Odottelua

Kääpiörottien sieninäyte otettiin viljelyyn viime viikon maanantaina. Positiivinen tulos voi valmistua nopeimmillaan viikossa. Viime päivät ovatkin menneet aika hermostuneen odotuksen vallassa, ja jokainen sähköposti on saanut sydämen nousemaan kurkkuun. Vaikka minulla on jo selkeä suunnitelma, miten etenemme, jos posi tulee, en silti oikeasti pysty vielä edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa. Omat stressitasot liittyen lauman sairasteluun olivat ihan liian koholla jo ennen tietoa sienialtistuksesta, joten en todellakaan tiedä, mistä sitä repisi sen enempää henkistä kuin fyysistäkään jaksamista siihen, jos täällä pitäisi lähteä tekemään suursiivousta ja lääkitsemään niin isoa joukkoa eläimiä.  

Nämä tyypit etsivät edelleen uutta osoitetta

Eilen paniikkikohtaus meinasi nostaa päätään jo vähän töissäkin, kun tuli liian hiljainen hetki. Onneksi sellaiset ovat töissä harvinaisia. Pää vain lähtee tällä hetkellä ihan liian helposti ylikierroksille, jos on hiljaista ja olen yksin. Päädyin sitten tekemään 1,5 työvuoroa putkeen, kun työkaverin piti päästä lähtemään vähän aiemmin, ja sain samalla varmistettua että Jussi ehti varmasti kotiin ennen minua.

Eläinten sairastelujen ja kuolemien aiheuttama stressi on jo pidempään tehnyt sen, että jos en näe jotain eläintä, pelkään välittömästi että se on sairastunut tai kuollut. Koska sokrujen kanssa meidän rytmit ovat menneet jo pidempään ristiin, en käytännössä näe niitä muuten, kuin laskiessani ovatko kaikki neljä hengissä, tai etsiessäni jotakuta niistä kuolleena häkistä, jos joku onkin nukkumassa jossain muualla kuin pöntössä, tai tyypit nukkuvat niin tiukassa pinossa, ettei joku nosta päätään yhtään. Joka kerta nostaa stressitasot kerralla tappiin, miksi sokruille onkin etsinnässä uusi koti. Valitettavasti kotiehdokkaita ei vain ole juuri löytynyt. 

Suppiksen meillä vielä olevat pojat kasvavat kovaa vauhtia <3

Rypsin kuoleman jälkeen sama stressikierre on alkanut valitettavasti myös Donatellan kohdalla. Asiaa ei yhtään auta se, että Donatellalla on näin kesäisin tapana kaivautua välillä syvällekin kasvihuoneen olkiin. Joka kerta kun tyyppi tekee sen, olen jo henkisesti valmistautunut kaivamaan sen esille kuolleena. Donatellan kohdalla harkitsenkin nyt ensimmäistä kertaa sen meille muuton jälkeen, uskallanko päästää sitä tänä vuonna talviunille. Tiedän, että talvilepo kuuluu hyvään kilpikonnan pitoon. Mutta tällä hetkellä se vain tuntuu itselle ajatuksena aivan liian stressaavalta, ja kuitenkin Donatella on nukkunut talviunet vasta parina talvena yli 30 vuotisen elämänsä aikana. 

Koen myös pientä morkkista siitä, että sitä on nyt päättänyt siirtää kaikki ei-akuutit eläinlääkärijutut siihen, kun sienitilanne ja oma pää vähän selviää. Käytännössä tämä tarkoittaa sellaisia juttuja, kuten Ainon ja Rutun hampaiden puhdistus sekä Maunon ja Hattaran kontrolliultrat, mitkä eivät tässä vaiheessa todennäköisesti vaikuta tyyppien hoitosuunnitelmiin tai lääkityksiin. Sillä vaikka järjellä tiedän anestesiat turvalliseksi ja en odota kenenkään kohdalla tilanteen muuttuneen merkittävästi ainakaan huonompaan suuntaan, niin oman pään takia on nyt vain pakko pelata vähän varman päälle. Seuraavat pakolliset kontrollit ovat marraskuussa, että pystyy jatkossakin hankkimaan Rutun ja Löllön reseptilääkkeet töiden kautta. 

Jotain hyvääkin sentään: meillä on taas lohitahnaa

Eli nyt mennään taas aika selviytymismoodissa koittaen selvitä hetkestä kerrallaan. Toivon todella, että edes sienen osalta stressitilanne pian hellittäisi, että pääsisi paremmin miettimään, miten työstää sitä stressitilannetta, mikä oli jo ennen altistusta.