Eläinlääkärissä

Kun päätös oli Snurren osalta sunnuntaina tehty, mietin myös sitä, pitäisikö sille varata oma eläinlääkäriaika. Keskiviikolle kun oli varattu Snurren terveystarkistuksen ohella useampia pieniä näätätoimenpiteitä, eli silloin ei olisi mahdollista keskittyä pelkästään Snurreen. Lopulta päädyin siihen ettei se haittaa: tämä on Snurren lauma, ja mummuskalle olisi luontevampaa jakaa boksimatka jonkun kanssa. Ja itselläni ja Jussilla nuo muut toimivat hyvänä aallonmurtajana: ne eivät estä minua suremasta, mutta vaatimalla oman osansa huomiosta, ne estävät surua vyörymästä päälle hyökyaallon lailla. Me kun olimme menossa eläinlääkärille Vantaalle, niin Jussin piti pystyä ajamaan sieltä myös kotiin. Niinpä mukaan lähtivät kaikki, joiden alunperinkin piti lähteä.

Ajomatka Vantaalle sujui aika hiljaisissa merkeissä. Kumpikin ajatteli Snurrea, mutta vielä asiasta ei voinut oikein puhua. Ei Jussinkaan ajamisesta olisi tullut mitään, jos siinä olisi alkanut enempi itkettää. Niinpä lähinnä oltiin ja kuunneltiin musiikkia. Odotusaulaan päästyä kaivoin esille tahnatuubin, ja jaoin kaikille namia. Snurrea harmitti taas olla boksissa, ja koitti kiskoa kaltereita hampailla, joten otin mummuskan syliin. Snurre oli niin loppuun asti Snurre: suuri seikkailija, jota ei sovi jumittaa sen enempää boksiin kuin syliinkään. Sylistäkin se olisi halunnut lähteä vielä tutkimaan, vaikka Raulio hetkeä myöhemmin arvioi sen lähes tai täysin sokeaksi. 

Vaikka kroppa pettää, menohalut ei <3

Kun olimme kertoneet Rauliolle, mihin päätökseen olimme Snurren suhteen tulleet, hän ehdotti että aloittaisimme Snurren kanssa. Hoitajat tutustuivat jo Miikkikseen sillä välin kun menin tietojen kirjaamisen jälkeen Jussin ja Snurren luo sanomaan hyvästit. Snurrelle oli otettu lohitahnatuubi mukaan tilanteeseen, ja sitä neiti alkoikin heti innolla nuolla. Se hädin tuskin huomasi tahnatuokioltaan ensimmäistä piikkiä, joka lähti sitten viemään mummua unten maille. Pikkuhiljaa vain kielen liike hidastui, ja kohta Snurre nukkui. Uni jätettiin vielä syvenemään ennen viimeistä piikkiä, ja siirryttiin välillä nuorempiin. Jussi jäi silittelemään Snurrea ja pitämään sitä lämpimänä lämpimillä käsillään.

Ensin Justiina sai rokotteensa ja monet kehut siitä, kuinka kaunis mummuska hän on. Olin kaikesta huolimatta muistanut ottaa mukaan niin Justiinan passin kuin Huiskun implantointitodistuksen, niin sai nyt rokotustiedonkin ylös passiin. Aiemmat rokotukset eivät sieltä kyllä löytyneet ensimmäistä rabies-rokotusta lukuunottamatta, vaan ne ovat olleet erillisellä rokotuskortilla, joka on päätynyt jonnekin. Mutta koetetaan saada jatkossa kaikki tiedot samaan paikkaan. Seuraavaksi oli Huiskun vuoro. Neiti sai itselleen kemiallisen steriloinnin Suprelorin -hormoni-implantilla. Huisku tuli meille lemmikkisopimuksella, ja sen paperien mukana tuli esitäytetty todistus eläimen steriloinnista (erikseen leikkauksella tehtävästä ja implantoimalla suoritetusta), joka tulee sopimuksen mukaan palauttaa kasvattajalle eläinlääkärin allekirjoituksella. En usko, että Mandy olisi tästä oikeasti niin tarkka, kun muutenkin viesteilemme paljon ja olemme säännöllisesti yhteydessä, mutta halusin kuitenkin mennä tässä täysin sopimuksen mukaan - etenkin kun minulla on Mandylle pieni yllätys postitettavaksi todistuksen mukana. Snurre oli vielä nukkumassa, ja seuraavaksi vuoron sai Lysti. Huisku oli vähän harmistunut implantin laitosta, niin Lystin kohdalla päätettiin kokeilla suosiolla puudutussuihketta. Tuleva pistoskohta putsattiin ja käsiteltiin puudutteella, ja Lysti laitettiin vielä hetkeksi boksiin odottamaan, että puudute alkaa vaikuttaa. 

Kotiinpäästyä Lysti sai hellää hoivaa Itsyltä

Sitten keskityttiin taas Snurreen. Mummuska sai sen viimeisen piikin. Se oli tässä kohtaa jo niin taju pois, ettei se reagoinut siihen enää mitenkään. Pikkuhiljaa se vain lakkasi hengittämästä, ja oli poissa. Kyllä siinä tuli kyynelet pintaan, mutta myös helpotus: lopetus oli mennyt todella nätisti. Loppuun ei ollut mahtunut yhtään panikointia, eikä pienintäkään sätkimistä, vaan Snurre oikeasti vain nukahti. Kai silläkin elimistö ollut sairauden takia niin kovilla, ettei se laittanut yhtään vastaan, kun nukutusaine laitettiin. Sitä oikeasti toivoisi, että lopetukset menisivät aina näin rauhallisesti. Tästäkin kun oli puhuttu, ja sovittu, että jos jotain tulee, minä jään Snurren vierelle, ja Jussi voi poistua sivummalle. Mutta nyt me olimme siinä molemmat.

Snurren siirryttyä ikiuneen tuli Lystin hormoni-implantin vuoro. Siinä missä Huisku oli vähän säpsähtänyt, kun lantti oli työnnetty ihon alle, Lysti sai hommasta tarpeekseen jo kun neula kosketti ihoa. Oli puudutettu tai ei, Lysti päätti että häntähän ei tällaiseen kohtaan jumiteta, ja koitti singota itsensä irti otteesta. Koska jo neulanpistosta tuli niin vahva reaktio, Raulio katsoi varmemmaksi pistää Lystille puudutussuihkeen lisäksi hieman tehokkaamman puudutuksen kohtaan. Lopulta meitä piteli sitten kolme ihmistä kiinni Lystistä ennenkuin lantti saatiin lopulta sinne minne se kuuluukin. Mutta se on kyllä sanottava, että vaikka Lysti teki kaikkensa päästäkseen pois tilanteesta ja sätki ja kiemurteli minkä vain pystyi, ei sille tullut mieleenkään edes näykkäistä, joka kertoo jo paljon tästä meidän mangustiapinasta.

Pakattiin sitten fretit bokseihin ja Snurrelle tuotiin pieni rasia. Minun oli pitänyt ottaa sille mukaan sen lempinukkupussi, mutta sen olin unohtanut, niin siihen mummuska pääsi vasta kotona. Mutta klinikalla otettiin vuoroon vielä Miikkis. Rauliokaan ei nähnyt sen silmissä muutosta sitten viimekäynnin, joten päätimme lopettaa sen silmätipat, kun niistä ei tunnu olevan apua. Raulio oli puhunut puhelimessa, että silmästä olisi mahdollista ottaa näytepala ja lähteä sen kautta selvittämään, mitä solukko silmän pinnalla tarkalleen ottaen on, mutta tämä jätettiin vielä harkintaan. Näköaisti kun ei ole haisunäädän vahvin aisti, ja Miikkis on pärjännyt hyvin silmäongelmestaan huolimatta. Sen takia Jussia pelottaisi lähteä tökkimään sen silmiä ja ottamaan riskiä siitä, että silmä koepalan oton myötä esimerkiksi tulehtuisi tai muuten vahingoittuisi pahemmin.

Kotona Snurre sai jäädä sisälle odottamaan tämänpäiväistä matkaa. Ei minusta ollut laittamaan mummuskaa jääkaappiin.

Käynnin loppusummaksi tuli 509,00€, mikä on hieman enemmän mihin oli varauduttu, mutta ei kuitenkaan paha. Etenkään kun olin varautunut pienempien 4,7mg Suprelorin-implanttien mukaan, joita meidän näädille on aiemmin laitettu, ja Raulio laittoi Huiskulle ja Lystille ne isommat 9,4mg:n implantit, eikä aikaa varatessa oltu vielä mietitty lopetusta. Isompien implanttien myötä hyvällä tuurilla junnuja ei tarvitse nyt useampaan vuoteen kiusata tällaisilla asioilla. Summat tulivat kaikki samalle laskulle ilman tarkempaa erittelyä, joten tämän vuoden kuluseurannassa ei tulla näkemään näätien henkilökohtaisia eläinlääkärikulupalkkeja, mutta se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, että kaikki mukana olleet saatiin taas hoidatettua. Niille kahdelle muulle pitäisi kyllä varata taas hammaslääkärilääkäriaikaa, ja mahdollisesti myös Justiinalle aika hammaskiven poistoon.

Kotimatkallakin puhuttiin vähän ja itkettiin vähän. Seuraavat isommat itkut jäivät kotiin. Mutta silti minusta tuntuu, että ne kaikkein pahimmat itkut tuli itkettyä jo etukäteen. Silloin kun pelkäsi menettämistä, ja mietti vaihtoehtoja. Sillä vaikka kyyneleet yhä pyrkivät välillä pintaan ja olo on pohjattoman haikea, on nyt tavallaan myös vähemmän mitä itkeä. Kyllä, Snurre on nyt lopullisesti poissa, eikä enää palaa. Mutta enää miun ei tarvitse pelätä Snurren puolesta ja miettiä onko sillä kipuja tai mihin suuntaan sen tila on kehittymässä. Nyt voin keskittyä omaan suruun ja Jussin suruun sen sijaan että minun tarvitsisi pelätä vielä Snurrenkin puolesta. Silti tiedä, ettei uurnan valinta parin tunnin päästä tule olemaan helppoa.