Tein korvapuusteja. Hain kaupasta punaista maitoa ja tuorehiivaa. En malttanut edes käyttää monitoimikonettani Kentsua, vaan tein taikinan käsin. Taikinaa kaulitessa se täytti koko tason suoran pätkän ja kääntyi tason mukana mutkassa. Pullistakin tuli vähän vinoja, mutta söin niistä neljä heti niiden tultua uunista.
Tänään löysin oven Narniaan. Se ei sijainnut kaapin perällä, vaan läheisellä hieman tylsän oloisella kadunpätkällä. Olin haukkaamassa happea ja muutamia pakoilevia valonsäteitä ja käännyin tielle vain siksi että se oli niitä harvoja lähiseudun teitä joille en ollut koskaan kääntynyt. Vähän matkaa tietä käveltyäni tuli vastaan todella kaunis pienillä ikkunaruuduilla koristeltu omakotitalo ja pian sen jälkeen pieni mutainen polku. Hetken mielijohteesta käännyin polulle ja siinä se oli; Narnia.
Polku johti mitä täydellisimmälle kalliolle, jota pitkin saattoi kiivetä ja jonka päällä voi kuvitella mitä moninaisimmat tuokiot kirjan ja eväiden kanssa. Kallion laelta näki niin talojen katot kuin tuomiokirkon tornin. Ja mitä parasta; kalliota ympäröi metsä. Ehkä pienehkö sellainen, mutta kuitenkin ihan oikea metsä lahopuineen ja tuulenkaatoineen. Olen asunut monta kuukautta muutaman minuutin päässä tästä taivaasta, mutta onnistunut missaamaan sen kääntymällä aina yhtä katua liian aikaisin.
Tuntuu kuin joulu ja syntymäpäivät olisivat tulleet yhtä aikaa etuajassa ja että olisin saanut lahjaksi maailman upeimman olohuoneen. Tänään sain pitää sen kokonaan itselläni, ja nautin sielä vaeltelusta. Keväällä pääsen jakamaan sen myös Mihailin kanssa.
Enää en edes halua kirjoittaa tekstiä siitä, miltä tuntuu kun väsymys jumittaa koko arjen. Sen sijaan minun on opeteltava etsimään aktiivisesti keinoja välttää tilannetta uusiutumasta. Koska en usko kaupasta haetun d-vitamiinipurkin riittävän siihen, minun on ehkä viimein opeteltava sanomaan ihmisille ja harrastusjutuille välillä myös ei. Jopa silloin, kun kyse ei ole siitä, että useampi illanvietto ja harrastus osuu samalle kellonlyömälle. Ja hyväksymään se, että vaikka läheiseni ovat minulle tärkeitä, tarvitsen myös omaa aikaa paljon enemmän mitä olen tänä vuonna itselleni suonut.
Tsemppiä! Niiiin tutun kuuloista, tosin omalla kohdalla ihan toisin päin - mulla ei ole mitään tekemistä ja nukun sitten tylsyyttäni pois :P Sitten kun se uni ja väsymys ottaa vallan, niin siinä sitä ollaan! Nyt kun aloitin koulun viime kuun lopulla, olen pikku hiljaa saanut itseä niskasta kiinni ja kaikki päivät vaan ei mene nukkuessa.. mutta kyllä se silti aina välillä tulee niin voimakkaana, että pakko vaan ummistaa silmät ja heittää kyljelleen sohvalle :) Mutta kyllä sitä levätä pitää, että jaksaa taas! :)
VastaaPoistaTuttua, niin tuttua. Jopa rakkaat harrastukset voivat liiallisina kuormittaa vaikka muuten antavat voimia. Itsellä on se tilanne, että pitää opetella ajankäyttö uudelleen. ( Tai no, olen harjoitellut viimeiset 2 vuotta, kun loppuun palaminen tuli lähelle. ) Elämään on tullut monen vuoden jälkeen työ ja läheisten sairaudet + oma ns. sairaus joka vaatii huomiota. Eli ainakin 8 tuntia on vuorokaudesta pois + mitä sairastavien läheisten asioiden hoito vie aikaa ja itsellekin pitäisi lepoa järjestää. Ei todellakaan aika riitä enää kaikkeen ja järjestötyöstä oli pakko luopua, koska henk. koht. harrastukset haluan pitää eli joutuu tarkkaan miettimään prioriteetit. Olen myös ihminen, jota kiinnostaa monet uudet asiat, mutta pakko myöntää, aika vaan ei riitä kaikkeen mielenkiintoiseen. Siitä sitten pitäisi pystyä valitsemaan ne parhaimmat/tärkeimmät.
VastaaPoistaOlen tullut huomaamaan, että kaikki työt kuormittuvat samoille henkilöille ja sitten on niitä joita ei mikään kiinnosta/liikuta.
Mutta kaikesta huolimatta muista pitää huoli itsestäsi. Ei maailmassa työt/kiinnostuksen kohteet lopu ja sinä olet vielä nuori. Ehdit kyllä.
Terv. ( Mihailin ihailija, jolla joskus on skunkki. =D ) Freya
Kiitos kommentistasi. Itselläkin ehkä isoimpana ongelmana on ollut se, että kaikki menot ovat olleet yksittäisinä mukavia ja mieleen, enkä ole halunnut jättää niitä välistä jos suinkin olen saanut aikataulun venymään niihin kaikkiin. Sen myötä on saattanut olla useamman kuukauden putkia että olen ollut kaikki viikonloput menossa ja yhtenä viikonloppuna on saattanut olla yhden porukan tuparit, toisen synttärit ja kolmannen mökkibileet, joihin olen mennyt kaikkiin.
PoistaNyt on ollut sitten pakko pysähtyä ja hyväksyä se että olen pohjimmiltani hieman introvertti kotikissa. En lataudu jatkuvassa reissussa ja kaipaan suvantokohtia. Siksi olen nyt kuollut, vaikka vuosi on ollut mukava ja antoisa. Minun on nyt opeteltava löytämään kestävämpi tasapaino olemisen ja aktiviteettien välille. Ja siinä tulee olemaan haastetta, kun houkutuksia riittää.